Seksuaalinen itseinho

Palstalla on viimeaikoina jälleen käyty keskustelua eheytyjistä. Nyt kun yksi itsensä eheytyjäksi kokevakin on saatu keskusteluun mukaan, tahdon kysyä häneltä ja kaikilta muilta, joiden on, tai on ollut, vaikea hyväksyä seksuaalisuuttaan, että mille seksuaalinen itseinho oikein tuntuu? Uskonnon takia itseinhoa homoista tunteistaan kokevista tuntuu ainakin syntiselle, jotenkin likaiselleko kenties?

Itse luokittelen oman seksuaalisuuteni niin, että en oo kiinnostunut vain miehistä, vaan nimenomaan homoista miehistä. Se kuulostaa loogiselle tunteelle, mutta tunteet eivät lainkaan aina ole loogisia. Eniten mua itseinhoa homojen tunteiden takia kokevissa kiinnostaa se, mitä he oikeastaan ajattelevat (mitä te oikeastaan ajattelette) heistä, joista kiihotutte? Loogiselle kuulostaa toive siitä, että kiinnostus on molemminpuolista, mutta miten käy silloin, kun se on juuri se kielletty, vaikea asia? Rakastuuko sisäistä homofobiaa kokeva alitajuisesti aina tiettävästi heteroihin, heihin, joissa ei inhottua ominaisuutta ole, vai onko rakastuminen ja halu monimutkainen, hahmottamaton kasa toiveita ja syyllisyyttä? Arvaan, että ihmisistä riippuen se on tätä kaikkea. Tarinoita ja esimerkkejä toivoisin, vertaistueksi. Muutenkin saa tietysti pohtia asiaa.

Käsi ylös, moniko on tuntenut itseinhoa ja moniko kasvanut siitä yli? Moniko on joskus kokenut, ettei halua kasvaa siitä yli, vaan muuttua?

Itse oon tarinani kertonut monta kertaa. Oon saanut elää rakastavassa ympäristössä omana itsenäni. Tottakai oon kuullut homofobisia mielipiteitä, mutta koskaan se ei ole kunnolla horjuttanut omaa tunnetta rakkauden oikeellisuudesta. Siinä suhteessa allekirjoittaneella on ollut helppo elämä. Seksuaalisuus on sellainen osa elämää, jolla koen onnistuneeni.

Edit. Tarkoitus ei ole herättää keskustelua niistä ilmiöistä, joista itseinho johtuu, eikä homouden hyväksynnästä yhteiskunnassa/yhteisöissä, vaan nimenomaan sen kokemisesta. Sitä, mille se tuntuu. Niin, että eheytymistarvetta tuntevakin voi osallistua.

No minun on vaikea kertoa mille tuo seksuaalinen itseinho tuntuu, sillä ole koskaan kokenut mitään sellaista. Minulle omat seksuaaliset tuntemukset eivät ole koskaan olleet mikään itseinhon asia. Niiden hyväksyminen on toki ollut joskus hieman vaikeaa, kun uskoni pohjalta olen aina ymmärtänyt, että niiden toteuttaminen käytännössä ei ole oikein. Mutta olen toki kasvanut ihmisenä sen verran, että enää ei ole kysymys siitä hyväksynkö nuo tunteet vai ei, vaan siitä hyväksynkö noiden tunteiden mukaista elämää, lähinnä tarkoittaen tässä seksin harrastamista saman sukupuolen edustajan kanssa. Opittuani ymmärtämään sen mistä nuo tunteet johtuvat ja käsiteltyäni taustalla vaikuttavat syyt, tunteiden hyväksyminen osaksi tämän hetkistä tilaani ei tuota mitään ongelmia. En ole myöskään koskaan ollut mitenkään homofobinen, sillä minä jos joku olen aina ymmärtänyt mistä asiassa on kysymys.

