Kulttuurieroja

Olen ollut työmatkalla pohjoisessa Suomessa ja nyt palailemassa takaisin asemapaikkaani. Työhöni kuului useita neuvotteluja eri paikoissa aivan uusien ihmisten kanssa. Huomasin hyvin nopeasti, ettei ole mitenkään sopivaa mennä suoraan asiaan. Joka ainoassa paikassa juotiin kahvit ja keskusteltiin yleisesti maailman menosta ja muustakin mielenkiintoisesta. Vasta sen jälkeen oli oikea hetki aloittaa kokous. Aikaa oli riittämiin kaikkeen tähän.

Pääkaupunkiseudulla on toisin. Lähes aina mennään kokouksissa suoraan asiaan ja sen jälkeen heti ulos.

Jotenkin pohjoisen kokouksista ja tapaamisista jäi paljon mukavampi tunnelma ja mielikuva kuin etelän vastaavista tilaisuuksista.

Mistähän tämä ero oikein johtuu?

Luulen yhden eron olevan siinä, että pohjoisessa ihmiset haluavat oikeasti kohdata toisensa myös ihmisinä, pääkaupunkiseudulla eivät.

JuhaniV kirjoitti: "Luulen yhden eron olevan siinä, että pohjoisessa ihmiset haluavat oikeasti kohdata toisensa myös ihmisinä, pääkaupunkiseudulla eivät."

Enpä usko. Keskuksissa elämän tahti on aina kiivaampaa, kun täällä joutuu tahkoamaan rahaa elinkustannusten kattamiseen.

Luulisin syyn olevan siinä, että suurin osa pk-seutulaisista on muuttanut sinne maalta. He yrittävät sopeutua kaupunkilaisuuteen, ja luulevat, ettei pk-seudulla saa olla kovin tuttavallinen ihmisiä kohtaan.

Juu.
Helsinkiläiset ovat muutaman sukupolven mittaan tosiaan jo melko hyvin omaksuneet pääkaupunkilaisuuden tavat turkulaisilta.

En minä kuitenkaan aina halua tutustua uusiin ihimisiin ja kohdata heidät leppoisasti, vaan saada asiat hoidettua. Itse pidän kokouksista, jotka hoidetaan tehokkaasti ilman turhia jaaritteluita - sitten voi itse päättää kenen kanssa lähtee ehkä kahville jutustelemaan.

Tietynlainen small talk ennen varsinaisia asioita on yksi - ehkä tiedostamatonkin - tapa vähän tunnustella ja ottaa selvää vastapuolesta. Se helpottaa varsinaista asiakeskusteluakin, kun toisen persoona ja reagointi on tullut hiukan tutummaksi. Riippuu tietysti asiasta ja tilanteesta, onko tästä hyötyä vai ei. Joskus on paljonkin.

On kai enemmän makuasia, pitääkö joutavasta räpätyksestä joka välissä. Sillä tuskin on tekemistä sen kanssa, halutaanko olla "kaupunkilaisia" tai halutaanko "oikeasti kohdata . . . myös ihmisinä". Mutta tietenkin jos pitää siitä, että korvaa jauhetaan irti, mikäs siinä, mutta ihan turha on syyllistää pk-seutulaisia tässä[kin] asiassa.

Juhani, kysymyksessä lienee se ilmiö, josta vanhassa Ison D:n laulussa:

Helsinki.
Savuinen, sumuinen kaupunki.
Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.
Kaikilla on kiire,
harva täällä hymyilee.
Näkymättömät laudat nykivät jar epivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään.
---
Kuusamo...
Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Kuusamoon.
(Danny: Kuusamo)
Lähde:http://www.lyricsdownload.com

Eli eipä tuosta 70-luvun lopun kappaleesta juurikaan mikään ole muuttunut - kiire ja ahdistus vain lisääntyneet...
Mitäpä tuota - itsestään selvää asiaa pohtimaan. Jossain päin Suomea sentään osataan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä me "etelän immeiset" ollaan heille
uusia tapoja opettamaan ;P

Oi tää on niin taas tätä. En tiedä, pitäisikö aloittaa pahoittelemalla sitä, etten ole muuttanut maalle vai sitä, että ylipäätään synnyin Helsinkiin. Ehkä voisin vielä parantaa tapani ja muuttaa johonkin pieneen muuttotappiokuntaan kokopäiväiseksi olemassaoloni pahoittelijaksi mahdollisesti paikalliselle kylmähuoltoasemalle kahvilan puutteessa.

