Täysin yksin

Minun kaapista tulemiseni on niin pimeä prosessi etten tiedä mistä aloittaisin. Ensinnäkin asian on tehnyt tosi vaikeaksi se, että "heräsin" niin myöhään, 25-vuotiaana. Muuten asiassa ei olisi ongelmaa, mutta todistellessani (itselleni?) olevani "normaali", ehdin mennä naimisiin ja saada lapsen. Ero on väistämätön mutta hidastelen lapsen vuoksi. En ikinä halunnut lapselleni rikkinäistä perhettä ja kahta kotia. Tunnen suunnatonta syyllisyyttä siitä että menin perustamaan perheen olematta koskaan 100% varma siitä mitä halusin, sillä nyt kun vihdoin hyväksyn sen mitä olen, siitä joutuu kärsimään moni muu.

Aviopuolisoani lukuunottamatta kukaan perheenjäsen tai sukulainen ei tiedä. Itseasiassa he eivät edes tiedä tulevasta erosta, vaan kyselevät eikö olisi jo toisen lapsen aika? Tiedän eronkin olevan heille kova paikka, sillä suvuissamme ei ole ennen tapahtunut avioeroja. Toisaalta varsinkin omille vanhemmilleni valehteleminen tuntuu hirveältä, kun olemme olleet aina läheisiä. Mutta tässä asiassa aika on ainoa lääke.

Oltuani itse varma asiasta vuoden päivät, rohkenin raottaa kaapin ovea ystävilleni. He olivat kaikki ymmärtäväisiä (itse asiassa heistä suuri osa on itsekin homoja/lesboja) ja lupasivat olla tukenani tässä prosessissa, koska hekin tietävät että tästä tulee vaikeaa. Avioero on muutenkin aina vaikea asia, puhumattakaan huoltajuuskysymyksistä.

Tultuani ulos tunsin itseni tasapainoisemmaksi kuin koskaan, sain vihdoin olla vapaasti oma itseni. Vaikka edessäni on ikävä ja tuskallinen ero ja huoli lapsesta sekä pelko sukulaisten suhtautumisesta, tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni että kaikki tulee järjestymään. Tiedostin että suurin osa ongelmistani ovat tulleet sisältäni ja omasta epävarmuudestani sekä "valheessa elämisestä" (suonette dramaattisen ilmauksen). Ja ystävieni tuella selviäisin mistä vain.

Mutta kuinkas kävikään.... Kaksi kuukautta ulostulemisen jälkeen olen jäänyt täysin yksin. Kaikki ne ystävät jotka vuolaasti ylistivät rohkeuttani ja lupasivat tukea niin vaikeina kuin hyvinäkin hetkinä, ovat kadonneet. Kahteen kuukauteen ei yhtään puhelua, ei yhtään tekstiviestiä, ei yhtään kyselijää: "kuinka jakselet?". Joiltakin en edes saa vastauksia viesteihini. Tapaamisten järjestäminen tuntuu olevan kaikille sinkkuystävilleni vaikeampaa kuin työssäkäyvälle lapsen vanhemmalle. Tänään oli yksi ystävä luvannut tulla kylään, kun lapsenikin on häntä kysellyt, mutta kun kyselin mihin aikaan hän tarkalleen tulee, hän ilmoittikin ettei pääse kun on krapula. Tämä siis muutamaa tuntia ennen sovittua tapaamista. Kyllä minä aikuisena ymmärrän, mutta olin ehtinyt jo lapsellekin luvata kaverin tulevan.

Ennakkoluuloista tämä ei voi johtua, sillä kuten sanoin, osa näistä kavereista on itsekin homoja/lesboja. Osasyy saattaa olla että osa heistä tuntee puolisoni, ja pelkäävät joutuvansa ikävään välikäteen. Myös tilanteen potentiaalinen räjähdysalttius saattaa pelottaa heitä. Mutta ei tässä näin pitänyt käydä.... Tunnen jääneeni niin yksin. Onko teille muille käynyt näin? Uskallanko ikinä kertoa perheellenikään, kun ystävätkin jäivät junasta vaikka lupasivat tulla mukana päätepysäkille asti?

Mitä minä teen?

Joo me homot ollaan aika kaksinaismoralistisia pellejä. Valitettavasti minulla on enemmän huonoja kuin hyviä kokemuksia lajitovereistani. Jäädään vain makoilemaan pimeisiin kaappeihimme.

PainPanic: Mitä jos jatkaisit elämääsi vaimon kanssa ihan kuten ennenkin? Salli naisellesi vieraat miehet ja itsellesi myös. Pidä perheesi kasassa. Se on parempi lapselle.

