Masennus on tekosyy

Näin väittää Tuomas Enbuske Epäkorrektia-ohjelmasarjansa ensimmäisessä jaksossa.

Ohjelmassa verrataan nykyistä masennusepidemiaa 1800-luvun lopun muotitautiin nimeltä hysteria. Siihen sairastuivat erityisesti naiset suurin joukoin. Hysteriaa ei sairasta enää kukaan. Siitä mainitaan lähinnä historiankirjoissa. Viitisenkymmentä vuotta sitten muotiin tulivat neuroosit. Tänä päivänä muodissa on masennus. Se on levinnyt maailmanlaajuisesti. Lääketeollisuuden edustajat taputtavat suuria, karvaisia käsiään! Rahantulo on jälleen taattu.

Kenties lääketeollisuuden myötävaikutuksella aivan tavallisia ihmiselämän asioita on alettu pitää epänormaaleina. Ne on medikalisoitu, eli tehty sairauksiksi. Ennenkin ihmiset kuolivat ja parisuhteet hajosivat. Ei niiden synnyttämien tunnetilojen vuoksi lääkäriin menty ja ryhdytty pillereitä popsimaan.

Minun teoriani on, että meidän pitäisi puhua asioista useammin kuin turruttaa itsemme lääkkeillä. Esimerkkinä vanhan kansan selviämiskeinoista omien vanhempieni käyttäytyminen. Karjalasta jouduttiin lähtemään pakolaisiksi ajoittain epäystävälliseen Länsi-Suomeen. Tapahtumia pohdittiin monia kertoja meidänkin kotimme tuvassa kohtalotovereiden kanssa. Isäni kuoltua äkillisesti, äitini roikkui puhelimessa päiväkausia käyden ystäviensä kanssa läpi menetystään. Ei hän lääkäriä tarvinnut.

Joku on joskus todennut, että 99 prosenttia psykoterapiasta tekevät kanssaihmiset yksinkertaisesti kuuntelemalla ja keskustelemalla.

Enbusken ohjelman voisi kiteyttää lyhykäisesti siihen, että nykyihmisillä elämänmeno on liian helppoa. On pitänyt kehittää ongelma.

Vakavat masennukset ovat sitten eri juttu.

Mun käsitys on, että nykyisin ihmisillä menevät sekaisin masennus ja ahdistuneisuus, jotka kuitenkin ovat kaksi eri vaivaa. Todellinen vakava masennus, johon liittyy lamaantumista ja elämänhalun kadotusta on kyllä hoidettavissa lääkkeillä, ja usein sille on ihan aivokemialliset perustelutkin. Ahdistuneisuus puolestaan on vaiva, johon mielestäni parhaiten auttaa ihan vaan puhuminen. Ahdistuneisuuteen yleensä määrätään mielialalääkkeitä, mutta olen nähnyt tutkimuksia, joiden mukaan mialialalääkkeiden vaikutus perustuu lähinnä plaseboon, ellei ole kyse vakavammasta masennuksesta.

Välillä melkein huvittaa kun lehtiartikkeleissa julkkikset sun muut tilittävät "sairastuin vakavaan masennukseen". Jos oikeasti sairastaa vakavaa masennusta, ei siitä toivuta muutamassa kuukaudessa ja olla antamassa lausuntoja lehdille. Erikseen on sitten diagnosoitavissa keskivaikea tai lievä masennus, jotka ovat hieman helpompia, joskin vakavia ongelmia mutta jotka eivät käsittääkseni yleensä vaadi sairaalahoitoa

Jos ihmiselle on lääkkeistä apua, niitä on toki hyvä syödä. Mutta liian usein taitaa olla niin, että lääkkeitä tuputetaan halusi potilas niitä tai ei. Tiedän tapauksia joissa esimerkiksi potilaalle on sanottu, ettei psykoterapiaan ole asiaa ellei suostu syömään pillereitä. Joillekin voisi olla parempi ihan vaan päästä puhumaan.

