Mistä hankitte lemmikkinne?

Hei,

Olemme harkinneet koiraa pitkään ja viimein eilen läksimme katsomaan puolivuotiasta sekaroituista koiranpentua. Ko. koira ei sitten ollutkaan meille mitenkään sopiva, sillä se oli arka, epävarma ja suojeli erittäin agressiivisesti omistajaansa. Meillä on paljon kummilapsia ja tietysti ystäviä, naapureita ja sukulaisia, joten koiramme täytyy olla ihmisystävällinen. Tämä nyt ei kuitenkaan ole asiani pointti.

Jouduimme välittömästi koiran omistajan ”ristikuulusteluun”, joka meni jotenkin näin:
Omistaja: ”Siis kuka tässä on nyt koiraa hankkimassa?”
Me: ” Niin - me olemme yhdessä hankkimassa.”
Omistaja: ”Öö siis mitä oletteko jotain siskoksia vai?”
Me: ”Ei, asumme yhdessä pariskuntana.”
Tämän jälkeen tunnelma muuttui todella jäätäväksi ja epämiellyttäväksi. Mietimme vain molemmat tahoillamme, miten pääsisimme lähtemään edes jotenkin kunniallisesti, mutta ainakin mahdollisimman pikaisesti.

Ymmärrän, että koirille kotia etsivät ihmiset haluavat löytää koirilleen parhaan mahdollisen perheen ja kyselevät koiran tulevasta kodista. Näin pitääkin olla. Mutta tiedättekö, mistä tai miten asian voisi hoitaa niin, ettei tarvitsisi altistaa itseään jos minkälaisen homofoobikkojuntin syynäykseen? Tunnetteko kasvattajia tai muita teitä, joiden kautta voisimme lemmikkimme hankkia? Löytö- tai adoptiokoirat eivät kiinnosta meitä, sillä emme ole vielä kovin kokeneita koiraihmisiä, joten mieluummin koiramme olisi sellainen, jonka taustat ja luonne tunnetaan.

Moi!

Koiraihmisenä tohon törmää väen väkisinkin sillointällöin. Meillä on 2 mopsiurosta, joista molemmat ovat
ihanista Kenneleistä, ollaan edelleen melkein viikottain yhteydessä kasvattajiin (varsinkin alkuaikoina, kun tuntui
että joka ikinen yskäyskin oli kuolemaksi ;) ).

Kannattaa tosiaan miettiä tarkkaan mikä on koiran päällimäinen käyttötarkoitus, minkä rotuinen,
sylikoiraksi vai lenkkeilykaveriksi jne jne. Mahdollisuudethan koirien suhteen ovat lähes rajattomat.

Jos haluat, voin suositella sulle muutamaa Mopsikenneliä jos toi rotu miellyttää. Meiltä toi
rotu vei ekan koiran jälkeen sydämen, ja nyt noita poikia kuorsaa sohvalla kaksin kappalein.

Yksi vaihtoehtohan on tietenkin heti kertoa puhelimessa/sähköpostissa, että olemme naispari, jolloin keskustelut voidaan lopettaa jo siinä vaiheessa, jossei moinen miellytä. Se ei vaan itselleni ole luontevaa, sillä en pidä velvollisuutenani kertoa kumppanini sukupuolta aivan samalla tavalla kuin se ei ole velvollisuus esim. heterosuhteissakaan. Mutta koiran ja uuden omistajan tapaaminen on kuitenkin tärkeä hetki ja koira tietenkin aistii kaikki jännitteet ympärillään - kuten esim. sen että koiran sen hetkinen omistaja on keilapallon kokoinen herne nenukassaan homouden takia.

Kiitos kovasti mopsivinkistä. Emme ole aivan niin pientä koiraa harkinneet - sellainen keskikokoinen on ollut mielessä, mutta ainahan sitä voi katsoa asioita uusista perspektiiveistä.

Niille koirankasvattajille voisi ystävällisesti muistuttaa, että vaikka koira onkin joillekin suoranainen lapsenkorvike, toisin kuin ihmislapsen yhteydessä jotkin haluavat edelleen keskustella, koiralle on kuitenkin täysin yhdentekevää onko isäntäpari hetero- vai homopari. Koiran kannalta on tärkeintä rakastavat mutta määrätietoiset sosiaaliset isännät, hyvä hoito, rodulle soveltuva ulkoilutus, oikeanlainen ruoka ja raikas vesi. Jos koirankasvattaja näkee koiranluovutukselle esteitä uusien isäntien homoseksuaalisuuden vuoksi, voidaan kyseenalaistaa koirankasvattajan kyky hahmottaa tiettyjä asiayhteyksiä asianmukaisesti. Ja sitä kautta kykyä suhtautua koiriin oikein.

Hankkikaa Airedalenterrierin pentu joko Big Lady's tai Extempore kennelistä. Molemmat ovat lievästikin sanoen sateenkaariystävällisiä (ja lisäksi saatte noin saksanpaimenkoiran kokoisen, luppakorvaisen, karvaturpaisen ei-koskaan-ihan-aikuistuvan hömpän, josta ette koskaan halua luopua...)

Menee asiasta puukauhaan, mutta silti täytyy tarttua Statistin kommenttiin: "Toisin kuin ihmislapsen yhteydessä,..." Onko Statisti tosiaan sitä mieltä, että vanhempien sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella on jotain merkitystä lapsen kasvamisen ja kasvattamisen kannalta?

Edit: typo.

Onhan se selviö, että vanhempien sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella on merkitystä lapsen kasvamiselle ja kasvattamiselle, aivan kuten kaikilla vanhempien persoonallisuuteen liittyvillä ja vaikuttavilla tekijöillä. Noh, tämä nyt meni ihan alkuperäisen asian vierestä :) Mä aion hankkia ragdollin, itekseni. Ei pitäis tulla ongelmia.

>Menee asiasta puukauhaan, mutta silti täytyy tarttua Statistin kommenttiin: "Toisin kuin ihmislapsen yhteydessä,..." Onko Statisti tosiaan sitä mieltä, että vanhempien sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella on jotain merkitystä lapsen kasvamisen ja kasvattamisen kannalta?

Jos luit virkettä eteenpäin, totesin "jotkin haluavat edelleen keskustella". Minä en halua, koska olen itse sitä mieltä, että hyvässä sateenkaariperheessä lapsella on hyvä olla. Enemmän riippuu homokammoisesta ympäristöstä kodin ulkopuolella miten lapsi sitten kärsii. Toin tämä asian esiin, kun ajattelin keskustelun aloittajan viestin perusteella, että nämä kyseiset koirankasvattajat olisivat mielessään rinnastaneet koirat lapsiin. Ja täten minulle jäi vaikutelma, että kokisivat koiran kärsivän sateenkaariperheessä ihmislapsen tavoin.

Koirat ovat kivoja. Harmi vain, että en voi täysin kokea sitoutuvani sellaisen hoitoon. Niinpä en ole itse hankkimassa koiraa. Jos olisin, sen luonteen pitäisi olla sosiaalista ja seurallista sorttia. Ja säkäkorkeuden pitäisi jäädä jonnekin polven korkeudelle.

Mutsilla on mustaterrieri, ja se käsittääkseni tuntee useampiakin kasvattajia. Itse olen myös tavannut ainakin yhden näistä ja se käyttäytyi ainakin ihan luontevasti vaikka tiesi kyllä että minä olen homo...
Eli siis jos mustaterrierit kiinnostaa niin voin selvittää onko jossain pentuja tulossa... Pistä viestiä privaattina jos olet kiinnostunut.

Mustaterrierit on hauskoja. Ne kun on Suursnautserin, Airedalenterrierin ja herra ties minkä muun sekoituksia. Ainoa jonka minä tunnen on älyvapaa pöhkö, joka ottaa asiakseen nuolla naamani aina tavattaessa...