Itseinho on synti! Meitä on kehotettu rakastamaan itseämme eikä inhoamaan! Me olemme kaikki Jumalalle valtavan rakkaita eikä meillä ole oikeutta inhota itseämme, sillä niin kallisarvoinen veri, kuin Jumalan Pojan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, on vuodatettu meidän jokaisen edestä.

CR, olet selvästi bi-seksuaalinen, koska puhut seksuaalisuudesta helppona valintana, vrt. "Olen kasvissyöjä eettisistä syistä, vaikka toisinaan mieleni tekisi pihviä". Minusta se ei ole lainkaan verrattavissa homon tilanteeseen, vrt."Kasvisten syöminen saa minut oksentamaan. Koska lihan syöminen on eettisesti väärin, olen päättänyt paastota lopun elämäni".

Toisaalta joillekin on helppoa elää yksin, oli syy siihen mikä tahansa, periaatteellinen homouden vastustus, halu nukkua poikittain sängyssä, kaukosäätimen hallintaoikeus.

CR, jotenkin ymmärsin Sinun omaavan kokemusta/ymmärrystä seksuaalisuuttaan vastaan taistelemisesta, mutta erehdyin. Nyt ymmärränkin, miksi voit puhua niin kevyesti vakavista asioista. Puhuitkin asiasta aivan eri perspekstiivistä.

Kuulehan nyt"kesäpoika", sinä saat luulla ihan mitä vaan, mutta minä kieltäydyn laittamasta itseäni minkään seksuaalisen kategorian tai identiteetin alle. En itse asiassa edes usko noihin seksuaalisiin lokeroihin. En lokeroi ketään muutakaan ellei ko. henkilö ole itse niin tahtonut. Voisitko kuitenkin sanoa, että missä olen puhunut seksuaalisuudesta "helppona valintana"??? En nimittäin todellakaan ole niin missään sanonut. Minkä ihmeen takia täällä pitää jatkuvasti laittaa toisen suuhun sellaisia sanoja, mitä ei ole koskaan sanonut? Ja tuo kasvissyöjä/lihansyöjävertaus oli aika huono vertaus eikä kyllä ainakaan omasta mielestäni kuvasta yhtään mitään mitä minä olen täällä sanonut.

Minulla nimenomaan on kokemusta ja ymmärrystä asiasta, sen olen kokemuksia myöten jo rehellisesti ja avoimesti kertonut. Siksihän minä täällä olen.

Sitä paitsi, annat ensin asialliseen sävyyn minulle oikeuden osallistua ketjun aiheeseen ja kun vastaan, kyseenalaistat kaiken sanomani omilla täysin perättömillä väitteilläsi ja laitat sanoja suuhuni. Mikä ihmeen pointti siinä on?

Nyt en ymmärtänyt yhtään. Jos jokin asia on sinusta oikein, ja toinen väärin, eikö väärin tekeminen aiheuta sussa syyllisyyttä? Eikö väärintekemisestä haaveilu aiheuta sussa syyllisyyttä? Syyllisyyden tunteminen on eri asia kuin ymmärtää, että vajavus on hyväksyttävää. Mäkin ymmärrän, että on hyväksyttävää, jos mun tekee joskus mieli haistattaa pitkät jollakulla kun mua suututtaa. Sen haluaminen saa mut silti tuntemaan itseni syylliseksi, koska sen tekeminen on niin väärin. Missä kohdassa ketjua sä oot erilainen? Ymmärsithän, että mä tarkoitin puhua nimeomaan tunteista, en siitä, mitä älyllisesti ymmärtää?