Eikös naisten hysteerisyys liittynyt aikoinaan siihen, että naisilla ei ollut mahdollisuutta purkaa seksuaalisia tuntemuksiaan ja jos muistan oikein, oletettua hysteerisyyttä hoidettiin mm. mielisairaaloissa siten, että hoitajat käytännössä purkivat eri tavoin naispotilaiden frustraatiot (http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Pelvicdouche.jpg). Yllättäen naisten hysteerisyys katosi sitä myöten, kun yhteiskunta muuttui sallivammaksi naisten seksuaalisuuden suhteen. Samanlaisia kulttuurisidonnaisia "mielisairauksia" tai pahan olon ilmauksia löytyy toki muitakin, kuten Aasiassa Amok-juoksu (http://en.wikipedia.org/wiki/Running_amok)

Mitä tulee masennukseen, niin oma arvaukseni on, että ihmisluonto ei ole pysynyt yhä kiihtyvämmän teknologisen kehityksen perässä; vielä muutama vuosituhat sitten ihmiset elivät vielä keräilijäkulttuureissa ja mitä ilmeisemmin biologiamme on tuolta ajalta lähtöisin. Teollistuminen tapahtui vain parin vuosisadan aikana - liian nopeasti evoluutiolle - ja se on muuttanut sellaisella vauhdilla yhteiskuntaa, että kaikki yksilöt eivät pysy mukana. Tilanne on vain kiihtynyt informaatioteknologian ja hyperkapitalismin aikakaudella.

Masennus lienee eräänlainen stressireaktio, aivan kuten hysteriakin, jolla vauhtiin/yhteiskuntaan sopeutumattomat yksilöt reagoivat tilanteeseen. Se riippuu sitten ympäristöstä, miten siihen reagoidaan; yhteiskuntamme medikalisaatio, jossa keksitään nimiä kaiken maailman ADHD:lle, mikä käytännössä on vain merkki siitä, että kaikki eivät istu siihen normisabluunaan, on sitten nimennyt tämän ilmiön sitten masennukseksi. Ja tuttuun tapaan sitä hoidetaan mekanistisluonnontieteellisen näkökulman kannalta aivokemiaa sopeuttamalla, eikä tarkastelemalla yhteiskunnan rakenteita ja siinä vallitsevia suhteita. Viktoriaaninen yhteiskunta lobotomioineen ei näköjään ole kadonnut minnekään :)

Anyway, olen eri mieltä JuhaniV:n ja Enbushken kanssa; elämme itse asiassa huomattavasti vaativammassa/monimutkaisemmassa yhteiskunnassa ja masennus on todellinen kansantauti. Lääkkeiden laajamittainen pumppaaminen väestöön ei ole kuitenkaan oikea ratkaisu.

Ehkä yksi syy tähän Juhanin muotisairautena pitämään ilmiöön on myös se, että nykyään harvemmilla on lujia tukiverkostoja käden ulottuvilla. Sitä paitsi diagnoosit ovat ehkä tarkentuneet sen verran, että lievänkin masennuksen oireet tunnistetaan helpommin. Turhaakin diagnosointia on varmasti, että lääkäri pääsee potilaasta eroon, mutta luulen silti että kaksi ensimmäistä syytä ovat päällimmäisenä.

Lääkkeet ja psykoterapia ovat eri juttuja.

Kuinka eri juttuja ovat "muotisairaus" ja "vakava masennus".

Sen verran tiedän, että muutamakin masentunut yrittää ajatella tuon (typerän) otsikon mukaisesti loppuun saakka.
Siis: Loppuun. Loppuun saakka.

Paitsi että eihän se välttämättä loppu ole. Joistain Helsingin hälytyspuhelimen parin minuutin ajoittaisista takkuamisista huolimatta valtakunnassamme käsittääkseni saadaan pelastettua ennätysmäärä itsemurhayrityksen tehneitä.

Näinpä itsemurhien määrä vähenee, ja samaan aikaan valtakunnassa kaikki hyvin - paitsi että joukossamme elää itsemurhan yrittäneitä kenties enemmän kuin koskaan.*

Ei tuo otsikko ehkä olekaan typerä. Ehkä se on yksinkertaisesti tyhmä.