Tuo "älyvapaa pöhkö" oli siis kehu...

Jollakulla tuttavalla oleva hyvinkasvatettu ja ihana koira ei ole oikea syy päätyä minkään rodun valintaan! Ison palveluskoiran hankkiminen, koska joku tuttava on onnistunut kasvattamaan sellaisen mukavaksi, on varsin typerä teko. Koiraa valitessa ensin kartoitetaan tarve, johon koira otetaan ja jollei sitä oteta harrastuskaveriksi vaan seuraksi, karsiutuu valtaosa roduista pois kertarysäyksellä. Käytännössä kaikki aktiiviset koirat. Palveluskoiran tai vahvasti metsästysviettisen koiran hankkiminen pelkäksi seuraksi on kuin ostaisi teollisuusvaa´an keittiömausteiden punnitukseen, sillä erolla ettei vaaka kärsi. Tahdon vielä huomauttaa, että tunnin käynti tottelevaisuuskoulutuksessa kerran viikossa ei ole koiralle mikään oikean työn korvike. Sen enempää kuin se olisi sitä ihmisellekään.

Parempi on kysyä itseltään, millaisen koiran pystyy tekemään onnelliseksi, kuin alkaa listata ominaisuuksia, joita koiralta toivoo. Omistajan motivoituneisuus ja viitseliäisyys on koiran koko elämä. KOKO ELÄMÄ.

Mikä tahansa koira on ihana, kun se on oikealla omistajalla.

Kasvattajaa etsiessä kannattaa tutustua kennelliiton jalostustietojärjestelmään. Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vuoksi ei rekisteröimätöntä pentua kannata koskaan hankkia, joskaan ei paperillistakaan jonka tausta ei ole ensiluokkainen. Rekiteröimättömyydelle voi olla myös jokin eläinsuojelullinen syy, kuten se että kasvattaja pennuttaa narttua sallittua tiheämmin joka juoksusta tms. Älä hanki ulkomaista maahantuotua pentua! Kasvattaja saattaa hankkia itseleen koiria ulkomailta rodun geenipohjaa laajentamaan, sen sijaan muualla syntyneet suomessa myytävät pennut ovat pentutehtailun tulosta ja tehtailu jatkuu niin kauan kuin ostajia riittää.

Sekarotuiset koira ovat rotukoirien risteytyksiä, eivät suinkaan mikään terve oma koirakantansa, vaikka urbaanilegendaa monirotuisten terveydestä liikkuukin. Sekarotuisella voi potentiaalisesti olla vaikka kaikkien rotujen viat, joita sen taustalla on. Varsin harvaa sekarotuista on kuvattu esim. lähes kaikilla suurikokoisilla roduilla esiintyvän lonkkavian varalta, vaikka sen mahdollisuus olla sairas on kohtalaisen suuri ja taipumus sairauteen periytyvä.

Siitokseen käytettyjen yksilöiden ja niiden lähisukulaisten terveyden ja rodunomaisen luonteen lisäksi erittäin tärkeä seikka on saada tietää ja nähdä, miten pennut kasvattajan luona hoidetaan. Virikkeettömässä ympäristössä häkissä tai ihmisistä eristettynä kasvanut pentu ei koskaan tule samanlaiseksi kuin sylitelty, jaloissa pyörinyt ja eri alustoilla ulkoillut koira. Aivot kehittyvät vain kerran! Tärkeää on myös tavata pentueen emä. Sen mahdollisesti varautunut käytös siirtyy pennuille, vaikka ei olisikaan vielä luovutusikäisellä nähtävissä.

Meillä on kaksi seurakoirarotuista pikkukoiraa, molemmat syntyneet ja kasvaneet alakerran naapurien hoivissa pienessä kotikennelissä, jossa on pentuja suunnilleen joka toinen vuosi. Emot ovat meille ennestään tuttuja, ja kasvatustoiminnan pienuuden vuoksi taatusti jokainen hyvin hoidettuja ja huomioituja. Kasvattajat ovat itsekin homopari, joten mitään sateenkaarevia ongelmia ei ole ollut.

Koiraharrastuksen parissa on varsin paljon homoja ihmisiä. Varsinkaan pikkukoiria harrastaville kasvattajille tuskin olet ensimmäinen homoseksuaalinen tuttavuus.

Fiksusti ajateltu ja kirjoitettu, kesäpoika!

Kiitoksia viesteistänne! Arvelinkin, että pienistä koirista pitäviä ihmisiä täältä löytyy ;) Meille koira tulisi seurakoiraksi, mutta emme etsi aivan pientä koiraa, sillä olemme puolet vuodesta maalla. En sano, etteikö pieni koira sopisi maallekin, mutta kivahan se on, ettei ihan heinikkoon katoa... Minulle sekaroituisen hankkiminen osaltaan ulkonäkökysymyskin: pidän siitä, ettei koirasta oikein saa selvää, mitä rotua se edustaa. Terveydellisiin kysymyksiin en osaa sen enempää ottaa kantaa. Koiraihmisissä on niitä, jotka pitävät sekarotuisia paarioina ja niitä joiden mielestä rotukoirat ovat pilalle jalostettuja En kuulu kumpaankaan porukkaan itse, vaan näen, että molemmilla on hyvät/huonot puolensa. Terveydellisiä ongelmia on varmasti rotukoirilla ja sekaroituisilla eikä sitä välttämättä silti aina tiedetä pentua hankkiessa. Mutta luonne on tietenkin erityisen tärkeää ja tähän voi vaikuttaa pennun kasvatuksessa sekä kuten mainittua, tutustumalla myös pennun vanhempiin. Esim. tuo pentu, jota kävimme katsomassa, selkeästi palkittiin agressiivisesta käytöksestä (silittelyä kun koira murisee). Pennun emo oli myös jossain muualla. Koira oli jo useamman kuukauden ikäinen, joten tuntui, että heti saisi vain ryhtyä kitkemään huonoja tapoja, mikä ei minusta ole nyt ihan hyvä alku ensimmäisen koiran kanssa.
Meillä siis ajatukset ovat nämä:
- Keskikokoinen ns. ensimmäinen koira
- Luonteeltaan ystävällinen, ei missään tapauksessa arka tai agressiivinen jo lähtiessä (tottunut ihmisiin, lapsiin, eläimiin, autoiluun)
- Lyhytkarvainen (ei jakseta mitään loputonta trimmausmeininkiä kun ei omaakaan kuontaloa aina muista kammata)
- Lenkitämme aamulla n. 45 min ja illalla samat sekä iltapäivällä pikkulenkin - ideana, että itsekin saa katkaistua työpäivää ja liikuttua
- Puolet vuodesta saa temmeltää maaseudulla, mutta puolet vuodesta ollaan kerrostalo-oloissa (tässäkin mielessä lauman käsite todella tärkeä, että tottuu paikan muutoksiin)
- Pennun kasvattaja ei ole homofobikkoääliö.

Listahan tuosta edellisestä tavallaan tuli, kesäpojan tekstiin viitaten. Mutta on se vähän niinkin, että koiran perusominaisuudet ja mietteet siitä, millaisen koiran voi itse tehdä onneliseksi ovat monilta osin sama asia. Kuten sanottua, en esim. voisi tehdä pitkäkarvaista, paljon hoitoa vaativan turkin omaavaa koiraa onneliseksi, koska se saisi koko ajan kärsiä takuista. Tai kuinka onnellinen olisi autoja kovasti pelkäävä koira, joka joutuisi alvaariinsa matkustamaan useamman tunnin autossa?

Anteeksi, mutta minusta tuo kuulostaa siltä, että olet valmis tinkimään koiran terveydestä ulkomuodon vuoksi, jos sekarotuisen näköisyys on tärkeämpää kuin tunnettu terveystausta.