Minun on tietysti vähän huono neuvoa kun en ollut onnistunut vielä 3 vuotta sitten, 22 v. tilanteen tajutessani aloittaa heterosuhdetta vaikka muutaman kerran olin yrittänytkin.

Minä ja omat ystäväni puuhaamme omilla tahoillamme ja näemmä aika harvoin vaikka mitään varsinaisia ongelmia ei todella olekaan. Asun nykyään onnellisesti poikaystäväni kanssa yhdessä joten se ei niin haittaa, mutta jos eroaisimme ja sama tapaamistahti kavereiden kanssa jatkuisi, olo tuntuisi varmaan heidänkin puoleltaan hylätyltä kun olisin taas enemmän yksikseni. Ehkä kannattaisi yrittää vielä mennä itse kyläilemään ja jos uskallat, niin kysyä tuntuuko heistä tosiaan puun ja kuoren väliin jääneeltä?

Toiseksi kannattaa muistaa, että ihmisistä on helpointa viettää aikaa itsensä kanssa suunnilleen samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Esim. perheelliset perheellisten kanssa, parilliset toisten parillisten kanssa, sinkut keskenään jne. Vaikka tämä ei tietenkään aina pidäkään paikkaansa, niin usein kun elämäntilanne vaihtuu, voi äkkiä huomata ettei yhteistä juteltavaa oikein riitä.

Jos entisten kanssa ei syystä tai toisesta juuri nyt juttu luista niin uusiakin ystäviä voi aina yrittää hankkia. Itse olen saanut niitä paljon nykyisistä ja entisistä (hetero-) työkavereistani. Muita homoja en oman kultani lisäksi valitettavasti paljon tunne, koska en käy alan paikoissa (mitä nyt täällä netissä).

Äläkä ainakaan usko tuollaisia "joo me homot ollaan kaksinaismoralistisia pellejä"-juttuja. Suuntautuminen sanele ihmisen luonnetta.

Zibille vielä sellainen kommentti, että vaikka ehdotuksesi P&P:lle toimisikin, niin kaikille se ei sovi. Minä ainakin haluan seurustella kunnolla jos seurustelen. Asua yhdessä jne. Kaikille ei riitä pelkkä satunnainen seksin harrastaminen ja silloin on vaikea pitää toista suhdetta yllä avioliitosta puhumattakaan.

Huomasin juuri että olin alitajuisesti häivyttänyt sukupuoleni tuossa viestissäni....Eli olen siis nainen.

Mieheni ei suostuisi kulissiavioliittoon, enkä itsekään jaksaisi kaksoiselämää. Lisäksi en usko että sellainen "valheellinen" perhe-elämä olisi hyväksi lapsellekaan.

Meillä on ollut muitakin ongelmia, ja nyt kun en tunne enää minkäänlaista vetoa mieheeni (enkä koskaan mitään suurta tuntenutkaan) kaikki ne ongelmat tuntuvat vielä pahemmilta. Niin kauan kuin oli toivoa että voisimme elää edes suht onnellisina, kaapissa eläminen oli tavallaan sen arvoista. Mutta enää se ei ole, sillä yhteiselämä on jo täyttä tuskaa. Ja lapsi huomaa että äiti ja isä eivät ole onnellisia, on jo huomannut että muiden vanhemmat halaavat toisiaan ja nauravat yhdessä. Me emme ole tehneet sitä pitkään aikaan.

Just Me:ltä kysyisin, oliko tuo viestisi totta vai v*ttuilitko minulle? En syyttänyt homoja ja lesboja kaksinaismoralisteiksi, vaan ihmettelin vain miksi minun ystäväni ovat minut jättäneet. Mainitsin heidän suuntautumisensa vain korostaakseni sitä, että ennakkoluuloista ei ole kyse.

Odotin jotenkin että tältä palstalta jos jostain voisi saada rohkaisevia kommentteja, mutta tähän mennessä olen saanut vain kehotuksen pysyä kaapissa? Oletteko oikeasti sitä mieltä? Onko maailma niin paha?

Valitettavasti tuo kaksinaismoralismi on minunkin kokemusteni mukaan aika yleistä "meikäläisissä".

Mutta minä en todellakaan yhdy käsitykseen, että pitäisi pysyä kaapissa. Kaikille, siis myös lapsille ja VARSINKIN lapsille on parempi että vanhemmat elävät onnellista elämää, huolimatta siitä onko heillä kumppani ja/tai onko mahdollinen kumppani samaa- tai eri sukupuolta. Onneton avioliitto vailla rakkautta on kaikkein pahin vaihtoehto. Tuollainen kulissi saattaa toimia aikuisten maailmassa jotenkin, mutta ei todellakaan lohduta lasta.

