- 1 / 2
- uneton
- 5.11.2010 19:13
Olen lukenut tämän foorumin kirjoituksia jo jonkun aikaa, ja nyt rohkaistuin itsekin kirjoittamaan tänne. Minun kaltaisiani kirjoittajia on ohjattu lukemaan viestiketjua "myöhäisheränneet", joihin kai itsekin kuulun, vaikka tavallaan olen aina tiennyt, mitä olen. En ole vain kuitenkaan halunnut (uskaltanut) oikeasti myöntää.
Mieheni on alusta alkaen ollut tietoinen siitä, että olen aina ollut kiinnostunut myös naisista. Viimeisen parin vuoden ajan olen elänyt mieheni luvalla kaksoiselämää, johon on kuulunut naisystäväni. Se on raastanut meitä kaikkia, mutta koska ero ei ole tuntunut vaihtoehdolta, emme ole osanneet ratkaista tilannetta muutenkaan. Lähipiirissämme on ollut paljon eroja ja lapset kyselee "ettehän te vain eroa?". Sinnittelemme mieheni kanssa kaikin puolin muuten hyvässä suhteessa, paitsi että seksi ei ole koskaan sujunut. Ei mieheni, eikä minulla muidenkaan miesten kanssa. Olen ollut miesten kanssa seksuaalisessa mielessä jollain tasolla 'poissa'. Naisten kanssa tilanne on ollut aina toinen. Läheisyys tuntuu oikealta, tunnen oloni kokonaiseksi; niin kuin olisin tullut kotiin.
Tunnen itseni hirviöksi, kun en sanoudu irti tästä suhteesta, jossa mieheni kärsii tilanteesta.. Hän väittää haluavansa elää näin ja mahdollisesti hankkia rinnakkaissuhteen, jos sopiva nainen osuu kohdalle. En usko siihen, että eri tahoilla olevissa suhteissamme voisimme lopulta pitkän päälle hyvin. Nyt elämme ns. 'normaalia' elämää, sillä naisystäväni ymmärsi lopettaa itsensä kiusaamisen ja suhteemme. Hän elää nyt sinkkuna. Olemme edelleen syvästi kiintyneitä toisiimme, mutta elämä meni näin.nMieheni on paras ystäväni, minä hänen. Olemme toinen toistemme tukijat ja kuuntelijat. Välillämme on ehdoton rehellisyys, luottamus ja kunnioitus sekä syvä kiintymys.
Olen kuitenkin onneton. Kaipaan sitä kotiin tulemisen tunnetta, varmuutta siitä, että näin juuri on oikein. Kaipaan niin että sisuskalut kääntyy nurin. Samalla kuitenkin syyllisyys lasten elämän pilaamisesta, kodin rikkomisesta ja muuten hyvän parisuhteen tuhoamisesta painaa, enkä koe voivani rikkoa tätä perhettä.
En tiedä oikein mitä edes kysyn, vai kysynkö mitään.
Ehkä vaan pohdin kirjoittaen ja lohdutan itseäni samalla sillä tiedolla, että kai joku muukin on ollut joskus samassa tilanteessa.
Mieheni on alusta alkaen ollut tietoinen siitä, että olen aina ollut kiinnostunut myös naisista. Viimeisen parin vuoden ajan olen elänyt mieheni luvalla kaksoiselämää, johon on kuulunut naisystäväni. Se on raastanut meitä kaikkia, mutta koska ero ei ole tuntunut vaihtoehdolta, emme ole osanneet ratkaista tilannetta muutenkaan. Lähipiirissämme on ollut paljon eroja ja lapset kyselee "ettehän te vain eroa?". Sinnittelemme mieheni kanssa kaikin puolin muuten hyvässä suhteessa, paitsi että seksi ei ole koskaan sujunut. Ei mieheni, eikä minulla muidenkaan miesten kanssa. Olen ollut miesten kanssa seksuaalisessa mielessä jollain tasolla 'poissa'. Naisten kanssa tilanne on ollut aina toinen. Läheisyys tuntuu oikealta, tunnen oloni kokonaiseksi; niin kuin olisin tullut kotiin.
Tunnen itseni hirviöksi, kun en sanoudu irti tästä suhteesta, jossa mieheni kärsii tilanteesta.. Hän väittää haluavansa elää näin ja mahdollisesti hankkia rinnakkaissuhteen, jos sopiva nainen osuu kohdalle. En usko siihen, että eri tahoilla olevissa suhteissamme voisimme lopulta pitkän päälle hyvin. Nyt elämme ns. 'normaalia' elämää, sillä naisystäväni ymmärsi lopettaa itsensä kiusaamisen ja suhteemme. Hän elää nyt sinkkuna. Olemme edelleen syvästi kiintyneitä toisiimme, mutta elämä meni näin.nMieheni on paras ystäväni, minä hänen. Olemme toinen toistemme tukijat ja kuuntelijat. Välillämme on ehdoton rehellisyys, luottamus ja kunnioitus sekä syvä kiintymys.
Olen kuitenkin onneton. Kaipaan sitä kotiin tulemisen tunnetta, varmuutta siitä, että näin juuri on oikein. Kaipaan niin että sisuskalut kääntyy nurin. Samalla kuitenkin syyllisyys lasten elämän pilaamisesta, kodin rikkomisesta ja muuten hyvän parisuhteen tuhoamisesta painaa, enkä koe voivani rikkoa tätä perhettä.
En tiedä oikein mitä edes kysyn, vai kysynkö mitään.
Ehkä vaan pohdin kirjoittaen ja lohdutan itseäni samalla sillä tiedolla, että kai joku muukin on ollut joskus samassa tilanteessa.