Minusta monirotuiset eivät ole mitään paarioita, koirat itsekään eivät taustoistaan tai ihmisten taustoista välitä, ja siksi ovatkin niin ihania. Sen sijaan mä vastustan sekarotuisten kasvatusta ja niiden kasvatuksen tukemista eläinsuojelullisesti epäilyttävänä toimintana. Lehti-ilmoitukset pullistelevat näitä muotirotujen miksauksia, jotka eivät todellakaan ole mitään hupsis tupsis-vahinkoja ja tosirakkauden tuotoksia, vaan myytäväksi tehtyjä pentuja helpoin menetelmin. Kennelliiton säännösten mukaan kasvattaminen kun vaatii viitseliäisyyttä ja rahaa, monissa roduissa harrastetaan nykyään jo esimerkiksi koiran sukutaulujen oikeellisuuden varmistusta ja niiden perirnnöllisten sairauksien genotyyppien löytämiseksi testausta dna-testein. Tunnetusti rotukoirien kasvatus on harrastusta rakkaudesta rotuun ja taloudellisesti tappiollista. Risteytyspennuilla saa hyvät myyntihinnat eikä kukaan kysele perään. Se on hyvää bisnestä. Näiltä ns. kasvattajilta ei myöskään löydy "rodun" tuntemusta tai neuvoja ongelmiin. Mutu-tietoa toki on kaikella kaduilla vastaan kävelevällä kansalla.

Koirarotuja on yli kolmestaa. Siinä on aika monta vaihtoehtoa mietittäväksi. Perään vielä vanha, kaikkien rotujen parissa kiertänyt viisaus : PENTUEEN TEETTÄMISEN TARKOITUS TULEE AINA OLLA PARANTAA OLEMASSAOLEVAA LAATUA, EI VAIN LISÄTÄ KOIRIEN MÄÄRÄÄ.

Itse en maksaisi kenellekään mitään mistään muista syistä teetettyjen elämien vuoksi.

Kirjoitan näitä siksi, että vaikutat viisaalta koiranottajalta Fuji. En siksi että haluaisin lytätä haaveesi. Kirjoituksesi mukaan koira tulee saamaan luonanne riittävästi ulkoilua ja sen ottamista on tarkkaan suunniteltu. Hiena. :) Palvelus- metsästys- ja muista käyttökoirista ja koiran onnellisuudesta kirjoittamani pätkä taisi silti jäädä vielä osin hahmottamasta, ainakaan et kommentoinut siihen mitään. Koira kun ei ole vain fyysinen olento. Sillä on psyykkisiäkin tarpeita. Yleinen laumaeläimen tarve saada olla kaikessa mukana ja osallistua, ja myös osallistua laumasta huolehtimiseen. Moni koira jolle näitä tehtäviä ei ottovaiheessa ole tiedostettu joutuu keksimään niitä itse, valiten ne tehtävät jotka sen mielestä laumassa ovat retuperällä, niin kuin koiran lauman tarpeet ymmärtää. Näin syttyvät esimerkiksi voimakkaasti vartioivat koirat täyttämään mielestään tärkeää tehtävää.

Ajattele, jos sinulla olisi kyllä riittävästi ruokaa, juomaa ja lämmin paikka nukkua se pääsisit ulos kahdeksi tunniksi joka päivä. Eikö sellaista elämää silti ihmisten parissa eletä vain vankiloissa?

Koira oppii joka hetki. Se ei opi vain silloin kuin sitä opettaa, eikä silloinkaan niitä asioita joita sille yritäetään opettaa. Se oppii maailmasta niin kuin se sen tulkitsee, kaikesta siitä, mitä se itse pitää palkitsevana ja mitä se haluaa välttää. Vaikkapa sen vartioimisen tehtäväkseen kokeva koira voi pitää sitä toimintaa paljon palkitsevampana laumaa suojelevan merkityksensä vuoksi kuin omistajan opetuksia ja tylsiä makupaloja. Näitä koiria ihmiset tapaavat nimittää tyhmiksi.

Pitääkö koiran olla itsenäinen, vai alati kontaktia ja tekemistä odottava? Pystytkö kouluttamaan koiran, joka on itsenäinen? Pitääkö sillä olla voimakas laumavietti, voimakas vartiovietti vai metsästysvietti? Metsästysvieteistä tyyliltään karkottava, noutava, houkutteleva vai ajava? Pitääkö sen olla hiljainen vai saako se olla haukkumalla työskenetelevä koira? Tahdotko avoimen koiran vai yhden ihmisen koiran joka ei kiipeä kaikkien vieraiden syliin? Pitääkö sen tulla toimeen toisten koirien kanssa, vai oletko valmis välttämään koirapuistot ja kävelemään koiran kanssa kaksin? Jokainen koirarotu on syntynyt täyttämään jonkin tarpeen. Valtaosa niistä tekemään jotain käytännön työtä.

En kysy siksi, että sinun tarvitsisi minulle kertoa, vaan että keksit, millaisia kaikkia asioita on mietittäväksi. Ja että monirotuisen kanssa et todennäköisesti tiedä vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä.

Kahden rodun risteytymällä voi olla ominaisuuksia kummasta tahansa vanhemmasta, sekä myös sellaisia ominaisuuksia, joita kummallakaan sen vanhemmista ei ole, jotka ovat vahempien perimässä, mutta pysyvät roduissa piilevinä, koska niitä aktivoivaa geeniä ei rodussa ole.

Kuten sanottu, mikä tahansa, vaikka kuinka haastava koira voi olla todella mukava, kun se on oikealla omitajalla. Se oikeanlainen omistaja on joka koiralle erilainen.

Vinkkinä vielä suosittelen sun tutustuvan luonnetesteihin ja niiden tuloksiin, sekä tulosten merkityksiin. Koira jonka luonteessa on synnynnäinen taipumus vaika traumatisoitua erittäinkin pienistä tapahtumista, ei ole taipumuksestaan koulutettavissa pois. Toisaalta koirasta, joka saa huippupisteet luonnetestissä (jonka tehtävä on alunperin mitata koiran koulutettavuutta työtehtäviin), tulee ehkä loistava sotakoira, mutta pelkkänä lemmikkinä se turhautumistaan todennäköisesti laittaisi paikat remonttiin ja terorisoisi omistajaansa. Ihmisillä on usein kuva, että on jookin käsite "hyvä luonne", jonka omaava koira on viisas ja oppivainen ja soveltuu kaikkeen. Niin asia ei todellakaan ole.

Onnea pennunetsintään! Isosta osasta koiria kasvaa kuitenkin varsin kivoja kavereita. :)

Hienosti kommentoitu Kesäpoika!

Joudun lisäämään (valitettavasti tai sitten ei), että ensimmäisen viestini kirjoittamisen jälkeen on sattunut niin, että minä ja meidän Airedalenterrierimme Jack/Jakke 5v, jouduimme kävelyllä tilanteeseen, jossa täysin ventovieras känninen ääliö tuli pummaamaan tupakkaa. Kieltäytyessäni hän alkoi huitoa minua. Sai yhden lyönnin perille, mutta sitten sain suojattua itseni, ja olin valmis lyömään takaisin. Eipä ollut tarvetta. Jack kävi tyypin käteen kiinni. Tyyppi yritti uudestaan, mutta niin teki myös Jack, ja piti kiinni ja lujasti. Soitin 112teen välittömästi ja onneksi aivan lähistöllä sattui olemaan Espoon poliisin partio, joka vieläpä sattui olemaan koirapartio!
Jack piti tyyppiä kiinni noin 10 min. kunnes poliisi tuli paikalle. Itse olin polvillani pölvästin päällä kun he tulivat.
Käskin Jakkea laskemaan irti (mikä aikaisemmin pätii vain pehmoleluihin), ja niin se myös teki! Ottivat kiinni, raudoittivat , tarkastivat taustat (vanha hörhö tuttu) ja veivät maijaan. Poliisit laskivat belgianpaimenkoiransa ulos pissille ja moikkaamaan Jakkea. Hännät heiluivat molemminpuolisesti. Sitten lähtivät Kiloon laitokselle (Jorvin tikkaamon kautta), ja minä ja Jakke kotiin koisimaan.