(* Jos jaksan olla tästä suivaantunut vielä päivän mittaan, laitan kyselyyn lähteitä, tai jos lukija täällä -?)

Masennus on tekosyy mille? Pillerinpopsimis-hakuisuudelle, vai niiden määräämiselle?
-ohi meni ohjelma ja otsikko. -- Eikö tämän medikalisoitumisen päämääränä ole pitää ihmiset työkykyisinä - eikä "välttämättä" parantaa heitä...?

Masennus muotina- depression is the new black? -kuka nyt haluaisi Iltalehdissä nähdä onnellisia julkkiksia...jos oma elämä vituttaa niin on kiva nähdä maanantai aamuna räntäsateessa otsikoissa että "joillain menee vielä huonommin"- sääli vaan että "toipuvat" niin helposti..?
Eihän nuo julkkikset noita otsikoita kirjoita..?

Jonkin ilmiön yleistyminen ei tarkoita sitä, että se on muotia. Musta muotisyyttely syntyy siitä, kun terveen ihmisen empatiakyky ei riitäkään ja on paljon kivempi nähdä masennus (tai paniikkihäiriö) eritkoisuuden tavoitteluna tai muoti-ilmiönä ja ohittaa se ylemmyyttä tuntien, kuin joutua näkemään oikea paha olo. Sellainen on musta laiskaa. Vaikka ei sille mitään varmaan voi, jos empatiakyky ei ihan oikeasti riitä.

Olen samaa mieltä, otsikko on typerä. Enbusken ohjelman tarkoitus on kaiketi herättää keskustelua, missä se näköjään on onnistunut. Idioottimaiset mielipiteet eivät onneksi ole (välttämättä) Enbusken omia.
Mä väitän, että masennus on e d e l l e e n kaikkein alidiagnosoiduin ja kaikkein alihoidetuin kansantauti. Olen minäkin epäkorrekti, ja väitän myös, että masennuslääkkeitä ei suinkaan käytetetä liikaa, vaan aivan liian vähän. Voi olla, että antidepressantteja määrätään jossain määrin väärille ihmisille ja vääristä syistä, mutta se ei ole suuri ongelma. Minkään lääkityksen ottaminen ei tietääkseni ole pakollista, pillerit voi jättää ostamatta/ottamatta jos on todella sitä mieltä että diagnoosi meni pieleen. Sekin on mielestäni hyvin vähäinen ongelma, että joku harva ihminen kenties käyttää masennusta tekosyynä ollakseen poissa töista tms. Sen sijaan suuri ongelma on se, että on paljon ihmisiä, jotka tarvitsisivat kipeästi lääkehoitoa ja/tai terapiaa, mutta eivät sitä syystä tai toisesta saa. Usein syyä on oma vastarinta, kieltäminen, häpeä: joskus loppuun saakka, kuten Rh totesi. Puheet "masennuslääkkeiden pumppaamisesta ihmisiin" ja "masennuksesta tekosyynä" ovat moraalittomia ja erittäin haitallisia tällaisille ihmisille!!! Joka ikisen on syytä miettiä, mitä päästää suustaan - vieressä voi olla joku, joka on veitsenterällä, vaikka sitä ei päälle päin huomaa.
Oman perheeni koko elämä viidentoista viime vuoden aikana olisi voinut olla aivan toisenlaista, jos isäni krooninen masennus kaikkine liitännäisvaivoineen olisi aikoinaan diagnosoitu kunnolla ja hän olisi saanut siihen hoitoa. Vika ei ollut sairaanhoitojärjestelmässä, häntä kyllä tutkittiin perusteellisesti. Vika oli nimenomaan siinä julmassa vanhakantaisessa ajatusmaailmassa, että masennus on tekosyy, laiskuutta jne. Sen uhri hänestäkin tuli. Nyt hän on jo lipunut kaiken avun tavoittamattomiin.

