miten tunteita saadaan?

Siis, en ole ikinä ihastunut/rakastunut tai ollut edes seksuaalisesti kiinnostunut miehistä enkä naisista. Olen 19-vuotias. Minulle ystävieni seurustelu on niin alien-tavaraa etten pysty edes kuvittelemaan miten siihen tilanteeseen edes päästään, että siis seurustelisi (ja pätee siis niin hetero- kuin homosuhteisiin). Kukaan ei ole koskaan kysynyt minua siinä mielessä ja em. syistä minulle ei tietenkään ole sitten itselleni juolahtanut kysyä keneltäkään. Nyt mutkattoman uuden kaverini mielestä minun pitäisi vain etsiskellä ja löytää joku ja pyytää sitä ulos, mutta onko siinä järkeä jos en ole kiinnostunut? Vai luuletteko että jos viettäisin enemmän aikaa ihmisten kanssa saattaisin joskus tunteakin jotain?

Jos et tunne mitaan et ole mitaan menettanyt. Mita et tieda silla ei ole valia, oikeastaan hyva tilanne.

suhteeton kirjoitti: " Nyt mutkattoman uuden kaverini mielestä..."

Mitäpä jos ensin kuitenkin pohtisit sitä, mitä sinä itse todella haluat?

no siis "ongelmahan" on nimenomaan siinä etten halua mitään ja epäilen tulenko haluamaankaan. kyse voi olla tarjonnan puutteestakin mutta välillä tuntuu että minussa on jotain vikaa.

Suhteeton, jotenkin tulee tunne, että pohjimmiltasi ehkä kuitenkin haluat jotain? Tuskin asia muuten vaivaisi sinua.

On olemassa myös mahdollisuus, että olet aseksuaali, etkä näin ollen kiinnostunut kenestäkään. Se on yksi seksuaalisuuden ilmenemismuoto; kiinnostus vain puuttuu. Ei siinä ole mitään sen kummempaa. Jos kiinnostus ei herää eikä se sinua vaivaa, miksi tehdä siitä sen isompaa juttua? Ehkä jonain päivänä tapaat jonkun joka pyyhkäisee jalat altasi, ehkä et. Kiinnostuksen teeskentely on mielestäni huonoin vaihtoehto; jos annat toisen ymmärtää olevasi kiinnostunut kun oikeasti et ole, saatat päätyä satuttamaan toista ihmistä pahastikin. :/

Ehkä sinun on hyvä tiedostaa ympäristön asenteet, joita kaverisi kommentitkin edustavat. Yleisesti ajatellaan, että kaikkien pitää pariutua vaikka hampaat irvessä. Se on virheellinen ja vahingollinen ajattelutapa. Parisuhteen olisi hyvä alkaa sillä, että molemmat aidosti itse haluavat suhdetta ja yhteen menemistä. Sukulaisten ja ystävien painostuksesta on turha välittää. Sinulla on oma elämäsi, sinä itse sen muotoilet ja siitä myös vastaat. Vaihtoehto voi olla kohdallasi sinkkuna elely tai parin löytäminen. Aikaa siihen voi vielä kulua. Elä elämääsi eteenpäin ja kuuntele itseäsi.

Jos asia edelleen vaivaa, hankkiudu vaikka lähimmän Setan sosiaalityöntekijän juttusille. Hän voi arvioida sitä, onko asioitasi syytä selvittää hieman perusteellisemmin ja ohjaa mahdollisesti eteenpäin.

kiitos. tarvitsin kuulla tuon. taidan keskittyä muihin asioihin ja lopettaa tästä härkäsen teon.

- poistin viestin kun vastasinkin vahingossa väärään ketjuun :) -

Sinähän olet vielä nuori. Tunnen useamman ihmisen, jotka ovat seurustelleet ensimmäistä kertaa vasta reilusti yli parikymppisinä. Eivätkä kaikki pariudu koskaan.

Ei ainakaan kannata alkaa seurustella ns. tavan vuoksi tai jonkun toisen toiveesta, jos oma halu ja se kipinä puuttuu.

Vermillion kirjoitti: "On olemassa myös mahdollisuus, että olet aseksuaali, etkä näin ollen kiinnostunut kenestäkään. Se on yksi seksuaalisuuden ilmenemismuoto; kiinnostus vain puuttuu. Ei siinä ole mitään sen kummempaa. "

En oikein usko.
Itse olin varmasti monta vuotta hyvinkin aseksuaalinen ja vailla tunteita, etenkin seksuaalisia sellaisia.
Nykyään huomaan lämpeneväni varsin vähällä verrattuna aikaisempaan hyvinkin kevyestä lesbiaanisesta kontaktista.

Se varmaan johtuu siitä, että olen enemmän minut itseni kanssa ja pelkään ihmisiä vähemmän. Olen vähemmän piikikäs ja enemmän rento muiden seurassa. Olen valmiimpi päästämään ihmiset panssarini sisälle, koska minun elämäni loppuu 40 vuoden sisällä, voin siksi elää ne loput vuodet hieman rohkeammin. Jos tulee pahasti näpeille ja iskee hirveä trauma ja masennus, niin kuolema korjaa.