Jakke on minun kolmas Airedaleni. Kaikki ovat olleet "näyttelylinjan" eikä "palveluslinjan" koiria. Ensimmäisestä Airedalestani yritin silloisen ammattini takia huvin ja harrastuksen vuoksi kouluttaa sotilaspoliisikoiraa. Ei siitä mitään tullut. Viski(Whisky)i-vainaa oli liian nössö, vaikka oli iso kuin piano, melkein Mustaterrierin kokoinen. Oli kuitenkin niin kiltti, ettei siitä ikinä olisi palvelus (suojelu)koiraa saanut.

Jakkea ei ole ikinä koulutettu mitenkään suojelutehtäviin. Sen me päätimme mieheni kanssa jo silloin kun hänet haettiin kotiin kennelistä. Jakke on kotikoira, jonka pääasiallisena tehtävänä on lämmittää jalkoja sängyn jalkopäässä talvella, tai vaihtoehtoisesti tuhista rauhoittavasti (Airedalen uninen tuhina on uskomattoman rauhoittavaa, uskokaa pois).

Tämä suojelukoiran piirre, joka näin yllättäen ilmeni ihan luontaisena vaistona oli aika yllättävä, koska Jakkea ei koskaan oltu koulutettu siihen. Ranteesta kiinni, ja sen jälkeen kyynärvarresta.

Olen erittäin yllättynyt, mutta luonnollisestikin tyytyväinen koirani käyttäytymisestä. Ilman suojelukoulutusta Jack teki aivan saman kuin koulutettu poliisikoira!

Viittaan vain siihen, että koiran pitää löytää ihmisensä, eikä päinvastoin.

Yksi osa luonnetestiä on suojeluvietin arvioiminen. Siinä koira on löyhässä hihnassa omistajansa vierellä ja maalimies tulee aggressiivisesti huutaen hyökkäämään ohjaajaa kohti. Katsotaan kuinka koira reagoi. Joku perääntyy omistajan selän taakse, joku jää hyökkääjän ja omistajan väliin, joku haukkuen, jotkut valmiina jopa puremaan. Sen ei anneta testissä kuitenkaan tapahtua. Sen jälkeen maalimies poistuu paikalta ja palaa uudelleen ystävällisin elein.

Puolustushalu merkitään sen mukaan kuinka koira reagoi uhkaan. Tärkein kohta on kuitenkin se, kuinka koira toipuu tilanteesta. Aiemmasta reaktiostaan riippumatta testikohdan läpäisee koira, joka käyttäytyy ystävällisesti kun uhka loppuu, ja koira, jolla on jäljelle jääviä hyökkäyshaluja, hylätään. Se ei ole yhteiskuntakelpoinen vaan potentiaalisesti vaarallinen koira.

Suojeluvietti ja suojelukoulutus ovat kaksi aivan eri asiaa. Suojelukoiran (palveluskoiraharrastus/poliisityö/vartiotyö) varsinaista suojeluhaluja ei, eikä saa! herätellä. Se tekisi koirasta vaarallisen ja omin päin hyökkäävän, varsinkin jos koiralla on hieman heikko hermorakenne ja tapa ylireagointiin. Suojeluun koulutettava koira koulutetaan taisteluhalun kautta. Taisteluhalu on koiran luonnollista tarvetta saada liikkua, leikkiä ja käyttää leukojaan, sekä sinnikkyyttä. Luonnetestissä se mitataan vetoleikkinä vieraan maalimiehen kanssa. Suojeluun koulutettavaa koiraa leikitetään runsaasti vetoleikein pennusta asti, jotta se oppii nauttimaan lujaa kiinni pureutumisesta. Usein leikkikaluna käytetään maalimiehen purusuojahihaa. Kun koira sitten saa käskyn hyökätä, se syöksyy omasta mielestään leikkimään vetoleikkiä jossa ei saa irrottaa, ei suinkaan mielestään puolustamaan omistajaa. Poliisityössä koiran lähetys ei aina ole tilanne jossa koiranohjaajaan kohdistuisi suora uhka, vaan koira voidaan lähettää suojelemaan myös muita ihmisiä.

Jakkella on ilmeisen hieno puolustusvietti. Se toimi oma-aloitteisesti uhan kohdatessaan niinkuin piti. Mun kommenttini oli tarkoitettu näiden aiempien koirien koulutusvaikeuksin. Koulutus ei vaadi varsinaista puolustushalua, vaan taistelutahtoa. Koiran intoa purra kiinni ja olla hellittämättä vaikka mitä tapahtuisi.

Toinen samaan tapaan mitattava ominaisuus on koiran terävyys. Se tarkoittaa halua puolustaa itseään. Siinä koira jätetään yksin sidottuna seinään ja omistaja poistuu paikalta. Maalimies tulee ja uhkaa koiraa. Sellainenkin koira joka on suojellut hurjasti omistajaansa, voi olla itseensä kohdistuvaan uhkaan täysin välinpitämätön. Tai toisinpäin. Terrierit tyypillisesti ovat teräviä.

No. Jakella on kyllä luonnetestistä ihannepoinsit nimenomaan kotikoiraksi. Niissä retuutusjutuissa se ei oikein onnistunut, mikä kylläkin johtui siitä, että emme ole juuri koskaan leikkineet "köydenvetoa" sen kanssa, vaan opettaneet, että rakkaastakin lelusta pitää päästää irti heti, kun Daddy tai Papa käskee...

Mutta mitäs te koulutettavuudella ipo-koetta varten tekisittekään, kun käsissä on aidosti sopivalla puolustusvietillä toimiva koiruus hätätapauksen varalle. :)

Oot kehunut koiraanne usein. Tosi siisti juttu, että oikea lemmikki ja omistaja on kohdanneet toisensa.

Meidän pörriäinen heilutti iloisena häntää kun hyökkääjä testissä tuli kohti, sekä yksin ollessaan että isännän kanssa. Ei se tainnut oikein hoksata että ihmiset voi olla vihaisiakin. :D No.. seurakoira mikä seurakoira.. Näin lapsiperheessä on ihan hyvä homma ettei koira reagoi puolustautumalla oikein mihinkään. :D

Hömmm...

Olet oikeassa Kesis.
Katseltuani vanhoja viestejäni olen huomannut, että taidan julistaa Airedaalisuuden iloja vähän kuin ArtoT omaa sanomaansa. "PARANTAKAA TAPANNE TE SYNTISET ROTTWEILERIKOT JA PUUDELISTIT JA HANKKIKAA AIREDALE!"

Ei vaan. Kyllä se on vaan niin, että jos on itse tyytyväinen omaan ötökkäänsä, niin siitä haluaa kertoa muillekin. Ja kuka tietää, ehkäpä joku intoutuu hankkimaan pennun ja sitten on taas yksi uusi iso iloinen karvaturpa täällä vinoviettisten mualimassa... (tunnen yhden muun toisen homon omistaman)

Mua kiinnostaisi australian kelpie, mutta varmaan kallis koira.

Tukholmassa yksi suosituimmista koiraroduista on, mitä näkee paljon....pit bull!!! Musta karmein koira varmaan tuollaisten italian mastiffien jälkeen...cane corso.

Pit Bull ei ole koira, se on ase.

Meillä on ollut aina sekarotusia koiria, nyt jo edesmennyt vanhempi tyttömme oli suomenpystykorvan ja lapinkoiran sekoitus.
Erittäin onnistunut väreiltään ja kaikki kyseli minkä rotuinen on... eli sekarotuiset on myös hyvä vaihtoehto jos tietää vanhemmat. Täytyy katsoa jos vaikka löytyisi sopiva narttu astutukseen lapista ja sille kiva "poikakaveri".