Samaa mieltä, uskon, että masennus on Suomessa alidiagnostisoitu ongelma. Toinen asia on, ovatko pillerit, aivojen hermosolujen välittäjäaineisiin vaikuttavat lääkkeet, aina se oikea ratkaisu diagnoosin jälkeen. Luulen, että monesti silloin hoidetaan vain oireita eikä taudin syitä ja ainakin lievän - keskivaikean masennuksen tapauksessa ongelma voi vaivihkaa pahentua, kun se lakaistaan piiloon lääkityksellä. Toisaalta ei ole kovinkaan harvinaista, että joihinkin masennuslääkkeisiin 'jää koukkuun', pillereitä aletaan käyttää huumeen omaisesti.

Tunnen ihmisiä, jotka saarnaavat kaikkia mielialalääkkeitä vastaan, ne edustavat pahaa medikalisaatiota ja johtavat vain riippuvuuteen, sekä myös ihmisiä, joiden mielestä paras ratkaisu kiireeseen, stressiin, uupumukseen ja ihmissuhdeongelmiin löytyy pilleripurkista.

Pitäisi osata aloittaa lääkitys ajoissa, mutta vain silloin kun se on tarpeen ja siitä on hyötyä; ja myös lopettaa se oikeaan aikaan, ei liian aikaisin eikä liian myöhään. Tähän käsittääkseni tarvitaan hyvin toimivaa potilassuhdetta lääkärin kanssa, oma-aloitteisesti ei pidä sen paremmin nostaa annostusta paremman vasteen toivossa kuin lopettaa lääkitystä riippuvuuden pelossa.

Valitettavasti hyviä lääkäreitä ei aina löydy kovin helposti (cf. Jokela, Kauhajoki).

YLE Teema torstaina 25.9.2008 klo 20:05
Depressiosta puhutaan YLEn teemakanavalla otsikolla Kokemuksia luontaishoidoista.

Minä henkilökohtaisesti onnittelin Tuomas Enbuskea ohjelmasta. Minä olen täysin samaa mieltä. Minä oikeastaan olen ollut surullinen ja ahdistunut ja tuskainen nämä vuodet. Minun "masennukselleni" on olemassa syy ja vain aika parantaa.
Lisäksi tajusin, että minulla menee oikeasti hyvin, koska minulla on varaa valittaa. Valituksen syy rupeaa olemaan paljolti historiaa, kipupiste ei ole kipupiste, sitä vain aristaa vähän.
Minulla oikeasti menee hyvin tai ainakin yhtä hyvin kuin monella muulla suomalaisella. Kun katselin kuinka tukkeja kanneltiin kylmässä metsässä Enbusken ohjelmassa, ajattelin että on se kiva etten ole tuohonkaan työhön joutunut. Oma työni rasittaa fyysisesti, mutta ei se noin rasittavaa ole.

Oikeasti minä olen kaivannut vähän rohkaisua. Minä olen elänyt elämääni käyden läpi kovia myrskyjä, mutta epäonnekseni olin niin kiltti, että kuuntelin ihmisiä, jotka eivät olleet samaa kokeneet, jotka eivät olleet kykeneet päättämään. Minun pitää rohkeasti hylätä nuo ihmiset, ne eivät ole minun arvoisiani.

Jos on käsi poikki ja sattuu niin siitä voi olla onnellinen ja tyytyväinen että käsi on vielä sentään olemassa? Kun maailmassa on monia kädettömiä ihmisiä...joilla menee oikeasti huonosti.
Lohduttavaa - ja kai tuo toimii.
Miten kukin itse asiat kokee- ja löytää "tiensä ulos" masennuksesta. Itse päätin ottaa "ohjat omiin käsiini". Lopetin lääkityksen kun huomasin popsivani suurinpiirtein saman lääkefirman lääkkeitä aakkosjärjestyksessä Farmacia Fennican mukaan. Ja näiden lääkkeiden aiheuttamiin sivuoireisiin toisia lääkkeitä. Puoleen vuoteen en käynyt kontrollissa ennenkuin lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri oli lukenut epikriisini ja odotti näkevänsä jotain ihan muuta...Sain "nuhteita" "varomattomuudestani" ja varoituksen että masennus voi uusiutua. Kyllä juu; nimesin sairauteni uudelleen melankoliaksi ja annoin tuolle nimen Mr Sad.
"Poor Mr Sad" vierailee toisinaan luonani.