Jos jostain luopuminen on sulle tunnetasolla helppoa, se ei voi olla kovin tärkeää. Siinä oli mun pointtini. Ei mun tarkoitus oo käännyttää sua, vaan puhua siitä, että se voi olla vaikeaa. Jos koet että ahdistelen sua uskonnollisesti, niin siihen ei oo syytä. Mun uskoni tärkein kohta on ymmärrys siitä, että ihminen ei voi tehdä muuta kuin parhaansa. Jos paras, mitä ajattelet, on elää vailla miessuhteita, niin mun tehtävä ei oo arvostella sitä, vaan tukea valintaasi. En ees tahtoisi käännyttää ketää, suuntaan tai toiseen, koska ei mulla oo avaimia taivaaseen, enkä voi ottaa kenenkään muun pelastusta omalle vastuulleni. Siitä ei oo lainkaan kyse.

Kyse on luopumisen vaikeudesta, ja seksuaalisesta syyllisyydestä. Se on aika erilaista kuin muu syyllisyys, tai siis se saattaa olla. On ihan eri juttu tulla syytetyksi syntisyydestä, jota kaikki on, kuin tulla syytetyksi perverssiksi, ja siten seksualisoiduksi sellaisella tavalla, joka ei oo oikeutettu. Kuten käy vaikka jos hetero ei suosta yhtä aikaa saunaan. Silloin se kuvittelee mulle sellaisia seksuaalisia haluja joita mulla ei oo, ja se tekee mulle ikävän olon, vaikka seksuaalinen ajatus oli hänen päässään, eikä mun.

Musta tää on tärkeä aihe, eikä tästä muistaakseni oo ennen puhuttu.

Edit. Ymmärtääkseni heteroksi ei yleensä haluta siksi, että heterous olisi niin ihailtavaa, vaan nimenomaan siksi, että homous on omasta mielestä halveksuttavaa.

Minun taytyy tunnustaa kun kovin nuorena mies vei minut kotiinsa. Heti petiin ja imi minua, olivarmaan ensimmainen kerta kuin minulta sperma lensi. han oli vanhempi melkein laski ja oikean homon tuntuinen. dirty old man. En tiennyt pareemmin. lopetettuaan han sanoi etta olet nyt minussa. Heti jalkeenpain inhosin itseani. tunsin kuin olisin likainen ja alennettu. Toinen kerta oli sen jalkeen , ex balletdancer otti minut kotiinsa, homo aani ja muuten komea, koitti nussia minua, satutti kovin, vielakaan en pida siita perfume tuoksusta mika siella tuoksui, muistuttaa aina siita kun kohtaan sen tuoksun. ( mita aiti ajatteli verisista aluhousuista jotka pesi, ei koskaan sanonut mitaan) MUTTA hanen kullinsa oli kuin kyna, niin pieni, heikko kai sana, pitka kuin kyna, mutta sattui. En silloin viela ollut edes kokenut kiimaa, naiden kanssa en olisi koskaan tullut kiimaiseksi.

Minä en tiedä, olenko tuntenut itseinhoa. Olen kyllä tuntenut syyllisyyttä ja jopa suoranaista paniikkia, kun minulle käsittämättömästä syystä on ollut tunteita, joista ajattelin, ettei niitä pidä olla.

Toisin kuin CR, minä luen hyvin pakottavaksi Jeesuksen opetuksen, jonka mukaan syntinen ajatus on yhtä paha kuin teko. Tästä olen keskustellut sielunhoitajien kanssa paljonkin, ja minun kokemuksieni mukaan tämän asian ymmärtämisessä (siis minun kokemukseni ymmärtämisessä) sukupuoli on melko vaikuttava asia. Kristityistä miespuolisista neuvojista, sielunhoitajista ja seurakuntani vanhimmista melkein kaikki hyväksyivät CR:n tapaan seksuaaliset tuntemukset, monet itsetyydytyksen ja mielikuvatkin. Heidän mukaansa riittää, kun taistelen niitä vastaan, kilvoittelen.