Suomenpystykorvan ja lapinkoiran sekoitus on aika mielenkiintoinen juttu. Koska molemmat rodut ovat niin samankaltaisia, onko se edes sekarotuinen vai uusi rotu?
Airedalenterrierin ja suursnautserin sekoitus on mustaterrieri.
Irlanninsusikoiran kanta pieneni aikoinaan geenipooliltaan niin kestämättömän pieneksi, että tarvittiin "uutta verta". Heh. Airedaleja (tässä sitä saarnataan taas...:-D).

Musta on täysin käsittämätöntä että nimenomaan koiranomistajat generoi jotkut tietyt rodut näin. Pitbull rotuna, oikean omistajan käsissä on yksi lojaaleimmista ja lapsirakkaimmista koirista mitä maa päällään kantaa.

Se ettei nää esim. omaa koirarotuaan pidemmälle on mun mielestä tietynlaista koirarasisimia. Varmasti jokaikisestä rodusta löytyy ne valioyksilöt - että myöskin ne sekopäät. Kaikki on kuitenkin todella pitkälle kiinni kasvatuksesta, melkein jokaisesta ongelmatapauksesta on koulutettavissa priimayksilöitä.

"Suomenpystykorvan ja lapinkoiran sekoitus on aika mielenkiintoinen juttu. Koska molemmat rodut ovat niin samankaltaisia, onko se edes sekarotuinen vai uusi rotu?"

Juu on ne aika lähellä toisiaan mutta, kuitekin suomenpystis on vanhempi ja onhan niillä tietysti muitakin eroja.
On se seropi eli sekarotuinenpiski=). Jos en väärin muista (ja varmasti muistan..) uusi rotu voidaan katsoa syntyneeksi kun kun se on 6:den sukupolven ikäinen.. No jotku jossain muualla kauhisteli että suunnittelen ehdoin tahdoin seropi pentueita, no koska KAIKKI koirat on sekarotuisia, sudesta vaan alkuaan..
Ja jos katsoo vaikka mitä jalostus on tehnyt sakemannille, voi vaan sanoa että sairaalta näyttää... muistelen kaipauksella minulla ollutta sakemanni tyttöä joka lensi ulos ruotsin poliisikoirakoulusta kun kasvoi niin isoksi=). No minä otin tämän neidon suojelukäyttöön tänne ja hyvin toimi, kunhan ensin löydettiin yhteinen kieli mitä molemmat ymmärsi. Hänellä oli leveä rinta ja kunnon perä, niin kuin naisilla kuulemma pitää olla.
RIP Sissi.

mr. a
Olen ihan samaa mieltä. Valitettavasti me omistajat olemme kuitenkin niitä koiran käyttäytymisen muokkaajia.
Itse tunnen bullterrierin (ihan ihastuttavä höpsö), pari dobermannia (molemmat kilttejä kuin mitkäkin, ja hirveitä hökeltäjijä), saksanpaimenkoiria paljonkin tottelevaisuuskoulutuksen puolelta (tyhmiä kuin saappaat...), Belgianpaimenkoiria poliisi- ja sotilaspoliiskoiraikoulutusympyröistä. Mainioita kavereita kaikki. Hyviä tyyppejä. Rottweilerit ovat minun kokemukseni mukaan ylisuojelevia ja hyökkääviä. Valitettavasti itselläni on Pit Bullista huonot vibat. Liian herkästi päälle käyvä rotu.
Kuten sanoin: "Oman kokemukseni mukaan..."

Niksu
Ihan vaan kommenttiisi liittyneenä. Mitäs pidät koirasusista? Niitäkin nyt kun harrastetaan... Aika karmeaa, tai sitten ei, vaan itse asiassa geneettisen perimän jälleenhakua... Outoa tai ei, en tiedä. Sudet saattavat syödä koiria, mutta kiimassa oleva naarassusi saattaa antautua uroskoiralle (tai urossusi astua koiranartun), mikäli tämä on esim siperianhusky tai alaskanmalamutti tai vast. Mitä me sitten saamme? Lisää koirarotuja full stop. Susiahan nämä kaikki rakkaat ötökkämme viime kädessä ovat...

Suden ja koiran risteytyksiä alettiin tehtailla jossain vaiheessa, kun tahdottiin lisää kovuutta, rohkeutta ja viettivoimaa liian lössyköihin puolustuskoiriin. Tähän "järkeilyyn" päätyneet ihmiset eivät vain sattuneet ymmärtämään mitään susista tai koiraeläimen käytöksestä.

Susi on kaikkea muuta kuin kova tai rohkea. Se on villieläin, ja selviytyäkseen luonnossa sen tulee olla luonnostaan epäileväinen kaikkea uutta kohtaan ja varoa kaikkea mitä se ei ole aiemmin turvalliseksi todennut. Tämä käytös jatkuu läpi elämän. Se on myös hyvin pehmeä, eli herkästi traumatisoituva, eihän metsässä selviytyisi pitkään eläin, joka ei oppisi kerrasta välttämään asioita ja paikkoja, jotka se on todennut vaarallisiksi, tai epäilyttäviksi. Villieläimelle suljettuun paikkaan joutuminen on äärimmäisen stressaavaa. Susi on myös atleettinen. Kolmen metrin aidat eivät sen pakoreaktiota tai metsästysviettiä pidättele. Metsästysviettiä sillä kyllä on, muttei koulutuksella hallittavaa. Käytännön metsästyskoirathan hoitavat metsästyksestä vain jonkin osan, jäljityksen, vaanimisen, liikkeelle ajon, mutta susi myös tappaa ja syö.

Susi on myös aina susi. Ihminen ei koskaan voi toimia susilauman johtajana, vaikka voikin ansaita siinä jonkin laitajäsenen läsnäolooikeuden. Ehän ihminen pysty millään hoitamaan susilauman johtajan velvollisuksia, siihen aistimme ja suorituskykymme ovat aivan liian heikot.

Kun nämä villieläimen ominaisuudet sitten yhdistetään kesytettyyn, viettimaailmaltaan karsittuun suteen eli koiraan, syntyy mahdollisesti varsin vaarallista jälkeä. Kuten ihmistä kunnioittamaton, rohkea ja valtavan metsästyshaluinen koirasusi, jolta puuttuu villieläimen vaisto karttaa ihmistä. Mitä se tekee käytännössä, sen voi jokainen laskea mielessään, kun aitojen susien röyhkeyttä varastaa koiria ihmisten pihamailta jo kauhistellaan.

Käytännössä koiran ja suden risteytyksestä voi tulla melkein millainen vain. Siitä voi tulla täysi susi tai hyvin koiramainen ja toisaalta siinä voi olla ominaisuuksia joita kummassakaan eläimessä ei ole. Mikään kaupunkilemmikki se ei todellakaan silti ole koskaan. Pitä muistaa, ettei villieläin alistu toisen lajin edustajalle. Luonnollisin reaktio villieläimelle on pako. Ja jos siitä tuntuu, ettei se pääse pakenemaan, se hyökkää.

Suomessakin on olemassa kaksi koirarotua, jotka on luotu risteyttämällä saksanpaimenkoiraa ja sutta. Saarloosinsusikoira ja cescoslovensky vlcak. Nämä rodut ovat alkuperältään koiran ja suden risteytymiä, mutta uusia susiristeytyksiä ei enää tehdä. Rodut ovat keskenään erilaisia ja niillä on omat jalostustavoitteet. Mitään ensimmäisen koiran ottajan lemmikeitä eivät nämäkään ole, vaan vaativat asiantuntemusta, vahvaa johtajuutta (joka toisin kuin usein mielletään, tarkoittaa lähinnä luotettavuutta ja määrätietoisuutta) ja lempeyttä. Osa näistä on varsin koiramaisia, osassa suden piirteet ovat vahvemmin väkyvillä, joka tekee koirasta aina vaikeamman käsitellä. Suomessa näiden rotujen kasvatus ja pito on tietääkseni varsin hyvissä käsissä.

