Miksi suomen kielessa puhutaan etaisesti,,,,,

Niikuin poissa, tarkoitan tyhjaa puhumista. " mika fiilis?" ,No, mennaan taysilla, ollaan ok, monia tyhjia ilmaisuja. Etteko voi sanoa minulla menee hienosti. Olen huomannut tata poissa olevaa kielta suomessa. Minusta se tuntuu kummalta ja omituiselta. Haastattelun vastaus alkaa aina NO,,,

Kyllä myös Pohjois-Amerikakassa, ainakin USA:ssa, käytetään jatkuvasti paljon tyhjiä ilmaisuja keskellä lauseita: "you know", "I mean", "you see"... Lisäksi heidän tervehdyksensä on jokseenkin tyhjä: "How are you?" Siihen kun ei ole tarkoitus eritellä viime viikkojen tapahtumia, vaan vain vastata "I'm fine, thank's". Ja korkeintaan vastataan sen jälkeen vastakohteliaisuudella "And you?" Koska tämä on ihan tyhjää kommunikointia, jonka suomalainen korvaa lyhyesti molemmin puolin "Moi!", joskus kiusaan USA:laista vastaamalla "I'm just fine, thank's". Siinä sitten miettiköön keskenänsä mitä "just" mahtaa tarkoittaa hyvinvoinnin ilmaisun yhteydessä...

Noihin Toronton mainitsemiin tyhjiin ilmaisuihin saattaa kuitenkin sisältyä jokin ennakko-olettamus, jonka sanoja katsoo vastapuolen jo tietävän valmiiksi. Eiköhän noilla sanonnoilla molemmissa kielikulttuureissa puolin ja toisin luoda vuorovaikutusta. Ikään kuin haistellaan toisen tunnetilaa. Esimerkiksi suomalaisten pitkiä taukoja puheessa saatetaan Amerikassa pitää epäkohteliaana tai osoituksena epäkiinnostuksesta.

Suomea ja Ruotsia pidetään kulttuureiltaan aika tavalla samankaltaisina. Ei pidä paikkaansa. Teema-kanavalla alkoi sarja, joka käsittelee näiden kahden maan välisiä kulttuurieroja. Ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin työelämää. Kysyttiin: "Tehdäänkö päätös vai puhutaanko ensin."

Voiko olla niin, että suomalasten on vaikea näyttää tunteitaan ja tämä on julkinen sektori. Naurunalaiseksi joutuminen olisi hirveä häpeä :) ja yritetään olla niin älykkäitä että ;) Kai sitä joutuu lukemaan myöskin "rivien välistä". Hyvä huomio Toronto.

Suomalaiset ovat tottuneet kommunikoimaan vähän maltillisemmalla skaalalla kuin esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset. Meillä ei hoeta joka välissä jokaiselle että "rakastan sinua" eikä toisaalta myöskään "vihaan sinua" tai "voisin tappaa sinut" - mikä ainakin viihdeteollisuuden mukaan vaikuttaa hyvin arkiselta kielenkäytöltä Amerikoissa.

Jos on hyvä päivä sitäkään ei haluta liioitella, sillä on aina asioita jotka voisivat olla vielä paremmin. Ehkä taustalla on ajatus siitä, että jos tämä nyt tarkoittaa sitä, että minulla menee kerrassaan upeasti, asiat eivät ehkä koskaan enää voisikaan olla tämän kummemmin.

Meillä tosiaan osataan paremmin lukea toisen tunteita rivien ja lauseiden välistä. Se, mitä jätetään sanomatta, on joskus tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan. Asiat tulevat meillä kuulluiksi myös ilman, että niitä tarvitsee huutaa kurkku suorana.

Kuten pohditte tuossa aiemmin niin suomalaista kommunikointia hallitsee siis minimalistisuus, jonka voi kokea joko positiivisena tai negatiivisena jokaisen omasta luonteesta, persoonallisuudesta ja kulttuuritaustasta riippuen.

Silti en oikein suostu uskomaan että suomalainen malli olisi jotenkin erityisen kehittynyttä kykyä lukea toisen tunteita. Huonon itsetunnon vaivaamat suomalaiset ovat kovin usein osaavinaan lukea toisen sanomattomista sanoista ja eleistä negatiivisia asioita. Eli se Jaakon vuosikausia ihailema Pekka ei oikeasti halua kuitenkaan lähteä kahville. Ei tarvitse edes kysyä kun sen näkee jo naamastakin. Suomalainen malli tuntuu johtavan sosiaaliseen kömpelyyteen, amerikkalainen versio taas sosiaaliseen tyhjänpäiväisyyteen.