"Hassua" mutta masennuslääkityksen jälkeen huomasin että ymmärrän ja muistan numeroita paremmin.

SaintJ: hienoa että kaikki meni hyvin.

Suosittelisin kuitenkin lääkityksen lopettamistakin lääkärin valvonnassa. Ei lääkärit ole päälliköitä ja kyllä ne saa kuuntelemaan; sanoo vain että nyt en aio enää syödä näitä pillereitä, ja yhdessä sovitaan seurannasta miten lääkkeettömyys kertarysäyksellä tai yleensä enemmin lääkityksen hallittu alasajo vaikuttaa. Siltä varalta, että kaikki ei mene hyvin; lääkityksen äkillinen lopettaminen voi johtaa joskus todella ikäviin seurauksiin, akuuttiin psykoosiin yms.,

TIETENKIN minulla oli jonkin verran "kokemusta" lääkityksen lopettamisesta kun olin seurannut tuota "pillerinpyörittelyä" vierestä läheisen rinnalla..ja tietenkin otin asioista selvää. Tuo oli harkittu päätös ja osa "prosessissa" "parantumiseen". Kieltäydyin "sairastamisesta" - ja aloin elämään tuon "Mr Sad:n" kanssa.

Mieliala-lääkkeiden lopettamisesta pitää AINA keskustella hoitavan lääkärin/psykologin/psykiatrin kanssa. Joskus/useimmiten, jos hyvin käy, myös kuuntelevat.

Musta osa tämän keskustelun viesteistä menee ohi aiheen. Pora-liike esimerkiksi kirjoitti kiitollisuudestaan, että ei tarvi raahata tukkeja metsässä. Ja tokihan se on kiva, että ei tarvi. Tai ettei tarvi sotia. Tai että ei ole syntynyt Etiopiaan. Sellaisella kiitollisuudella ja elämän helppoudella tai vaikeudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä masennuksen kanssa, joka on sairaus, jossa kyky tuntea mielihyvää katoaa. Se katoaa riippumatta siitä, onko tukkimetsässä vai lojuuko kalliilla divaanilla.

Mä sairastuin masennukseen ja vajosin parissa viikossa. Tohtori määräsi vahvat lääkkeet. Ne auttoivat. Nyt oon taas toimintakuntoinen. En enää sama kuin ennen sairastumista, mutta en sitä odotakaan. Menneisyydessä on paljon asioita, joista on vain selvinnyt voimatta niitä käsitellä, ja joiden oon kaiken aikaan tiennyt lyövän takaraivoon jonain päivänä ja lujaa. Ne pitää käsitellä nyt kun ne iskivät. Sillä aikaa pitäisi kuitenkin pysyä elossa.

Ja onhan se kiva, että niitä ei tarvi miettiä tukkimetsässä.

Äitini on sairastanut masennusta monta vuotta, ja ei oo vaikea ymmärtää, että jos ihminen viettää päiväkausia liikkumatta, käymättä edes vessassa, ei kyse oo vain siitä, että on liian kermaperseinen. Kyllä se on sairaus. Ehkä teillä ei ole ollut sitä, tai se on ollut lievä ja kun se on parantunut ja kyky hallita elämää palannut, se on jättänyt tunteen siitä, että otti itse homman haltuunsa. Mä vähän mietin, onko asia kuitenkaan niin jos sairaus oli aito. Vai oliko niin, että elämän hallinta palasi, ja sen jälkeen tuli taas helpompaa. Olisitko todella voinut vain päättää voida paremmin silloin, kun vastassa oli oikea pohja?

Musta kiitollisuuden ja valitun positiivisuden tyrkyttäminen sairaalle on sen syyllisyydentunteen herättämistä, jota oikeasti sairaan pitäisi kaikin keinoin pyrkiä välttämään.