Suuri osa koiraroduista on syntynyt käytännön tarpeesta. Tietyn seudun tiettyyn tarkoitukseen käytettävät koirat ovat sitten alkaneet muistuttaa toisiaan melkoisesti kun vain parhaita yksilöitä on käyttetty jalostukseen, ja lopulta niille on haettu virallinen rodun asema. USAssa on tullut tavaksi nimittää rotukoiriksi näitä yleisimpiä risteytyspentuja, kuten labradoodeleita tai cockerpoota.

Joillain koiraroduilla on vielä avoin rotukirja. Ts. kun rodun aitoa tehtävää menestyksekkäästi suorittava, rodunomaisen ulkomuodon omaava koira viedään rotuunottotilaisuuteen, se voidaan rekisteröitä rotun kuuluvaksi. Valtaosassa rotuja rotukirjat on suljettu ja rotuun lasketaan kuuluvaksi vain ne joiden polveutuminen puhdasverisistä rodunedustajista on taattu. Toisinaan rotukirjat on suljettu rodun tulevaisuuden kannalta liian aikaisin, sillä pienessä populaatiossa jokin muuten vaarattomaksi jäänyt ominaisuus voi alkaa hurjalla tahdilla lisääntyä. Näin käy myös, kun alunperin pienen populaation rotu saavuttaa yllättäin räjähtävän suosion ja pentuja aletaan tuottaa niilläkin yksilöillä, jotka muuten olisi karsittu jalostuksesta pois. Sen vastustamiseksi ja geenipohjan laajentamiseksi koiria paitsi tuotetaan ulkomailta niissä roduissa joissa sieltä eri linjoja vielä on saatavilla, voidaan suorittaa kaksoisastutuksia, eli astuttaa sama narttu kahdella uroksella samasta juoksusta ja testata dna-testein mitkä jälkeläiset ovat kenekin, jolloin samasta pentumäärästä saadaan geneettisesti vaihtelevampia jälkeläisiä, sen lisäksi esim. pinserin huutavaa sisäsiittoisuutta on parannettu risteyttämällä sitä hallitusti ja valvotusti snautseriin (joka on käytännössä sama rotu karkeassa karvassa).

Koiran ulkonäkö on varsin usein huono valintaperuste, samoin koko. Kääpiösnautseri voi olla käsittämätön pomottaja, ja kääpiömäyräkoiralla taas on usein vahva riistavietti ja itsepäinen luonne, joiden kanssa tulee helposti ongelmia, jos ei osaa olla tarpeeksi topakka isäntä/emäntä.
Rotukoiraa harkitsevan kannattaa tutustua tarkasti rodulle ominaisiin piirteisiin eikä valita vain ulkonäön perusteella. Kaikissa roduissa on poikkeuksia ja jokainen koira on aina omanlaisensa yksilö, mutta rotumääritelmät ovat hyvä ja suuntaa antava ohjenuora. Sekarotuisissakin pennun vanhempien luonteenpiirteistä voi päätellä jotain.

Onko pittbull edes oikeasti rotu? Eikö se ole Suomessa lähinnä koiratyyppi? Mielestäni se ei ole FCI:n hyväksymä rotu ollenkaan, vaan niitä rekisteröidään vain suuressa maailmassa lahden takana. Eli periaatteessa pittbull on rotukoira vain jos se on USAsta tuotu. Korjatkaa jos olen väärässä.

Vastaavan tyyppinen rotu täällä on amerikanstaffordhsirenterrieri. Ne ovat kivoja koiria, ihmisystävällisiä ja oikein hauskoja kavereita oikeissa käsissä. Eli kunhan niitä ei päästetä yhteen toisten koirien kanssa, ne kun eivät reagoi alistumiseleisiin. Ovatpa siihen saakka olleet kuinka kivoja vain. Tai kunhan niitä ei opeteta riehumisleikeihin ihmisten kanssa.

Taistelukoirista pitää muistaa sekin, että taistelu ja repiminen on niistä kivaa, hauska leikki. Ne eivät siis tarvi aggressiota käydäkseen jonkun päälle, vaan voivat repiä kappaleiksi koiran tai pari hännät heiluen. Niillä on nimenomaan sitä taistelutahtoa, puolustushalua ei pätkääkään. Muutenhan ne olisivat tappokoneita. Maailmalla näitä on käynyt lasten päälle yhtäkkiä yllättäin kuitenkin niin paljon ja niin vakavin seurauksin, että itse en luottaisi k.o. koiriin perhekoirina tai varsinkaan vieraiden lasten kanssa. Ongelma on lähinnä se, että vahingon tarvii tapahtua vain kerran, ja kun kyseessä on taistelukoira, jäljet ovat pahat, vaikka sitä ennen olisi ollut biljoona kertaa, jolloin mitään ei ole sattunut. Vastuullinen omistaja ennakoi.

Mun käsittääkseni (en nyt kyllä tarkastanut mistään) airiksen ja suursnautserin pentu on sekarotuinen, risteytys muiden joukossa. Rotu on varmaankin alunperin luotu risteyttämällä näitä kahta, kunnes halutut ominaisuudet on saatu suunnitellunlaisiksi? Monen rodun luomisvaiheessa on käytetty jo olemassaolevia rotuja tuomaan jotain tiettyä ominaisuutta ja joskus rotuja on syntynyt vanhoista ikäänkuin vahingossa. Kuten amerikancockerspanielit syntyivät englantilaisista tai amerikanakitat japanilaisista tai austraalianpaimenkoirat (nekin Amerikassa) näyttelyversioiksi Austraaliasta tuoduista paimenkoirista.. eli varmaankin bordercollieista joita ne kovin muistuttavat.

Eivät suomenpystykorva ja suomenlapinkoira ole lminusta ainkaan samanlaisia! Toinenhan on puhdas metsästyskoira ja toinen taas arktinen paimenkoira! Niiden luonneominaisuudet ovat aivan erilaiset. Kummallakin rodulla on muuten periytyviä sairauksia.. suomenpystykorvalla esimerkiksi muistaakseni on hurjan korkeat epilepsialuvut. Toivottavasti ne tutkitaan asianmukaisesti kun koirat lähetetään tekemään jälkikasvua..

Miksei pitää meidän hienoja kotoperäisiä rotujamme puhtaina?

Hyvä kommentti BearTrap! Mun toiveeni ja vinkkini on myös välttää kaikkia muotirotuja. Kuten nyt jackrusselia (joka sekin sopii vain harrastavalle ihmiselle!) ja chihuahuaa ja niiden miksauksia ja kaikkia edellisiä muistuttavia pikkukoiria, joita kaupataan saman muotiaallon harjalla. Tai jos sellainen on väkisin saatava, kannattaa se hankkia kasvattajalta, joka on kasvattanut rotua jo ennen kuin siitä tuli statussymboli..

Helsingissä aika moni nainen tuntuu olevan tietämätön siitä, että koira on nelijalkainen petoeläin, joka osaa kävellä, juosta, hyppiä ja jonka pitää saada haistella ja tutustua kaikkeen ihan itse.. Tuun surulliseksi niiden koirien puolesta, joita kannetaan kuin koruja eivätkä ne saa itse touhuta. :(

Moni onkin sitten ihmetellyt, mikseivät meidän pikkumoppimme räksytä ja näyki niinkuin pikkukoirat yleensä.. Siksi eivät, kun ovat oppineet pennusta asti kävelemään ja kohtaamaan normaalielämään kuuluvat asiat itse omalta matalalta tasoltaan. Ei pikkupentuja kuulu maailmalta pelastaa, vaan totuttaa ne siihen! Eikö vain..?