Mutta toisaalta olen kyllä huomannut tätä eroa. Jopa naurettavissa määrin. Maalla kavereiden luona käydessä saattaa hänen "me ollaan siellä viideltä" tarkottaa hyvinkin minun "yhdeksää", mikä täällä kotikaupungissa tarkoittaisi aika pitkälti ohareita. Ja se, että kaikesta pitää jäädä jaarittelemaan. Kaupungissa, jos on kiire, voin ihan vaan kävellä kaverin ohitse kadulla. Moikata lennosta. Maalla pitää pohtia, pitäisikö ajaa tiensivuun, kun joku tuttu ajaa vastaan.

Samalla tavalla kuin en ihannoi Etelä-Euroopan hälläväliäkulttuuria en myöskään maalaisten suhteen osaa ihannoida sitä, että silloin kun pitäisi olla tehokas, jaaritellaan.

Tuottavuus ja tehokkuus, money talks.

Kaukana muualla muutosvastarinta ja pysähtyneisyys.

Olisiko halu ottaa selvää kuka .. ja sitten ei kun juoruillaan.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin oon kotoisin pohjoisesta. Muistan sen aina silloin, kun syntyperäisiä helsinkiläisiä haukutaan, muuten oon identifioitunut helsinkiläiseksi. :D Valikoiva muisti.

Täytyy viihtyä työssään, että työpäivien venyminen palaverien jaarittelun takia ei haittaa. Itse hoitaisin kyllä mielummin työn ensin pois ja jaarittelemaan voisi jäädä sen jälkeen jos sille tuntuu. Muuten on kyllä mukavaa jos ihmisistä saa olla kiinnostunut, ja hyvä jos sosiaalisessa työssä kohdataan. Kohdattaisiinpa terveydenhuollossakin.

Työssä käytetty aika on pois muusta ajasta, ja jos on kovin harrastava ja on omia kavereitakin, niin ikävää se on panna koko muu elämä odottamaan siksi, että töissä ollaan tekemättä töitä.

En tiedä, olenko itse jotenkin keskimääräistä helpommassa työpaikassa, mutta ei minulla koskaan ole työpäivä venynyt jaarittelujen takia. Ei, vaikka työpaikallani karjalaisessa pikkutaajamassa ollaan erittäin puheliaita ja small talkia harrastetaan kaiken aikaa. Silti kaikki työt tulevat tehtyä ja lafka tekee vuodesta toiseen hyvää tulosta.

Ehkä vika on työpaikan resurssoinnissa ja arvovalinnoissa, jos kiire on niin kova ettei normaalille keskustelulle jää aikaa. Valitettavasti ihmiset suostuvat nykyisin työelämässä kaikkeen.

Minun tapauksessani tilanne on aika yksinkertainen. Jos haluan liiketoiminnan sujuvan, asiakkaan toiveiden ja tapojen oivaltaminen on hyvin tärkeää.

Muistuma eräästä tapahtumasta pohjoisen suunnalla. Tapahtuma kulki jotenkin näin: Erään ison organisaation paikallinen edustaja meni maajussin luokse neuvottelemaan pienen maapläntin vuokraamisesta tekniseen käyttöön. Asian piti olla lähinnä läpihuutojuttu. Odotetun leppoisan tapaamisen sijaan maajussi oli kylmäkiskoinen ja täysin haluton neuvottelemaan mistään. Kun tilannetta sitten pähkäiltiin, selvisi että Helsingin herrat olivat ehättäneet käymään jo aikaisemmin yrittämässä sopia samasta asiasta. He olivat toimineet suorasukaisesti, mikä oli loukannut maajussia. Asia toki selvisi ja pläntti saatiin vuokrattua. Tarvittiin melkoinen taivuttelu, ennen kuin voitiin palata normaaliin päiväjärjestykseen.