Enbuske ei puhunutkaan kesäpojan tarkoittamasta masennuksesta, vaan sellaisesta perin normaalista tunteesta, kun elämä ei ole kivaa, helppoa, merkityksellistä eikä oikeudenmukaista.

Elämä kaikkineen siis ottaa päähän, mutta se ei ole sairaus. Se on normaalia.
Vuosien pohtimisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että minulla on ollut syytä protestoida hieman elämääni, jota on luonnehtinut ihmisarvon nollaaminen, väkivalta, taloudellinen kurjuus ja pinnalliset ihmissuhteet. Mutta se, että minulla on varaa protestoida on merkki siitä, että olen päässyt unelmien sielunmessuni paremmalle puolelle.
Jatkuvasti parempaan suuntaan kulkeva elämäni on luonut kärsimättömyyden loppujenkin ongelmien selviämisestä.

HS:

Hollantilaistutkimuksen mukaan masennusta potevien D-vitamiinin saanti on usein vähäisempään kuin terveiden. Tulokset eivät kuitenkaan osoita kumpi potilaille tulee ensin, masennus vai D-vitamiinin vähyys.

Tutkimukseen värvättiin 1 282 hollantilaista 65–95-vuotiasta, joista 169 poti lievää ja 26 vakavaa masennusta. Analyysissä huomioitiin monia tuloksiin mahdollisesti vaikuttavia seikkoja kuten tutkittavien ikä, sukupuoli, tupakointi, ylipaino, mahdolliset pitkäaikaiset sairaudet, fyysinen aktiivisuus ja vuodenaika.

Lievää tai vakavaa masennusta potevien veren 25-hydroksikolekalsiferolipitoisuudet olivat keskimäärin 14 prosenttia pienempiä kuin terveiden verrokkien. 25-hydroksikolekalsiferoli on aktiivisen D-vitamiinin esiaste, joka kertoo D-vitamiinin saannista.

Masentuneiden lisäkilpirauhashormonin pitoisuudet olivat puolestaan suuremmat kuin verrokkien, mikä saattaa selittyä D-vitamiinin vähyydellä. Kyseisen hormonin runsaus voi itsessään aiheuttaa masentuneisuutta.

Jos D-vitamiinin vähyys altistaa masennukselle, osa masentuneista voisi ehkä toipua vitamiinilisillä tai auringonotolla. Tämän selvittäminen edellyttää kuitenkin lisätutkimuksia.

Ahdistus/neuroosi/paniikkihäiriö kuuluvat ihan eri kategoriaan kuin masennus. Niiden mekanismi on aivan erilainen kuin masennuksen - ei voi sanoa, että ne olisivat jotenkin "lievempiä". Kemialliset ahdistuslääkkeet lamauttavat keskushermoston. Neuroottisen ihmisen on vaikea rauhoittua, masentuneella taitaa olla päinvastoin. Kyseessä siis kaksi aivan eri ongelmaa.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan yleisoireita ovat mm " aloitekyvyttömyys, väsymys ja lisääntynyt unen tarve, muistihäiriöt, motoriikan ja puheen hitaus, painonnousu.." Kilpirauhasen vajaatoiminta on aineenvaihduntasairaus joka suhteellisen yleinen sairaus ja aiheuttaa elimistössä "laaja-alaisia metabolisia ja entsymaattisia häiriöitä". Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan tyroksiinilääkityksellä ja moni masentunut, masennusta sairastanut ja siihen jotain lääkitystä vuosikausia syönyt on saanut apua kun heillä on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta.
Liikatoiminnan oireita voisi taas helposti kuvitella paniikkioireiksi; hikoilu, käsien vapina,hengenahdistus, sydäntykytys...Käsittääkseni ei ole kovin yleistä että ennen masennus/tai paniikki -lääkityksen aloitusta olisiko mahdollisesti kyseessä kilpirauhasen liika/ tai vajaatoimintaa...? Verikokeisiin perustuva diagnoosi on suhteelisen nopea ja luetettava toimenpide, vaikka välttämättä lääkehoitona poista kaikkia masennukseen tai paniikkihäiriöön viittavia oireita.
Myös kilpirauhasen liika/ tai vajaatoimintaan määrätty lääkitys on edullisempi kuin masennukseen määrätty, tyyliin "katsotaan mikä lääkitys mahtaa kellekin sopia".

http://www.kilpirauhasliitto.fi/taudit.html

http://yle.fi/akuutti/arkisto2002/140502_b.html

(*I am not a doctor ja potilaana vielä huonompi joten tekstissä voi olla virheitä...)