Mutta naisena minulla ei juurikaan ole sellaisia. Ja ihmeekseni olen havainnut, että muillakin naisilla harvoin. Olen tavannut naispappeja, jotka käsittävät aivan prikulleen, mitä tarkoitan, kun sanon eläväni suhteessa, vaikka vaimo olisi Timbuktussa tai kuollut. Minä olen lesbosuhteessa. Se, tapahtuuko seksiä (mitä se edes tarkalleen on, milloin se toteutuu, milloin ei?) faktisesti vai ei, ei sitä eroa suhteessani tee. Eikä liioin se, mitä henkikirjoittajalla osoitteemme kohdalla lukee. Suhteen tästä tekee rakkaus. Se ei ole sisarellista, se on parisuhde. Minusta "homoseksuaali elämäntapa" on hölmö käsite. Minä käytän sanoja "homoseksuaali rakkaus". Eli homosuhde. Minulla on sellainen, eikä se lähde minusta pois, vaikka mitä tekisi.

Mutta se inho... kun ei ole paljonkaan kovin kiihkeitä mielikuvia, vaan kaikki tunteet ja kaikki, mikä johtaa tai ei johda fyysiseen läheisyyteen, johtuu ennen muuta toisen kokonaispersoonasta, niin ei siitä seuraa inho. Rakkaudesta seuraa aina onnellisuus ja kiitollisuus. Ristiriidasta sen kanssa, mitä odotetaan (aiemmin ajattelin, että Jumala odottaa, nyt ajattelen, että ihmiset) seurasi lähinnä pelkoa, tuskaa, alemmuudentuntoa, hirveä paniikki. Minä yritin katkaista suhteeni, olla ajattelematta, olla ikävöimättä, olla tuntematta. No, se onnistui - vahvalla lääkityksellä. Tästä sotkusta selviämiseen sen sijaan on tarvittu johdonmukaista ajattelua ja tilanteen analysointia. Olen luonteeltani melko analyyttinen.

YTHS:n terapeutti oli ensimmäinen, joka osasi johdonmukaisesti kysyä, miten Jumala tahtoisi minun olevan apaattinen ja tunnoton. Siitä lähtien olen aktiivisesti verrannut asioita avoimen kriittisesti. CR:n on esimerkiksi turha sanoa, että tässä tapauksessa "virhe" oli näiden tunteiden karsimisessa: jos homosuhde on väärin, niin sitten tunteeni vaimoa kohtaan ovat väärin. Minä voin nimittäin olla ilman seksuaalisia fyysisiä tekoja, mutta sitä tekoa en pysty jättämään tekemättä, että rakastan palavasti, kiihkeästi ja peruuttamattomasti. Ja että se on koko elämäni vaikuttavin asia, mitä tulee ihmisenä olemiseen toisten ihmisten keskellä. Se täyttää koko olemukseni. Se on mitä suurimmassa määrin homosuhde riippumatta siitä, millaista "seksiä" meillä on tai ei ole. Siksi sen pois kitkeminen on yhtä mahdotonta kuin hengittämisen tai syömisen. Ajattelen, että rakkauden kieltäminen olisi hiukan samanlainen tunne, kuin syömishäiriöiselle ruoan näkeminen: elossa pitävä ja välttämätön asia, joka on samalla sairaus. Koko tässä asetelmassa oli jotain perusteellisesti vialla, koska sen hedelmät olivat niin kummallisia. Jumalan tahdon toteuttamiseen pyrkimisen ei pitäisi sairastuttaa. Siispä pidättäytyminen ei ollut Jumalan tahdon seuraamista.