Paljonhan suomalaiset ovat menettäneet bisnestä tuolla Kauko- ja Lähi-Idässä juuri sen takia, ettei ole tunnettu noita kulttuuriaspekteja tarpeeksi - arabien kanssa on saattanut olla neuvottelemassa nainen - "huntuhuputhan" ei naisten kanssa bisneksistä keskustele, aasialaisille väärän värinen solmio vastapelurin kaulassa saattaa olla kompastuskivi... Eli ei noita kotimaan erojakaan välttämättä kannata väheksyä...

"Vanha kansa" on oppinut tekemään asiat tietyllä lailla ja tietyssä järjestyksessä - muutosvastarintaa tai ei, siinä se kahvipöydän ääressä yleensä selviää, onko Peräkylän vaarille tulossa tuottoisa sopimus vaiko ei... Kukapa sitä ilmaiseksi omistaan antaisi;)

Eiköhän tuollaisen "strictly business"-ajattelun takana oo vaan ihan oma pelko kohdata ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Tehokkuuden kanssa tuolla ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun ihmiset kohtaavat, niin silloin ei toimi insinööritieteet vaan käyttäytymistieteet. Ja niiden mukaan taas avain tuloksellisuuteen on sitoutuminen, jota ei kyllä ilman pientä smalltalkia saavuteta. Mut tällasia pseudotehokkuuskeksintöjä Helsingin herrat meille suoltaa, ja täytyy myöntää että sen aistii silloin (harvoin) kun niillä nurkilla tulee vaikkapa baarissa käytyä.

"Ihmisten kohtaamisen" takana on usein se, että ei ole tehty kotiläksyjä, ei ole perehdytty keskustelussa relevanttiin materiaaliin, ei ole ennalta pohdittu omaa kantaa yms. Tämä sitten halutaan peittää peittää epämääräiseen jutusteluun tai korostamalla "Helsingin herrojen" kamaluutta.

Joo, minä olen syntyperäinen hesalaispoika, enkä siis lähtökohtaisesti voi olla hyvä ihminen, jollen tule synnintuntoon.

Krister, sain jo kuvan millaista kokoustilannetta pidät normaalina. Voisitko ihan mielenkiinnosta antaa vielä esimerkin, millainen kokoustilanne on mielestäsi sitten kylmäkiskoinen?

Minä hoidan muun muassa dementoitunutta vanhusta. Eräs hoitaja oli saanut näpeilleen, kun oli mennyt suoraan huoneen poikki ja koskenut vanhukseen. Minä toki ymmärrän, että ensin on pakollinen kuulumisten vaihto ja vasta sitten ryhdytään toimeen.

Onko kokouksessa kyse siitä, että siellä ihmiset tapaavat toisensa ja tekevät sitten kaikenlaisia päätöksiä, vai siitä, että on tehtäviä päätöksiä, jotka pitää hoitaa ihmisten kautta?

Kesäpoika, itse taipuisin ensin mainitun vaihtoehdon kannalle, eli ensisijaisesti ihmiset tapaavat toisensa, ja päätökset syntyvät tapaamisen seurauksena.

Varmasti moni näkee kokouksen tarkoituksen myös jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisena, eli ensisijaisesti funktiona on päätösten teko, ja ihmiset ovat välineitä päätöksen tekemiseen. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa minusta tehokkaalta, mutta vähemmän inhimilliseltä.