Oikeassa olet Kesis. Huomasin ilmaisseeni itseni huonosti. Olisi pitänyt sanoa "Mustaterrieri on ALUNPERIN..."

Ameriikoista löytyy muuten sellainenkin rotu kuin "Old English Bulldog". Koira on huomattavasti kookkaampi, pitkäkuonoisempi ja hoikempi kuin Englanninbulldoggi. Nimen perusteella voisi myös päätellä, että jotenkin "alkuperäisempi". Vai lieneekö yhtä vanha, kuin Australianpaimenkoira australialainen... Onko kellään tietoa?

"Eivät suomenpystykorva ja suomenlapinkoira ole lminusta ainkaan samanlaisia! Toinenhan on puhdas metsästyskoira ja toinen taas arktinen paimenkoira! Niiden luonneominaisuudet ovat aivan erilaiset. Kummallakin rodulla on muuten periytyviä sairauksia.. suomenpystykorvalla esimerkiksi muistaakseni on hurjan korkeat epilepsialuvut. Toivottavasti ne tutkitaan asianmukaisesti kun koirat lähetetään tekemään jälkikasvua.."

Juu kyllä tuo epilepsia on tuttu kyllä, myös meillä. Jo edesmennyt sairasti sitä noin vuoden ja sitten meni oireettomaksi. On aika normaalia että iskee tuossa noin 5 vuoden iässä.. ja yhtä normia on että häviää myös.
Nykyään molemmila roduilla on ns. luku jolla airvoidaan epilepsian jatkuvuutta ja se pitää ollla kunnossa. Kyse oli hyvinkin kahdesta erillaisesta rodusta, lapinkoira vähän tasoitti luonnetta, koska pystis voi olla todella vaikea tapaus.
Varsinkin narttuna ja en suosittele sitä todellakaan esim. lapsiperheisiin. Se on yhden isännän koira.

Onkohan kyseessä sama rotu, jota meillä kutsutaan amerikanbulldogiksi? Tapasin sellaisen kerran bussipysäkillä.. eli mitään oikeeta tietoa rodusta mulla ei ole, juttelin vain omistajansa kanssa, joka oli rodusta yhtä innoissaan kuin sinä airiksista. :D Huomattavasti kookkaampi kaveri oli kuin nämä bulldogit joihin mun silmäni on koirapiireissä tottunut, ja suht vankka rakenteinen peruskoiraksi, bokseria vahvempi, mutta bulldoggia kevyempi kyllä ja paljon.. Ja kuulemma samantyyppinen luonteeltaan kuin staffit ja amstaffit, rauhallisempi vain. Eli kiva kotona, vieraita kohtaan hiukan varautunut poikkeuksena staffeista, mutta kuulemma pikkukoirat olisi repinyt palasiksi järjestään jos vain olisi saanut.. Ei siis koirapuistokoira, mutta eivätpä sitä ole juuri mitkään suuret palveluskoiratkaan. Isot koirat ohitti rauhallisesti, haistelemaan ei oltu opetettu pääsemään.

Omistaja kehui kovin koiraansa, oli kuulemma ollut helpompi kasvatettava kuin mitä oli odottanut, muuten juuri sellainen kuin toivottiin. Hienoa niin päin, että on varauduttu ongelmiin ja sitten niitä ei tulekaan! :)

Ihan terveen näköinen koira, ei sellainen jonka näkemisestä tulee paha olo kuten englanninbulldogin.. puhumattakaan hengityksen kuuntelemisesta. :( Tyypiltään vähän kuin amstaffin ja pienen englanninmastiffin sekoitus. Kuin paksu ja isopäinen bokseri pidemmällä nenällä. :)

Rodun alkuperästä en tiedä mitään, siitä en kysellyt. Omistaja oli kyllä varsin valveutunut ja olisi varmasti osannut kertoa.

Löysin kirpparilta muutamia todellisia aarteita, koirakirjoja 60- ja 70-luvuilta. Kyllä olivat rodut eri näköisiä! Osa suoraansanoen varsin sekavan karkeita näöltään, mutta tietyt tänä päivänä ylijalostetut, suorastaan pilatut rodut (minun mielestäni), kuten saksanpaimenkoira.. voi kuinka kaunis! SUORA selkä ja terve rakenne, juuri sen näköinen koira jonka voisi kuvitella tekevän töitä koko päivän väsymättä toisin kuin näiden koukkuselkien joiden polvet tuntuvat raahaavan maata (näin maallikon silmin).. bulldoggi joka varmaan pystyi vielä hengittämään ja syömään normaalisti ym.

Kasvatusohjeet kyllä olivat kuin keskiajalta.. Nykyään jo laittomia menetelmiä. Koirien koulutus tuntuu kehittyneen aikamoisin harppauksin viime vuosikymmeninä. Siksi koirat varmaan ennen haluttiin niin kovaluonteisiksi, jotta ne kestivät väkivaltaisen koulutuksen.

Pete, kuulutko muuten kennelliittoon? Kennelliitto on tehnyt uuden jalostussuunnitelman, se on multa vielä lukematta mutta tähtää ilmeisesti sellaiseen terveyteen ja rotujen tulevaisuuden mahdollistamiseen, että muutamat kasvattajat ovat kovastikin karvat pystyssä.. Omalle rodulleen voi varmaan tulla aika sokeaksi ja sen ongelmia pitää normaaleina, jollei ole koskaan pitänyt minkään muunlaisia koiria.

Niksu, vastuullisesti tehtyjä risteytyksiä vastaan mulla ei ole mitään. Minusta terveys ja luonne tulevat ensin, ja ulkonäkö sitten. Käytännössä moni rotukoiran kasvattaja voi käyttää jalostukseen lievästi sairasta koiraa jos se on erityisen kaunis, vaikka jouston pitäisi toimia minusta toisinpäin. Monirotuiselle ei harrastavan, hyvän kodin löytäminenkään ole yhtä helppoa.

Opaskoirakoulu yritti risteytyksiä aikoinaan, mutta ohjelma lopetettiin. Lopputulos ei ollut sitä mitä toivottiin, vaan koiriin tuli juuri niitä yllättäviä ominaisuuksia, joita vanhemmissa ei ollut näkyvillä. Risteytyksiin käytettiin labradorinnoutajaa ja kultaistanoutajaa. Toistaiseksi kaikki viranomaiskäytössä olevat koirat taitavat olla rotukoiria.

Jou kesis, kyllä olen. En minäkään ole hirviästi ottanut selvää, mutta tiedän yhden tulossa olevan (ellei jo tulleen) säännön, joka kyllä kasvattajia korventaa.
Esityksen mukaan yhtä urosta saisi käyttää vain hyvin rajalliseen määrään astutuksia. Määrää en muista, mutta kyllä se niiden nettisivuilta varmaan löytyy. Tämä tietysti jurppii ainakin sellaisia kasvattajia, joilla on itsellään hyvä siitosuros (1-2 pennun hinta per pano pentueen koosta riippuen. Muistaakseni 1:n 6 tai alle pentua ja 2:n yli).
Totta on kyllä, että jotkut erityisen hyvät urokset saattavat dominoida rodun geenipoolia melko lailla. Meidän Jaken isoisä esim. taitaa olla lähes kaikkien suomen Airisten iso- tai isoisoisä...

EDIT: Tosi on tuo erinäköisyys! Itsekin selailin vanhaa koirakirjaa ja löysin Airedalen kuvan. Tietenkin häntä oli typistetty, mutta myös nykyimagoon kuuluvat komeat jalka-, parta- ja kulmakarvat olivat hupaisan olemattomat. Selvästikin rotu on ujunut aika rajusti käyttökoirasta näyttelypuolelle 30-40:ssä vuodessa.