Itse olen myös käynyt kuvaamasi vaiheen läpi. Itselläni kaikki kävi suhteellisen helposti. Prosessi on kyllä vielä menossa, eikä suinkaan kaikki ole valmista ja selvää, mutta tiedän että se oli ainoa vaihtoehto. Omasta mielestäni tilannetta helpottaa kun pystyy sulkemaan ajatuksistaan pois kaiken epäolennaisen. Epäolennaiseksi lasken epälojaalit ystävät, sukulaiset ja tarvittaessa myös omat vanhemmat. Tärkeitä henkilöitä ovat ex-kumppani, mahdollinen uusi kumppani ja lapsi/lapset (tietysti oman itsen lisäksi). Kaikki energia ja voimavarat pitää suunnata heihin ja antaa muiden elää omaa elämäänsä. Kommentteja on turha kuulostella. Itse en ottanut vastaan juurikaan edes ymmärrystä... Tämä kaikki vaatii tietysti todella paljon voimia. Parhaiten tilanteesta selviää ymmärtävän exän ja rakastavan uuden kumppanin avulla. Hyvä ystäväkin on parempi, kuin yksinäisyys.

Lapselle on tärkeintä, että oma isä ja äiti ovat onnellisia ja ehjiä ihmisiä. Heille on se ja sama onko se häntä rakastava ja hänestä huolta pitävä, OMA isä tai äiti, homo tai lesbo. Turvallisuuden tunnetta ja yhdessä olemista ja -tekemistä ei tuollaiset epäolennaiset asiat syrjäytä.

Rohkeasti katse eteenpäin! Kun et enään valehtele itsellesi, pystyt jo pian olemaan rehellinen toisillekin.

Kirjoittaessani tuota äskeistä en ollut vielä nähnyt Hapatuksen kirjoitusta.

Kun on näin lähellä tilannetta itse (tietenkin) niin asiat näyttävät erilaisilta. Ymmärrän että ystäväni eivät tarkoita pahaa, vaan saattaa olla että he eivät yksinkertaisesti keksi mitään sanottavaa. Tai eivät yksinkertaisesti ajattele asiaa.

Suurkiitos, Hapatus, rohkaisevasta viestistäsi! :) Tällaista tämä elämä nyt on, valintoja joiden kanssa on myöhemmin elettävä. Ensimmäinen suuri valinta oli perheen perustaminen, toinen taas avioliiton lopettaminen ja kaapista ulos tuleminen.

Hassu ristiriita sinänsä, että jos meillä ei olisi lapsia, avioero olisi niin paljon helpompi toteuttaa, mutta samalla lapseni on paras asia elämässäni. Kaikkein tärkeintä on että hän saa olla lapsi ja onnellinen, mutta siihen kuuluu tärkeänä osana myös se, että vanhemmat ovat tasapainoisia ja onnellisia. Mitä enemmän asiaa ajattelee, tiedän ettemme voi olla onnellisia jos minä tukahdutan tunteeni ja elän valheessa ja mieheni taas joutuisi elämään vaimon kanssa joka ei rakasta häntä kuten vaimon pitäisi.

Siinä oli päivän saippuaoopperafilosofointi...

olen ehkä vielä melko nuori neuvomaan noinkin isoissa asioissa, mutta avaan kuitenkin sanaisen arkkuni...

olen nimittäin huomannut, että lapset ovat yllättävän fiksuja ja huomaavat paljon enemmän asioita mitä voisi uskoakaan. joten luultavasti lastakin ajatellen parempi vaihtoehto on erota, kuin pitää perhettä epätoivon vimmalla kasassa. joskus ero on myös lapselle helpotus. mutta toki tiedät itse tilanteesi parhaiten.

tosiaan suosittelen minäkin ottamaan asian ihan suoraan puheeksi ystävien kanssa. ja kaikista ihmisistä löytyy takinkääntäjiä, mutta myös niitä oikeita enkeleitä...suuntaumuksesta riippumatta.

toki toivon sinulle myös hyvin paljon voimia ja jaksamista, koska sinulla on edessäsi aikamoinen elämänvaihe. mutta olet päässyt alkuun ja se on varmasti se suurin askel.