Olen kuluttanut aikaa monenlaisissa kokouksissa ja vaikka olen kokemuksen karttuessa oppinut arvostamaan paljon tehokasta ja napakkaa tapaa hoitaa asiat, en arvosta sitä ylitse tavoitteiden saavuttamisen. Tavoitteiden saavuttamiseksi tehokkuus on lopultakin mahdollista vasta kun porukka ymmärtää toisiaan ja tekee työtä yhteisen tavoitteen eteen. Mitään alueellista eroa en ole kokoustavoissa huomannut. Kokemuspiiristäni puuttuvat kokonaan yritysmaailman sisäiset kokoukset. Nostan muutamia esimerkkejä karmeista kokouksista:
- Vuosien takaa ovat jääneet mieleen ainejärjestön hallituksen kokoukset joissa nuoret ja kokemattomat lörpöttelevät loputtomasti asiasta jota ei ole valmisteltu millään tavalla ja kuluttavat kokousaikaa valmisteluun ilman tarvittavia tietoja tai välineitä. Joukossa on aina niitä, joita ei kiinnosta vaan jotka rupeavat juoruamaan muiden passiivisten kanssa.
- Tuoreemmassa muistissa ovat erään peruskorjaushankkeen työmaakokoukset, joissa olin tilojen käyttäjän edustajana. Koolla oli uskomaton määrä sosiaalisesti kyvyttömiä keski-ikäisiä äijiä - ja yksi ämmäkin - joiden ainoa tavoite oli oma taloudellinen tulos. Siinä sitten nuoren naisarkkitehdin kanssa ihmettelimme että miten tästä historiaalisesta ja arvokkaasta kiinteistöstä saadaan toimivat ja kunnolliset tilat.
- Olen ollut tovin mukana eräässä pienessä paikallisessa yhdistyksessä. Hallitus on joukko HYVIN erilaisia ja erilaisin valmiuksin varustettuja ihmisiä. Pahimmilla ei ole mitään käsitystä puheenvuoron tai -johtamisen merkityksestä. Samassa porukassa on opportunisteja, laiskureita, saamattomia ja mitään sanomattomia harmaa hiiriä, joita ketään ei kiinnosta miten paljon tehokkaammin hommat toimisivat jos he panostaisivat edes tunnin kuukaudessa enemmän yhdistyksen asioihin. Ne muutamat nuoret aktiiviset ihmiset joilla tietoa ja ennen muuta taito tehdä asioita vaihtuvat vuosittain kun noita kehityspysähtymiä ei saada ulos.
-Yliopistohallinnossa olen törmännyt näennäiseen demokratiaan jossa muuri kahden leirin välillä on selvä ja kohtaaminen on holhoavaa, alentuvaa ja ymmärtävää. Muutokseen ei ole mitään mahdollisuutta ja toimielimet ovat kumileimasimia. Muutosvastarinta vanhoissa työntekijöissä on tärkeämpi peruste kuin yhdenvertaisuus tai maalaisjärki. Törkeimmillään kokous rikkoo lakitasoisia normeja eikä kukaan uskalla tai osaa valittaa asiasta - usein se on mahdotontakin. Kaikki on yhtä suurta teatteria.
Toisaalta mieleenpainuvia onnistuneita kokouksia ovat olleet valtakunnallisen liiton 150-henkinen kokous, jossa intohimoisista poliittisista erimielisyyksistä ja hyvin tiukasta ja tehokkaasta kokouskurista huolimatta keskustellaan asioista pintaa syvemmältä ja tavoitellaan yhteistä hyvää tai ammattiliiton sääntötyöryhmä joka on lyöty kokoon vankoista yhdistysosaajista ratkomaan nimellisesti sääntöongelmaa mutta käytännössä pöydällä on liittoa jakava sisäpoliittiinen ristiriitaa.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että vaikka kokous ei olekaan koolla sosiaalisen funktion vuoksi se on kuitenkin mitä suurimmassa määrin sosiaalinen tilanne eikä siinä sosiaalisesti kyvytön pärjää. Asiat sujuvat paljon leppoisammin jopa äärettömän ristiriitaisten mielipiderajojen yli kun osapuolet kunnioittavat toisiaan niin paljon että suostuvat kohtaamaan keskustelukumppaninsa aidosti yksilöinä. Kokous on vain järjestäytynyt tapa tehdä päätöksiä monijäsenisesti. Kokousta (tai neuvottelua, joka kaikilta merkittäviltä osiltaan on sama asia) ei koskaan järjestetä tarkoituksettomasti, sillä on aina tavoite. Jos tuo tavoite ei ole mielestäsi tavoittelun arvoinen pysy poissa! Älä mene pilaamaan kokousta, muut kyllä kertovat myöhemmin mitä teet.