Pitkästä aikaa kommentti tähän threadiin. Koiraihminen kun olen, niin pitää änkätä...

Tässä jonniin aikaa sitten tuli telkkarista dokumentti venäläisestä kettutarhasta, jossa vuositolkulla kokeiltiin jalostusta käyttäytymistieteellisin perustein.

Siniketut (tai jotkut sentapaiset turkiseläimet) valikoitiin neljän vuosikymmenen ajan siten, että vain kaikkein ihmisiin rohkeimmin suhtautuvat pariutettiin keskenään.

Seurauksena oli se, että neljässäkymmenessä vuodessa paitsi kettujen psyyke (joka oli muuttunut ihmisarasta tietoisesti ihmisten luokse hakeutuvaksi ja ihmisten hyväksyntää hakevaksi) myös niiden ulkomuoto ja käytös olivat muuttuneet huimasti; ne olivat alkaneet haukkua, heiluttaa häntää, ja niiden yleinen fyysinen olemus oli muuttunut yksinkertaisesti "Keiriksi" tai "Kotuiksi". Rotevampia, pitkäjalkaisempia ja yleisesti ystävällisiä, ihmisten luona viihtyviä otuksia.

Hyvin, hyvin outoa. Ehkäpä se "varma totuus", että kaikki koirat ovat susien jälkeläisiä ei pidäkkään paikkaansa?
Ehkäpä myös ketut ja shakaalit on aikoinaan jalostettu näin samaan geenipooliin. Kaikkihan ovat koiraeläimiä.

Hullua kyllä, myös olemukseltaan hyvin koiran kaltainen kissapeto, gepardi, on hyvin helposti kesytettävissä, ja jo pennusta asti ihmiseen totutetut gepardit (engl. cheetah) käyttäytyvät koirien tavoin, haluavat ihmisten läheisyyttä ja "kiehnäävät" jaloissa.
Mitähän tapahtuisi, jos joku tekisi niillekin saman 40 vuotta kestävän kokeen? Olisiko meillä palveluskissarotu?

Omalla tavallaan ovat koiraeläimiä myös ihan oikeasti karhutkin, mutta (Bernhardilaisia ja Napolinmastiffeja lukuunottamatta) en tämmöiseen, kerran kuulemaani väitteeseen juuri jaksa uskoa, vaikka karhut kesyyntyvätkin aika helposti ;-D

EDIT: Noita kettuja muuten jo myydään seura"koiriksi" Venäjällä, mutta siellähän kaikki on mahdollista...

EDIT ja EDIT: Koiran kesytysprosessin on siis oletettu kestäneen tuhansia vuosia, mutta nyt näyttääkin siltä, että se olisi saattanut tapahtua muutamassa vuosikymmenessä. Toisaalta ihminen on kesyttänyt myös hevosen, muttei esimerkiksi seepraa, joka on niin läheistä sukua heppojen kanssa, että voi pariutua ja saada jälkeläisiä.

Yhden ainoan eläinlajin täydellinen alttius yhteistyoiminnalle ja halukkuus alistua toiselle eläinlajille on ainakin meillä selkärankaisilla aika käsittämättömän harvinainen ilmiö. Kuka nyt orjaksi haluaisi?

Pitäisiköhän ruveta uskomaan niitä hörhöjä, joiden mukaan ihmissuku on kotoisin canopuksen (koiran) tähdistöstä ;-P ???

Mistä hankitte lemmikkinne? Pizzeriasta, Annantaloa vastapäätä. Ja hyvä koira on ollut. Ja isäntäkin yrittää olla mallikelpoinen.

Olen hankkimassa kissan tuttavaltani hänen joutuessa luopumaan lemmikistään. Onko kenelläkään kokemusta miten aikuinen kissa sopeutuu uuteen kotiin?

Entisessä naapurustossa oli kissa, joka tuntui pitävään kulloinkin kotinaan sitä kämppää mistä pienimmällä vaivalla sai ruokaa... Vieläkin käy sääliks naapuria joka aina silloin tällöin kiersi läpi kämppiä kyselemässä että mahtaisiko kissasta olla jotain havaintoa ;-) Mutta tää tarina ei kyllä kerro sitten että pitikö kissa kuitenkin sitä "oikeaa" asuntoa kotipesänä ja olisiko ollut tarvittaessa valmis vaihtamaan. Ja toki kissoissakin on eroja, mutta aika persoja ruoalle kyllä ovat useimmat ;-)

Itse kuulun niihin, joiden mielestä paras kotieläin on kuollut kotieläin.

Huvittaa nuo puheet taantumasta ja talouden kriisiytymisestä; niin kauan kun meillä on varaa käyttää huomattavia määriä rahaa eläinten hankkimiseen, ruokkimiseen, terveydenhoitoon jne. meillä menee todella hyvin!

Panosta ihmissuhteisiin, älä elukoihin.

Kissat ovat niin yksilöllisiä, että on vaikea sanoa sopeutumisesta mitään yleistä. Otimme reilun vuoden ikäisen kissan noin viikko sitten. Pari ensimmäistä päivää meni ihmetellessä, mutta nyt on kotiutunut tosi hyvin. Tämä kissaneiti on luonteeltaan tosi reipas ja utelias, vähän arempi voi ehkä vierastaa pidempään. Mutta jos esimerkiksi kissa on päässyt entisessä kodissa ulkoilemaan ja joutuu uudessa paikassa totuttelemaan olemaan vain sisällä, voi tulla vähän protesteja.

"...paras kotieläin on kuollut kotieläin" - Ei kai nyt sentään...elävästä vuffelista on kyllä enemmän iloa. Erityisesti yksinäisille ja vaikkapa vanhuksille, lapsikortista puhumattakaan. Niin kauan kun "meillä" on "varaa" huolehtia eläinten hyvinvoinnista, on "meillä" ihmisillä toivoa. Eläimiä pitää kunnioittaa niin lemmikkeinä kuin ruokana. Tietysti voidaan keskustella siitä, onko jollekin pelkästää lemmikisi tai ruuaksi jalostetulla rodulla muuta merkitystä maapallolle kuin ylimääräisenä hiilijalanjälkenä.

Kolli muutti luokseni vajaat kolme viikkoa sitten. Ensimmäiset päivät meni tarkkailun merkeissä ja etäisyyttä pitäen. Ruokahaluun ei muutto onneksi vaikuttanut hetkeksikään mikä lienee yksi parhaista terveen kissan(kin) merkeistä. Annoin olla omissa oloissaan eikä mennyt montaa päivää kun muka vahingossa kävi jo puskemassa. Teeskentelin uskovani... "Lupa silittää" vaihekin koitti yllättävän nopeasti joten kotiutumisen alkeet menivät yllättävän kivuttomasti. Tänä aamuna herätessäni huomasin uuden asukin siirtyneen sänkyyn nukkumaan.

Mielestäni ensimmäinen kysymys oli asiallinen, sillä pariskunnan olessa kyseessä täytyy tietää kumpi koirasta on vastuussa ensisijaisesti. Tietosti homofobinen myyjä on ihan eri asia.. Mutta vastaisuuden varalle voisi olla hyvä miettiä kumpi on ensisijainen koiran omistaja, kumpi ottaISI koiran JOS eroaisitte, kumpi päättää lähtökohtaisesti koiran kohdalla olevista päätöksistä jne vaikka koirasta periaatteessa oltaisiin vastuussa yhdessä ja vaikka pelisäännöistä yms sovittaisiinkin yhdessä. Usein parempi myös esitellä koiran hankkijana koirien suhteen kokeneempi, jolloin myyjälle tulee kuva että koira tulee asiaan valmistautuneeseen ja asiantuntevaan kotiin. :)

Jestas, luin koko keskustelun vasta kommentoituani aloitusviestiin. :D Tässähän on edetty jo ihan muihin aiheisiin. :D