Ainoastaan asiat kohtaamalla ne sellaisinaan hyväksymällä voi elää ja vaikuttaa elämäänsä. Kaikki muu on elämänvierasta. Siispä elelen vakiintuneessa suhteessa maailman suloisimman ihmisen kanssa. Ilman syyllisyyttä. Ilman itseinhoa, sillä inhoamalla itseäni vaimon läheisyydessä inhoaisin vaimoakin - miten rakastamaansa ihmistä voi inhota? Ja tosiaan: se, tapahtuuko jotain "kiusauksessa", jonka jälkeen kadutaan ja tehdään parannusta, mutta hyväksytään tämä "taipumus", ei kyllä minun näkemykseni mukaan raamatullisessa hyväksyttävyydessä eroa siitä tilanteesta, jossa olin, kun en antautunut mihinkään läheisempään rakkaan kanssa, eikä se taas eroa tästä nykyisestä, sillä ratkaiseva seikka ei ole mikään teko tai tekemättä jättäminen. Tämä tilanne eroaa aikaisemmista kyllä oleellisesti siinä, että tämä on sisäisesti rehellistä, kaiken aikaa ja jokaisessa hengenvedossa. Ja rehellisyyden myötä myös vastuullista. Minä olen tunnustanut, että olen tällainen, ja olen saanut kumppanuuden lahjan. Ja perheen. Uudessa elämässäni olen saanut myös ystäviä. Monesti illalla ihmettelen vaimolle, miten ihania ihmiset ovat ja miten lämmintä ja hellää on sellaisten ihmisten huumori ja huolenpito, jotka ovat kokeneet samoja asioita ja jotka ymmärtävät. Tämä on yhteyttä elämässä, tässä hieman kuppaisessa vaelluksessa täällä Telluksella. Se on hyvin kallisarvoista. Liian kallisarvoista kenenkään muun vihan, aggression, pettymyksen, vallanhalun tai minkään muunkaan pyyteen alttarille uhrattavaksi.

En ota kantaa seksuaaliseen itseinhoon, kun en sellaista ole tuntenut (enkä tiedä, voisinko kokeakaan?).

Haluan vain esittää ajatuksen siitä, että minusta maatessani aamulla sängyssä poikaystävä kainalossani, tuntuu oudolta, että joku/jotkut tässä maailmassa pitävät sitä vääränä/likaisena/syntinä (jolla ei ole minulle mitään merkitystä, uskonnollinen käsite kun on)/vääränä/epänormaalina jne.

Miten kahden ihmisen välinen rakkaus ja sitä ilmentävät teot voivat olla vääriä sukupuolesta riippuen. En käsitä.

Jaa. Että olenko inhonnut? Inho ei ehkä ole oikea sana, mutta jotain sinne päin. Joskus 25 vuotta sitten meinasin tappaa itseni, koska kaikki informaatio homoista oli hyvin negatiivista ja ajattelin, että en sellaista elämää halua.

Onneksi järki tuli päähän ja päätin ottaa asioista selvää oikeasti, en kolmansien osapuolien kautta (julkinen keskustelu tuolloin, lehdet, ihmisten puheet). Elämä homona onkin osoittautunut ihan hyväksi!

Sanan "eheytys" käyttö on kyllä aikamoista manipuoloivaa sanankäyttöä. Eheytysprosessin lopputulos kun oikeasti on rikkinäinen ja henkisesti kastroitu ihminen, ei todellakaan ehjä.

Homo ei tarvitse eheytystä. Hän tarvitsee itsensä hyväksymisen, hänet hyväksyvän ympäristön sekä hänelle sopivan ihmissuhteen ja hänelle sopivaa seksiä.

Juuri niin.

Kaappihomo tarvitsee eheyttämistä.

Tuo ajatus ei ole aivan uusi, mutta taitaa olla syytä kirjoittaa se ylös ja sanoa ympäriinsä aina välillä.

kesäpoika kirjoitti:

> "CR, olet selvästi bi-seksuaalinen, koska puhut seksuaalisuudesta helppona valintana"

Tuo selittäisi kyllä erinomaisesti sen, miksi joku kuvittelee voivansa jättää homouden pois itsestään. Siis jos henkilö ei oikeasti ole homo vaan "kaikkiruokainen".

Helppohan silloin on todellakin toteuteuttaa sitä itsellekin ihan luonnollista seksuaalisuutensa osaa joka on heteropuolella. "Täysin" homoille tuollainen olisikin paljon vaikeampaa - asia jota "eheytynyt" bi-seksuaali ei ehkä ymmärrä.