Jatkan Teron kokousesimerkeistä. Asuimme isohkossa taloyhtiössä, jossa melkoinen joukko asujaimistosta oli muuttanut sisään talon rakentamisen aikoihin 40-luvulla. Talosta lähdettiin yleensä koivet edellä. Asuntoyhtiön kokoukset noudattivat samaa kaavaa. Salin takaosassa istui mummolauma, joka äänesti kaikkea vastaan. Yleensä kukaan heistä ei lausunut itse kokouksessa mitään. Kun kokous oli ohitse lauma hyökkäsi isännöitsijän ja puheenjohtajan kimppuun selittämään asioiden oikean laidan.

Taloon oli tarjottu tv-kaapelia. Se olisi siihen aikaan tullut sisäänheittohinnalla. Osa porukkaa ilmoitti tietenkin, ettei mitään kaapelia tarvita kun aina on tultu toimeen ilman sitä ja se vieläpä maksaa. Keräsin kannattajilta valtakirjat. Kun kokous pidettiin, kukaan ei vastustanut, eikä asiasta edes äänestetty. Tiesivät, että olisin joka tapauksessa voittanut. Isännöitsijä ihmetteli, että miten se näin meni. Samanlaisessa naapuritalossa käytiin asiasta käräjillä.

************

Ruotsalaisten työntekoa olen joskus ihmetellyt. Kun vuosia sitten tein Ruotsin kanssa paljonkin työtä, yhteistyökumppanit olivat pääsääntöisesti puhelimen tavoittamattomissa lounaalla, lomalla tai sairaslomalla. Nythän tilanne on muuttunut sielläkin.

Olen useasti ihmetellyt ruotsalaisten kokouskulttuuria. He istuvat päivät pitkät kokouksissa konsensusta hiomassa. Tätä ovat valittaneet tuttavani, jotka työskentelevät nykyisin suomalais-ruotsalaisissa yhteisyrityksissä. Jotenkin homma Ruotsissa pelaa. Ei sen talous muuten olisi varsin pohjoismaisessa mallissa. Selitykseksi ei enää riitä se, ettei Ruotsi ole aikoihin ollut sodassa. Joku tekee sielläkin töitä. ;-)

>Olen useasti ihmetellyt ruotsalaisten kokouskulttuuria. He istuvat päivät pitkät kokouksissa konsensusta hiomassa. Tätä ovat valittaneet tuttavani, jotka työskentelevät nykyisin suomalais-ruotsalaisissa yhteisyrityksissä. Jotenkin homma Ruotsissa pelaa. Ei sen talous muuten olisi varsin pohjoismaisessa mallissa. Selitykseksi ei enää riitä se, ettei Ruotsi ole aikoihin ollut sodassa. Joku tekee sielläkin töitä. ;-)

Itse ruotsalaisomisteisessa teknologiayrityksessä ja sen tuotekehityksessä työskennelleenä voin todeta, että ruotsalainen tapa on kyllä hyvinkin tällainen konsensusta tavoitteleva. Erityisesti kun etsitään ratkaisuja monimutkaisiin teknologisiin haasteisiin. Mutta niin vain on, että konsensuspäätös on yleisesti tunnustettu päätöksentekomalleista vahvimmaksi: Päätös pitää, kun kaikki siihen sitoutuvat todetessaan sen myös omasta näkökulmastaan oikeaksi. Vaikka konsensusta hakeva päätöksenteko saattaa kestää, se tuottaa todennäköisesti oikeimman tuloksen, mikä pitkällä aikavälillä näkyy ruotsalaisten kyvystä pyörittää liiketoimintaa kestävällä pohjalla.