Kävin katsomassa leffan Tunnit (The Hours) kolme kertaa ja siinä kuvataa vastaavaa tilannetta 50-luvulla. Perheen äiti tekee rohkean ratkaisun ja siinä tilanteessa ehkä ainoan oikean. Tänä päivänä on onneksi olemassa rakentavamapiakin vaihtoehtoja. Tsemppiä!

Oletko lukenut kirjan Ulos kaapista (Like 2003)? Itse erosin neljä vuotta sitten ja mutkat olivat moninaiset. Löysin tuosta kirjasta omia tuntemuksiani yllinkyllin. Lasten ei ole ikinä hyvä kasvaa kylmässä perheessä, ja aina eron jälkeen ystävät joutuu "laittamaan uusiksi". Tsemppiä koko sydämellä! Elämällä on tapana uusiutua.

Tuota noin. Vaikuttaa siltä, että arki on tullut tupaan alkuperäisessä heterosuhteessa ja se on laukaissut haikailun lesboelämän perään. Ei kannata jättää hyvää miestä moisen takia. Rakastumisvaiheen mentyä ohi pitäisi oppia rakastamaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Jos kuitenkin päätät jättää miehesi, luovu suosiolla lapsesi huoltajuudesta, mikäli miehesi on halukas lapsenne yksinhuoltajaksi ryhtymään. Olet jo saanut maistaa uusien ystäviesi petollisuutta. Tilanne ei muutu. Huomaa myös, että naisena asemasi on selvästi heikompi uusien ystäviesi joukossa kuin nykyisessä heteromaailmassasi. Homomaailma on korostetusti miesten maailma.

Massimo: Olen ihmeissäni miten voit esittää moisen väitteen elämänmuutokseni motiiveista tietämättä mitään suhteemme pituudesta tai muistakaan yksityiskohdista. On myöskin naurettavaa väittää että kukaan "päättäisi" ryhtyä lesboksi koska miehen kanssa alkoi olla vähän tylsää ja virikkeetöntä. Ei kannata jättää hyvää miestä MOISEN takia? Minkä moisen? Sen että haluan elämältäni jotain aivan muuta? Sen etten ole onnellinen? Eivätkö nämä syyt ole tarpeeksi hyviä? Eikö sinulle tullut mieleenkään että olisin ehkä harkinnut eroa muistakin syistä, jotka eivät mitenkään liity seksuaaliseen suuntautumiseeni? Ja vielä enemmän haluaisin tietää, että sinäkö siitä päätät?

Ja miksi minun pitäisi luopua suosiolla lapseni huoltajuudesta? Eikö lesbo voi olla hyvä äiti? Vai siksikö että ystäväpiirini on jäämässä pieneksi? Eihän ne ystävät lastani kasvata ja hoida, vaan minä. Ja miten niin "uusien" ystävieni? He ovat olleet ystäviäni jo vuosia. Vai etkö olisi uskonut, että heterolla (jollainen olin ennen ainakin muiden silmissä) voi olla homoystäviä? Ja jos osa heistä on lesboja(/naisia), miten ihmeessä asemani on "naisena selvästi heikompi"? Lisäksi ihmettelen miksi erotat niin jyrkästi homo- ja heteromaailman. En ole aikoinut vaihtaa työpaikkaani homotyöpaikkaan, ja aion jatkossakin käydä samoissa kaupoissa kuin aiemminkin, sillä tietojeni mukaan homoille tarkoitettuja ruokakauppoja ei kotikaupungistani löydy.

Toki olin varautunut (kuten täytyykin) siihen että saan väheksyviä tai jopa vihamielisiä vastauksia viestiini, mutta sinun kirjoituksesi oli jo niin fantastisen yksisilmäinen, etten ole moista usein nähnyt. Odotan innolla vastaustasi.

(P&P: Massimon kirjoitus on niin provosoiva ja epäuskottava, että hän on luultavasti vain toisten tunteilla netissä leikkimisestä nauttiva epäkypsä trolli (http://wilko.webzone.ru/troll.html))

Trolliksi mäkin tuon tunnistin.

Samaa mieltä. Noin selviin tapauksiin ei kannata uhrata sen enmpiä kommentteja... eikä kannata vaivata päätänsä moisilla.

SETAlla on muuten ainakin aiemmin ollut perheellisten ja avioliitossa olevien/olleiden ryhmiä. Niistä voisi löytyä samanhenkistä juttuseuraa ihan livenä.

Joo trolli taisi olla... Saipa minut kierroksille siltikin :D Tuo SETAn ryhmä voisi olla hyvä idea, kiitos vinkistä! Täytyypä alkaa kyselemään.