JuhaniV kirjoitti: "Minun teoriani on, että meidän pitäisi puhua asioista useammin kuin turruttaa itsemme lääkkeillä."

Entäs ne, joilla ei ole ketään kelle puhua?

Ja itsemurhaa yrittäneillekin annetaan (ensiavussa) vain mielialalääkkeet kouraan ja passitetaan ulos, että saadaan potilaspaikkoja vapaaksi.

HS:
Suomessa ei käytetä tarpeeksi lääkkeitä masennuksen hoidossa, vaikka niitä syövien määrä onkin kasvanut nopeasti viime vuosina. Tätä mieltä on masennusta ja sen lääkitsemistä pitkään tutkinut brittiprofessori Stuart A. Montgomery.

Hän osallistui psykiatripäivien yhteydessä järjestettyyn seminaariin Helsingissä.

Vuonna 2007 masennuslääkkeistä sai Suomessa korvausta sairausvakuutuksesta noin 330 000 henkilöä. Lääkkeiden kulutus on yhdeksänkertaistunut parissa vuosikymmenessä.

Montgomery on tutkinut masennuslääkkeitä kymmeniä vuosia. Hän oli 1970-luvun lopulla mukana kehittämässä omaansa ja toisen tutkijan nimeä kantavaa tunnettua asteikkoa, jolla mitataan masennuksen syvyyttä.

Suomessa lääkeyrityksen vieraana olut Montgomery arvioi, että lääkkeiden yleistymisestä ei kannattaisi huolestua. "Käyttö on pikemminkin liian vähäistä."

Hänen mielestään moni hyötyy lääkkeistä huomattavasti terapiaa enemmän. Hänestä niiden yhdistelmä on kuitenkin paras hoitomuoto.

"Terapiasta hyötyvät etenkin ihmiset, jotka ovat avoimia ja osaavat analysoida hyvin tilaansa. Minusta useimmat masentuneet eivät ole tällaisia."

Yleisten SSRI-tyyppisten masennuslääkkeiden määräämisestä nuorille on annettu viime vuosina varoituksia. Lääkkeiden on pelätty lisäävän itsetuhoisuutta varsinkin nuorilla. Lääkkeet nousivat Suomessa esille esimerkiksi Jokelan koulutragedian yhteydessä.

Montgomeryn mielestä pelkät lääkkeet eivät lisää vaaraa, vaan itsetuhoisuuden riski lisääntyy hoidon alussa joka tapauksessa.

Masennuksen hoito ehkäisee väkivaltaa, hän huomauttaa. "Suuri osa henkirikoksista tehdään perheen sisällä. Näiden murhien yksi pääsyy on masennus."

Helsingissä Montgomery puhui kehitteillä olevista uuden tyyppisistä masennuslääkkeistä, joiden sivuvaikutukset voisivat olla nykyisiä vähäisempiä. Hän uskoo kuitenkin, että yleisten SSRI-lääkkeiden syrjäytymiseen kuluu vielä useita vuosia.

Montgomeryn mielestä masennusta ei oteta vieläkään aina tarpeeksi vakavasti. "Ja kun sairaus koetaan stigmaksi, myös hoito koetaan sellaiseksi."

> "Montgomeryn mielestä masennusta ei oteta vieläkään aina tarpeeksi vakavasti. 'Ja kun sairaus koetaan stigmaksi, myös hoito koetaan sellaiseksi.' "

Ja nykyinen yleistyvä linja "masentuneisuus on vain houhotusta/tekosyy" ei todellakaan lisää ihmisten hyvinvointia. Päin vastoin!

ks. engl.kielinen keskustelualue, mistä voi lukea NYT:n artikkeli aiheesta