Sitten siirryin suomalaisen teknologiayrityksen tuotekehitykseen töihin. Järkytyin, kun eräs pomo sanoi eräästä toisesta asiantuntijaryhmästä, että he ovat "paitsiossa" ja että heitä ei kannata noteerata. Jäin monttu auki haukkomaan henkeä, että voiko tällaista edes olla olemassa tuotekehitysolosuhteissa, joissa henkilöstön hyvä tiimityökyky on kaiken perusta?

Totesin aika nopeasti, että nopea päätöksenteko on yleensä koettu vahvan johtajuuden merkiksi. Supisuomalainen nopea "halki, poikki ja pinoon" -päätöksentekomalli on hyvin arka sille, että yksittäinen johtaja tekee, ollakseen "johtaja joukkonsa edessä", pahimmillaan täysin oman päätöksensä vajaiden tai virheellisten taustatietojen pohjalta. Todelliset asiantuntijat saattavat nähdä asioiden laajemman viitekehyksen tilan nyt ja tulevaisuudessa, ja todeta, että nyt kyllä ollaan menossa metsään. Ja päätösten oikaisuista tuleekin sitten arvovaltariitoja tyyliin "vain kuolleen ruumiini yli". Pahimmillaan työyhteisön yhteishenki menee ihan kuralle ja tulee tällaisia liittoutumia, jotka pahimmillaan hukkaavat yrityksen toiminnassa hyvin tärkeän "alignmentin" eli sen, että kaikki pyrkivät toimissaan samaan suuntaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Näiden kahden ääripään välillä on sitten paljon päätöksenteon menettelytasoja, joiden tehokkuus-laatu -suhteet ovat ihan riittäviä arkipäivän päätöksentekotilanteisiin. Mainittakoon, että nopeitakin päätöksiä tarvitaan erityisesti kriisi- yms. tilanteissa, mutta jos aika antaa myöten tehdä laadukas päätös, siihen kannattaa pyrkiä, vaikka se hieman veisikin aikaa. Erityisesti sellainen asia kuin katselmointikulttuuri on hyvin vaikea asia omaksua. Siinä tuotoksen tehnyt antaa tuotoksensa toisten katselmoitavaksi, jotta nämä voivat löytää siitä mahdolliset selkeät virheet, joille itse on sokea, ja mikä parasta, antaa muiden ehdottaa tuotokseen mahdollisia parannuksia. Tämä vaatii pokkaa ja hyvää itsetuntoa ymmärtää, että siinä ei suinkaan arvostella tuotoksen tekijän ammattitaitoa, vaan pyritään viemään kehitystä eteenpäin oikeaan ja varmempaan suuntaan, mikä on etu kaikille. Itse asiassa tuotoksen tekijää kiitetäänkin siitä, että hän on saanut aikaiseksi aihion, jota kehitetään nyt yhdessä eteenpäin.

Nyt työskentelen amerikkalaisessa tuotekehityskulttuurissa erityisasiantuntijatehtävissä. Olen huomannut, että jos globaalit ratkaistavat asiat ovat hyvin monimutkaisia, sekin on kykenevä hakemaan päätösten pohjalle konsensusta, vaikka amerikkalaisessa työkulttuurissa kaikenlainen oman osaamisen heikkouden osoittaminen on itsensä altistamista epäpätevän maineeseen, mikä voi olla sitten jatkossa riski omalle työuralle. Siinä kulttuurissa "I do not know" on väärä vastaus. "I will find out" on oikeampi vastaus. Tärkeintä onkin kyky perustella näkemyksiään. Eikä inttää niistä. Vain sillä tavalla voi suomalainenkin vaikuttaa sikäläiseen päätöksentekoon. Ja jos hyviä perusteluja on aikaisemmin esittänyt, niitä aletaan jopa kysellä lisää.

Suomalaisessa kokouskuttuurissa jos yritetään tavoitella konsensusta, saavutetaankin yleensä nonsensus.