Happily ever after??

Tuntuu että aina kun kuulee suhdetarinoita pitkään yhdessä olleista lepakoista, suhteeseen liittyy hyvin usein myös kolmansia osapuolia ja muita seikkailuja. Tietty heterosuhteissakin samaa on, mutta onko asia tosiaan niin että useimmin lesbosuhteet tapaavat ennemmin tai myöhemmin ajautua siihen että mukana suhteessa pyörii muitakin. Olen alkanut jo miettiin että kuvittelenko turhaan että minä ja rakkaani oltais yhdessä ain, ja kaksin... Enkä siis tietenkään hae tähän mitään absoluuttista kyllä/ei vastausta...

Ei aavistustakaan, miten useimmilla menee. Mutta kuinka pitkään on "pitkään"? Olen saman kuvitelman vallassa kuin sinäkin näin kahdeksan vuoden jälkeen, ja minulle on kyse myös periaatteesta. Kolmansia osapuolia ja seikkailuja tähän ei todella tule. Jos joskus eroamme, mitä ei tietenkään täysin voi sulkea pois, se on melkoinen murros ja pettymys molemmille.

Veikkaisin, että kaikkialla löytyy niitä, jotka sitoutuvat vimmalla ja niitä, jotka eivät sitoudu mitenkään ja kaikkea tältä väliltä. Ja veikkaisin edelleen, että kaikissa näissä tapauksissa kyse on kypsymättömistä ihmisistä, jotka eivät halua selvittää syvällisempää tarkoitusta näille parisuhteen ulkopuolisille suhteille. Osa ihmisistä ei siis kykene selvittämään, mitkä asiat johtuvat itsestä ja mitkä muista, jotta voisi toimia sen mukaisesti.

Romanttinen rakkaus on jotakin, mihin kannattaa uskoa. Itsestäni taas tuntuu, että ympärillä on justiinsa noita pitkään yhdessä olleita pareja, joilla ei ole mitään ongelmia uskollisuuden ja yksiavioisuuden kanssa.

Voisiko yksi syy olla myös se, että osaa antaa parilleen hiukan tilaa olla yksikseenkin. Että käydään eri harrastuksissa ja välillä puuhataan asioita ilman toista. Muutoin voi toisen jatkuva läsnäolo käydä liian raskaaksi.

> Voisiko yksi syy olla myös se, että osaa antaa parilleen hiukan tilaa olla yksikseenkin.
> Että käydään eri harrastuksissa ja välillä puuhataan asioita ilman toista. Muutoin voi
> toisen jatkuva läsnäolo käydä liian raskaaksi.


Varmaankin todella tapauskohtaista. Entisessä suhteessani tämä ei johtanut mihinkään positiiviseen. Molemmilla oli omia ystäviä ja menoja, loppua kohden yhä vain enemmän. Jälkikäteen ajatellen taisi olla pikemminkin oire.

"Varmaankin todella tapauskohtaista. Entisessä suhteessani tämä ei johtanut mihinkään positiiviseen. Molemmilla oli omia ystäviä ja menoja, loppua kohden yhä vain enemmän. Jälkikäteen ajatellen taisi olla pikemminkin oire."

Toi Aboan kirjotus pätee kaikkiin tapauksiin. Teillä vaan tais olla sellanen tilanne, et te ette sopinu yhteen ja siks erositte. Tosi yleistä nykyään, et ihmiset muuttaa yhteen parin kuukauden jälkeen ja sit eroo ja tappelee niin, et tanner tömisee. Ei mitään järkee.

Mä esim. ite oon ollu jo melkein 1,5 vuotta suhteessa toisen ihmisen kanssa "sitoutumatta" toiseen sen kummemmin ja muuttamatta yhteen. Meille tämmönen järjestely sopii, ollaan molemmat vähän sitoutumis- ja yhteenmuuttokammosii. Silti me kuitenkin ollaan yhdessä ja jaetaan melkein kaikki eikä kumpikaan käy vieraissa tai muuta sellasta. Toiselle pitää antaa riittävästi omaa tilaa eikä sitä saa tai osaa toiselle antaa, jos muuttaa liian nopeesti yhteen tuntematta toista kunnolla. 1,5 vuotta on kärpäsen paska ihmisen elämässä...

On noiden lesbojen jutut välillä aika hurjia.

Meidän tapauksessamme ei ollut kyse kuukausista. Yhteen muutettiin vuoden seurustelun jälkeen, ja sitä yhteiseloa kestikin sitten yli kymmenen vuotta.

No okei, tietyssä määrin oma aika on tarpeen. Eihän sitä tietenkään voi 24h toisen kanssa naamatusten nakottaa. Mutta rajansa kaikella. Jos suurin osa ystävistä ja menoista alkaa olla eriytyneitä niin kannattaa kyllä ruveta miettimään mistä moinen johtuu.

Oma aika ja oma tila on aina tarpeen. Molemmilla on kuitenkin omat työ- tai opiskelujutut tai omat harrastukset eikä toisessa voi roikkuu 24/7. Tíetenkin on syytä huolestuu, jos toinen alkaa keksii tekosyitä, ettei tarttis tavata toista (jos yhdessä kuitenkin asutaan, niin toista näkee väistämättäkin ja sillon pitää antaa tilaa, kun toinen haluu olla yksin). Huolestuttavaa on myös se, jos 10 vuoden jälkeenkin kaikki tekeminen ja harrastaminen pitää olla yhteistä.

Riquman1990 kirjoitti: " Huolestuttavaa on myös se, jos 10 vuoden jälkeenkin kaikki tekeminen ja harrastaminen pitää olla yhteistä."

Miksi se on huolestuttavaa?

Mielestäni on varsin oireellista, jos parisuhteessa päällimmäisenä murheena on toisen kanssa vietetty aika, ja ensisijaisena tavoitteena saada järjestettyä itselleen aikaa irrallaan kumppanistaan.

Noh, parisuhteessa voi oma aika tehdä ihan hyvääkin, mut ei se tietenkään tarkota, et pitäs viettää erossa 24/7 (muttei yhdessäkään). Kultanen keskitys, huomaattekos...

Vielä oireellisempaa on läheisriippuvuus...

Tässä yksilöllisyyttä ja erillisyyttä korostavassa yhteiskunnassa läheisriippuvuus on muotisana. Jokainen ihminen on riippuvainen muista.

Tiettyyn rajaan asti joo, mut liika toisissa roikkuminen pahasta.

Kyllähän (tähän aluperäiseen aiheeseen palatakseni) tuo on hyvin tapauskohtaista. Itse en ole huomannut lähipiirissäni sen enempää hetero-kuin lesbosuhteissakaan tuota seikkailua tai kolmansia osapuolia. Onhan niitä toki siis ollut, mutten menisi vertaamaan :) Itsekin satuin olemaan vuosia suhteessa ihmisen kanssa, jonka en usko koskaan pystyvän täysin sitoutumaan. Tulin petetyksi, mutta se on elämää. Itse en sellaista tekisi (koskaan ei tietenkään pidä sanoa ei koskaan).

Mutta siis, pointtini on se, ettei kannata tuntea oloansa turvattomaksi sen takia että elää lesbosuhteessa. Jos jotain on tapahtuakseen, niin se tapahtuu, oli kumppani kumpaa sukupuolta tahansa. Pitäkää toisistanne ja suhteestanne huolta, sehän se on pääasia niin voi unohtaa turhat huolet! :)