Luulen etta se puhetapa on tyhjaa kolmas persoona puhetta, siina ei nimiteta ketaan, itseanasa tai muita. Eika sitten voida puheista syyttaa ketaan taikka vieda oikeuteen. "Ollaan vaan".

Kyseinen ilmaisutapa on suomen kielen passiivi, niin sanottu "neljäs persoona":

http://fi.wikipedia.org/wiki/Passiivi
http://en.wikipedia.org/wiki/Voice_%28grammar%29#The_fourth_person_in_Baltic-Finnic_languages

Neljättä persoonaa ei samankaltaisena esiinny englannin kielessä. Kyseessä on siis ilmaisutyyli, jota englanninkielisen on vaikea käsittää, koska se on jokseenkin englannin tavoittamattomissa.

Kyllä englannissakin häivytetään varsinainen tekijä.
Siellä käytetään ahkeraan Mika Häkkisen surullisenkuuluisaa "sä-passiivia", eli asioita tekee joku mystinen 'you', vaikka puheena olevalla asialla ei olisi mitään tekemistä keskustelun vastapuolen kanssa. Toinen tapa viedä tekijä vielä kauemmas hämärään on käyttää 'one-passiivia', jossa joku vaan tekee jotain, mutta kukaan ei tiedä, kuka.

Eri ammattikunnilla on tietysti omat tapansa välttää suoraa puhuttelua, kuten vaikkapa lääkäreillä:
How are we today? Kuinkas täällä voidaan?

Onhan näitä persoonattomia voinninkyselyitä kielessä jos toisessakin: How is it going? Wie geht's? Hoe gaat het? Hur går det? Kuidas läheb? Ja vastaukset ovat useimmiten yhtä persoonattomia kielessä kuin kielessä. Miksi käyttää vain yhtä tapaa - kun asian voi ilmaista vivahteikkaammin kymmenillä, sadoilla tai jopa tuhansilla muillakin tavoilla? Samalla saadaan vivahteita ja sävyjäkin mukaan.

Menee pikkuisen vierestä.. mutta, jos tapaamme ihmisen elekieli - body language kertoo enemm kuin tuhat sanaa (vähän sama juttu kuin rivien välistä).

En tiedä, liittyykö suoranaisesti aiheeseen mutta suomalaiselle kielenkäytölle on luonteenomaista välttää minä-sanan käyttöä. Sen yhteyttä kansanluonteeseen sopinee pohtia.

> Kyllä englannissakin häivytetään varsinainen tekijä.


Kyllä kyllä, mutta aitoa passiivia ei englanninkielestä löydy. "The window was broken" kääntyy suomeksi "ikkuna rikkoutui". Jos haluaisi kääntää suomenkielisen lauseen "ikkuna rikottiin" englanniksi niin pitäisi kuitenkin käyttää täsmälleen samaa lausetta, sillä aitoa passiivia ei englanninkielestä löydy samaan tapaan kuin suomesta.

Window had been smashed, busted, broken. Did I open a can of worms? Niin paljon on tullut palautusta.

> Window had been smashed, busted, broken.


Muutit vain aikamuotoa. Tuosta ei edelleenkään käy ilmi, että JOKU olisi tehnyt tuon. Siis että se olisi jonkun henkilön (eikä esimerkiksi läheisestä puusta tippuneen oksan) aikaansaamaa.

Suomessa puhutaan sohaisemisesta käärmeenpesään.
Tämä ei nyt mielestäni kuitenkaan ole siinä mielessä kuohuttava asia, vaikka kielten väliset erot ovatkin hyvin mielenkiintoisia ja riippuvat toisaalta kielen kulttuuriympäristöstä ja toisaalta myös luovat sitä ja vaikuttavat siihen.

Suomen kieli saattaa kuulostaa muuhun tottuneelta aika epäpersoonalliselta ja etäiseltä myös siksi, että meidän verbimuotomme tekevät usein tarpeettomaksi tekijää kuvaavan pronominin tai tekijän nimen mainitsemisen.
I write - kirjoitan
You write - kirjoitat / kirjoitatte
we write - kirjoitamme
they write - kirjoittavat

Mahtaisikohan englanninkielisessä keskustelussa käytetty tapa hokea toisen osapuolen nimeä johtua myös siitä, että 'you' voi tarkoittaa sekä yhtä henkilöä että vaikkapa kokonaista kansakuntaa.

What is your opinion on gay marriage, Matti? -- Well, I think that....

What is your opinion on gay marriage? -- My personal opinion? Well, I think that...

Ja sama suomeksi:
Mitä mieltä olet homoliitoista? -- No minusta... (paitsi jos vastaaja on turkulainen, joka kysyy: Ai mää vai?)