Jos joku kokee oman seksuaalisuutensa inhottavaksi ja vääräksi, koska se on ristiriidassa hänen omaksumiensa uskonnollisten mielipiteiden kanssa, tarvitaan varmaan terapiaa, jonka avulla pääsee eroon kahlitsevasta ja rajoittavasta, henkisesti vammauttavasta uskonnollisuudesta.

Minäkin olen jotenkin päätynyt sellaiseen tulemaan, että jonkun ihmisen seksuaalisen suuntautumisen "muuttuminen" kielii enemmän biseksuaalisuudesta kuin minkään varsinaisesta muuttumisesta.

On minunkin "miesmakuni" elänyt jonkin verran. Tietyt ulkoiset piirteet ovat miellyttäneet joskus enemmän ja joskus vähemmän. Henkisen puolen jutut ovat sitten vähän toinen asia. Kohdallani on kuitenkin "seksuaalisesta heräämisestäni" asti ollut selvä, ettei "vastakkainen sukupuoli" kiinnosta romanttisessa tai eroottisessa mielessä.

Biseksuaalisella ihmisellä mielenkiinto kohdistuu oman sukupuolen lisäksi myös ns. vastakkaiseen sukupuoleen (tai toisin päin, näkökulmasta riippuen). Hyvinkin niinä aikoina kun "naisellisemmat" tai "miehiset" ominaisuudet herättävät voimakkaampaa mielenkiintoa kuin aiemmin, saattaa jonkun mielestä ehkä tuntua että "suuntautuminen" muuttuisi?

Jos tällainen itseinho on päällä, niin "heteroseksuaalisten tunteiden" kokeminen voi tuntua helpottavalta. Tilanteessa on myös luontevaa tulkita tämä muutokseksi, jos sellaista kovin toivoo. Mutta surullisia ovat tapaukset, joiden "eheytymisessä" onkin tullut takapakkia, kun edelleen oman sukupuolen edustajista löytyy kiinnostavia henkilöitä.


En voi sanoa varsinaisesti koskaan itse kokeneeni "seksuaalista itseinhoa", eikä oman homouteni tajuaminen aiheuttanut itsetorjuntaa. Hämmentymistä ehkä enemmän; näiden asioiden tajuaminen tapahtui 80-luvun loppupuolella, AIDS-kohun jälkimainingeissa ja yleisesti ottaen AIDSia pidettiin silloin vielä yksinomaan homojen sairautena, eikä homoseksuaalisuus ollut likikään yhtä "normaalia" kuin mitä se tänä päivänä "city-Suomessa" on.

deli kirjoitti: "...naispappeja, jotka käsittävät aivan prikulleen, mitä tarkoitan, kun sanon eläväni suhteessa, vaikka vaimo olisi Timbuktussa tai kuollut. Minä olen lesbosuhteessa. Se, tapahtuuko seksiä (mitä se edes tarkalleen on, milloin se toteutuu, milloin ei?) faktisesti vai ei, ei sitä eroa suhteessani tee. Eikä liioin se, mitä henkikirjoittajalla osoitteemme kohdalla lukee. Suhteen tästä tekee rakkaus. Se ei ole sisarellista, se on parisuhde. Minusta "homoseksuaali elämäntapa" on hölmö käsite. Minä käytän sanoja "homoseksuaali rakkaus". Eli homosuhde. Minulla on sellainen, eikä se lähde minusta pois, vaikka mitä tekisi."

Tällaista minä, kyllä melkolailla! Minulla tahto rakastaa lähtee minusta, mutta se ei katso minuun, vaan toiseen. ... ja tämä katsominen on toisen hyväSSÄ. Rakkaudessa ei ole välimatkaa ollenkaan. Toisen ilo on oma ilo. Niinpä (minulle ainakin vaikeuksia tuottavaa) toisen vapauden kunnioittaminen on myös rakkautta - tarkoitan vapautta rakastaa. Rakkaus ei ole sidottu, ei muotoon, ei paikkaan eikä aikaan, mutta tahtoon rakastaa.
En näe tätä (vrt deli) mitenkään sukupuolieriytyneenä näkemyksenä (terapeuteista en tiedä).

