Puhetaidon mestareita

Kävin eilen ihmisoikeusseminaarissa kuuntelemassa ulkomaista vierasta. Hän oli vuolas puhuja. Englanninkieli on lyhyt kieli, mutta puhujakin oli nopea. Jos samaa tekstiä olisi puhuttu suomeksi, tuskin olisi päästy alkulausetta pidemmälle, kun amerikkalainen puhuja oli jo loppulauseessa.


Ylen tv1:n Ykkösaamun vieraana oli uusi opetusministeri. Hänkin on mestaripuhuja. Tuskin haastattelijan kysymys oli lopussa, kun ministeri aloitti ja sanat virtasivat oikeassa järjestyksessä loputtomiin. Ei nousua, ei laskua, vaan tasapaksuna soljuva puhe, kuin makkara siskonmakkarakoneesta.

Timo Soini on toista maata. Hän kohdistaa puheensa kuulijoilleen. Hän tauottaa, painottaa, jäsentelee, kärjistää. Ei ihme, että puolue on nousussa.

Huutajat ja kiljujat

Taas tv:ssä on urheilua aamusta iltaan. Jos näen tv-ruudussa vilauksenkin sinisestä piposta, jossa on Suomen lippu, tv sulkeutuu heti. Urheiluselostajien huutamien ja kiljuminen ärsyttää. 50 kilometrin hiihdon 49 kilometriä huudetaan ja viimeinen kilometri kiljutaan. En halua, että kotonani huudetaan.

Muissakin ohjelmissa on alettu huutaa. Amerikassa on jo pitkään tehty erilaiset keskustelushowt suurissa halleissa, joissa on yleisöä tuhatmäärin. Siellä on pakko keskustella huutamalla. Ja nyt se sama tapa on omittu meillekin. Kirotut huutajat. Pois minun kodistani.

Kuulin töissä radiosta sivukorvalla, enkä pystynyt seuraamaan, mutta sanottiin, että indoeurooppalaisia kieliä puhuvat ajattelevat eri tavalla kuin meikäläiset ja tällä viitattiin nimenomaisesti ruotsinkielisiin. Mainittiin myös, että suomalaisina pidetyt vanhat kulttuurihahmot olivat kaksikielisiä.

Kyllä niitä hyviä ja huonoja puhujia on kaikissa kulttuureissa ja kielialueissa. Puhe- tai tarkemmin sanottuna ilmaisutaito hyvin henkilökohtainen asia. Yleensä siihen vaikuttaa myös hyvin paljon sellainen pieni asia, että kuinka hyvin henkilö osaa ja on sisäistänyt itse esittämänsä asian. Eli kuinka hyvin ajatus asiasta pysyy kasassa. Sitten toinen selkeyteen vaikuttava asia on ymmärrys vastapuolen ymmärryksen tasosta asiaan liittyen ja kyky sopeuttaa viestin monimutkaisuuden tasoa vastaavaksi. Hyvin omaksuttu asia on yleensä melko helppo "vääntää rautalangasta", paitsi silloin, kun pitäisi vääntää asia liian yksinkertaiseksi :-( Hyvä esimerkki huonosta amerikkalaisesta ilmaisijasta lienee edellinen presidentti George W Bush, kun taas Bill Clintonia pidettiin ja ilmeisesti samoin nyt Obamaa pidetään hyvinä ilmaisijoina.

Ihmisoikeusaktiivit, poliitikot ja vastaavat ovat henkilöitä, joiden ainoa keino myydä asiansa yleisölle on nimenomaan hyvä ilmaisutaito, jonka avulla vastapuoli saadaan oman asian puolelle. Tähän liittyy yleensä myös tarkkaan harkitun sanoman suunnittelu ennalta sekä mahdollisesti myös toistoja tilaisuudesta toiseen, mitkä kaikki edistävät viestin selkeyttä.

Amerikkalainen tapa puhua toisen päälle on taas hyvin kulttuurisidonnainen asia. Suomessa siitä ei välttämättä pidetä lainkaan, mutta toisessa kulttuurissa sellainen tuo keskusteluun intensiivisyyttä, jota keskustelukumppanit suorastaan kaipaavat. Kansainvälisissä yhteyksissä on meidän suomalaisten keksimänä ja mainostamana syntynyt käsite "Finnish moment", eli se kuuluisa enemmän tai vähemmän pitkä hiljainen hetki toisen päätettyä lauseensa. Kokeilin kerran erään amerikkalaisen kanssa kuinka kauan "leukakone jauhaa" ennen kuin amerikkalainen hiljenee itse: Noin 3-4 minuuttia tuli puhetta yhteen pötköön pöydän toisella puolella, mutta jo toisen minuutin jälkeen minulle tuli tunne, että hän kaipasi minusta puheelleen keskeyttäjää... Vai olisiko se ollut sittenkin sellaista tunnetta, että "pistä nyt se turpa välillä kiinni, että minäkin saan sanottua jotain?"

Pora-liike viittaa ilmeisesti kielitieteestä tuttuun Sapir-Whorfin hypoteesiin, jonka (vulgäärimuodon) mukaan käytetty kieli vaikuttaisi ajateluun hyvinkin määräävästi. Tämä on sosiaalipsykasta tuttu käsite, joten uskallan pistää tähän Wikipedia-viitteen, jonka olen tarkastanut olevan ajan tasalla.

Seuraavassa artikkelissa kerrotaan Sapir-Whorfin hypoteesin historia ja todetaan, että tämän päivän tiedon mukaan Whorfin olettamuksesta kielen määräävästä asemasta ajatteluun on suurelta osalta luovuttu, ainakin "vankilanäkemyksenä", jossa käytetty kieli kokonaan määräisi puhujan tajunnan sisällön (ns. lingvistinen determinismi). Artikkelissa on kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki kielen käytöstä tajunnan sisällön manipulaatioon Orwellin teoksessa 1984.

Minusta tähän, kuten kaikkeen tieteeseen, kannattaa tutustua avoimin mielin ja kriittisesti ja tutkia mikä siitä on käyttökelpoista ja mikä taas vanhaa ja virheellistä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sapirin–Whorfin_hypoteesi