Tunteettomuutesi varmasti johtuu siitä, että elämme fasistisessa diktatuurissa, joka ei epäröi vahingoittaa lapsia, aikuisista puhumattakaan, mutta olet hämmentynyt, koska et ole varma onko sisäinen aavistuksesi totta vai onko totta se valhe, että me elämme pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia.
Tunnusta se, että me elämme fasistisessa diktatuurissa niin elämä on helpompaa. Et voi miellyttää diktatuuria millään tavoin, et voi olla koskaan tarpeeksi hyvä ollaksesi kelvollinen niille, siksipä turha on edes yrittää miellyttää, ei se onnistu kuitenkaan. Voit olla oma itsesi muista välittämättä ja toivoa, ettei poliisi lyö sinua katuun tai porho aja päällesi autolla suojatiellä ja jos niin sattuu joskus käymään, se on sen ajan murhe eikä siihen voi vaikuttaa enempää kuin mitä vanhan ajan ihmiset pystyivät vaikuttamaan katovuosiin tai sotiin. Anna reilusti periksi.

Olen samaa mieltä kuin moni jo vastanneista. Jos nykyinen olomuotosi ei aiheuta itsellesi ongelmia, miksi ei jatkaa sitä. Ei kenenkään tarvitse seurustella täyttääkseen vain ystävien toiveita. Järjestä elämäsi juuri niin kuin itse tahdot, ja jos jonkun joskus kohtaat, hyvä. Jos kukaan ei kiinnosta, hyvä sekin. Elä vain sellaista elämää, mikä itsellesi sopii.

"Tunteettomuutesi varmasti johtuu siitä, että elämme fasistisessa diktatuurissa"

Juu, niin varmasti.

On varmasti totta, että monille aseksuaalisuus on vain vaihe, mutta mitä sitten? Tarkoittaako se sitä että väkipakoin pitäisi yrittää jotain viritystä kasaan silloin kuin ei oikeasti kiinnosta?

Niin ja suhteeton, älä vielä anna periksi fasistiselle diktatuurille! Ehkä jonain päivänä vielä nousemme sorron yöstä kuin kunnon proletariaatit ainakin! Eiköhän lauleta L'Internationale? Kaikki mukaan! (Suokaa minulle anteeksi, en voinut vastustaa!)

Vermillion kirjoitti: "
Niin ja suhteeton, älä vielä anna periksi fasistiselle diktatuurille! Ehkä jonain päivänä vielä nousemme sorron yöstä kuin kunnon proletariaatit ainakin! Eiköhän lauleta L'Internationale? Kaikki mukaan! (Suokaa minulle anteeksi, en voinut vastustaa!)"

Mauton, mutta sopii tyyliisi.
Paitsi että me elämme fasistisessa diktatuurissa, yksittäisiltä ihmisiltä puuttuu demokraattinen mielentila. He eivät uskalla olla yksilöitä, ajatella ja toimia yksilöinä. Homonakin ollaan niin kuin jossain finlandiahiihdossa. Se, että on samanlaisten ihmisten suvusta ja huomaa olevansa erilainen, luo infantiilin kaipuun takaisin lapsuuden samankaltaisuuden tilaan. Mutta on pakko uskaltaa olla aidosti erilainen, kulkea omia polkuja, taistella omat taistelunsa ja tulla haudatuksi johonkin muuhun kuin joukkohautaan. Silloin löytyy se tunnekin, eikä silakkaparvesta.

Mieluummin mauton kuin masokisti. :)

Tunteet - kirjoitan aluksi hiukan laajemmasta kontekstista (jota yllä sivuttiin).
On erittäin hyvä kyetä, saada ja voida tehdä o m i a valintoja. Ei siis periaatteesta eikä pakolla, vaan juuri niitä valintoja, jotka tuntuvat itsestä hyviltä, ovat ajatuksina omia ja sopivat itselle. Voi valita sekä yhtäältä omia, erilaisia kuin muiden ratkaisuja että toisaalta joskus seurata ryhmän ratkaisuja, jos tuntuvat omilta. Olen kuitenkin huomannut tässäkin asian toisen puolen. Yhteisölllisen valinnan tekeminen v a s t o i n omia toiveita ja/tai haluja ei (aina) ole huono asia - edes itselle. (En ryhdy tässä enää saivartelemaan siitä, mikä se oma halu/toive sitten oikeastaan onkaan). Lähtökohtaisesti jo molemmilla - individualistisilla ja yhteisöllisillä ratkaisuilla - on puolensa. Yhteisöllisyys on usein solidaarisuuden ilmaus - eikä yhteisöä siinä aina tarvitse tarkasti määritellä. Voi olla esim. lähipiiri. Hyvä yhteisöllisyys myös tukee yksilöllisiä valintoja.

Tietenkään kaikki yhteisöt eivät ole tällä tavoin hyviä eivätkä rakentavia, mutta ilman yritystä ei ainakaan mahdollista.

Kuka/mikä on tämän diktatuurin diktaattori?

Keittiöpsykologia on helppoa ja halpaa, ja kivaa niin kauan kun kaikki tietävät että kyse on juuri siitä, eikä oikeasta psykologiasta. Vastakommenttina Porikselle voisin sanoa, että vaikka yhteisön hylkäämiksi itsensä tuntevat ihmiset usein tavoittelevatkin jotain erilaisuutta, erityisyyttä, irrallisuutta, ne harvoin on sen erikoisempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Musta tuntuu niin päin, että todellinen vapaus syntyy siitä, kun tajuaa miten tavallinen ja turha onkaan ja elää sovussa sen ajatuksen kanssa.

Tunteita ei voi päättää. Niistä puhuminen voi joskus helpottaa, mutta ei se mitään varsinaisesti muuta. Jos ei rakastu, niin sitten ei, ja se siitä.