Mikäli eriyttää "rakkauden" jotenkin erilliseen osastoon kuin koko itsensä mukana olo suhteessa, on mahdollista tuntea itseinhoa (saattaisin kuvitella). Siis oman seksuaalisuutensakin tällainen eriyttäminen. Mutta kun itse ja/tai toinen asettaa itsensä alttiiksi kokonaan - tahtoo sitä -, katoaa yleensä pelko ympäristön suhteen. Rakkaus kantaa tässä.


Minulle 15 vuotta kestänyt sisäinen taistelu loppui rakkauden kohtaamiseen; rakkauden, jonka ihanuus on Jumalan luomisessa. Se lopetti kieltämisen. En omasta mielestäni voi puhua kohdallani itseinhosta. Nimike ei tässä kuitenkaan ole oleellinen eikä näitä nimikkeitä välttämättä ole erotettavissa toisistaan. Rakkaus mitätöi kiellon. Onkin hyvin loukkaavaa, väkivaltaista ja hajottavaa ylipäänsä rakkautta ja rakkaussuhteita kohtaan yrittää kieltää sitä tahtoa rakastaa mikä meillä on ja mikä meissä vaikuttaa. Toivotaan kaikille rakkauden kohtaamista!

martin, olen aikaisemminkin huomannut meillä samantapaista kokemusmaailmaa. Minäkään en näe tätä sukupuolittuneena kysymyksenä ollenkaan, mutta jostain syystä siinä osassa ihmisiä, jotka mieltävät itsensä heteroiksi, on usein havaittavissa tuollainen jako. Ei se tarkoita, että jokainen ihminen olisi sen mukaan määriteltävissä myöskään heterojen keskuudessa.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että kyse on perinteisten sukupuoliroolien sisäistämisestä. Tuollainen kokonaisvaltainen tunteminen, jota Sinä kuvaat, ei oikein kuulu perinteiseen maskuliiniseen tapaan hahmottaa ihmissuhteita. Varmaan se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö samanlaisia tarpeita ja kokemuksia voisi olla myös heteromiehillä - niiden käsittelyyn vain ei ole oikein totuttu, ei ole sanoja, sellainen ei kuulu perinteiseen miehiseen kielenläyttöön. Sen sijaan koska monien homomiesten on joka tapauksessa pitänyt laittaa perinteiset käsitykset uusiksi, ei tällainen ahdas roolijako varmaan kahlitse heitä samalla lailla. Arvelen, että sen takia monet naiset ovat niin ihastuneita homoystäviinsä, hehän usein sanovatkin, että homon kanssa voi paremmin puhua.

Uskonnollisessa kielenkäytössäkin tuntuu usein, että lähtökohta on samalla lailla kovin maskuliininen. Perinteisiä sukupuolirooleja korostava, niihin pakottava. Minulle on ollut perin vierasta ja vaikeaa tunnistaa itseni siitä maailmasta, se on ollut ahdistavaa. Kun henkilökohtaisissa intiimeissä suhteissa en ole päässyt riittävän lähelle "miehistä" ajatusmaailmaa, jotta voisin antautua suhteeseen, on kaikessa muussakin kommunikoinnissa, eheytysterapiassa ja keskusteluissa, korostunut aivan sama ero. Sitä hahmottaa ja kokee nämä asiat jotenkin niin eri vinkkelistä. Syvä ja kokonaisvaltainen rakkauden tunne on todellakin eheyttävä, se vapautti minutkin kaikesta epämääräisestä vieraudesta ja rumuudesta ja teki tunteista oikeita ja kauniita. Rakastamisessa ei tosiaankaan voi olla mitään inhottavaa.