Luontosuhteesta

Radion aamunpeilissä joensuuulainen professori kertoi, miten ihmisten luontosuhde maalla on muuttunut. Ennen oltiin ulkoihmisiä, nyt omistetaan kaksi, jopa kolme autoa, joilla mennään ostosparatiisiin ja muu aika ollaan sisällä. Sisällä ei ole vaaraa punkeista, susista eikä ampiaisista.

Olen huomannut saman. Meillä maalla ollaan valtaosa ajaasta ulkona pihalla. Kun kuljeskelee kylällä, ei koskaan näe ihmisiä ulkona, paitsi vanhapoika Reijo, joka pilkkoo puita ja ajaa pihan ruohomattoa millin korkuiseksi. Koko muu kylä luuraa sisällä. Tätä sisäkulttuuria on tässä jo vuosien ajan ihmetelty. Kun kylätietä ajaa joku polkupyörällä, olemme ottaneet tavaksi tervehtiä vaikka kulkija olisi vieras. Nuoremmat hätkähtävät. Vanhemmat osaavat vastata.

Kotona kaupungissakin olen rakastanut ulkokulttuuria. Siellä (cruising-puistossa) näkee vuodenaikojen vaihtelun. Ja kun kesäyönä Mäntymäellä näkee auringon nousevan ja lokit kirkuvat ympärillä ja ravintoloista väki valuu paikalle. Unohtumattomia luonto-elämyksiä. Viime vuosina ne luontoretket ovat jääneet, mutta muistot elävät! (On ollut muuta tekemistä ja tuo pahuksen Daizy-koira, joka koko ajan odottaa isäntää kotiin).

Tämä olkoon ulkoelämän ylistys. Kun liikkuu paljon ulkona, oppii "luonnon" merkkejä. Taannoin tv:ssä kerrottiin, miten jossain kunnassa lapset kuljetetaan susien pelossa bussilla kouluun. Laiskat lapsukaiset nousivat peräkanaa bussiiin, viimeisenä ainakin 90-kiloinen korsto, joka taatusti ei olisi maistunut nälkäisimmällekään sudelle.

Täällä maalla tunnen hyvin lähiseudut. On käyty ongella ja linturetkillä ja marjassa ja eilen retkeiltiin koiran kanssa muuten vaan metsässä ja lakkasuolla. Vanha sanonta kuuluu: "Ei susi suolla eksy". Mutta täällä voi eksyä, kun moottorisaha on puhunut. Vanhat kauniit metsät ovat muuttuneet ryteiköiksi ja avohakkuiksi.

Kun asuin Kaliforniassa, oli tyypillistä pitää koko ajan etuovea auki pihalle. Töiden jälkeen kaikki istuskelivat uima-altaalla.

Olen viettänyt osan elämästäni kadulla, toisen suuren osan elämästäni luonnossa. Olen ulkoilmaihminen henkeen ja vereen.

Kerran tulin työmaalle reilusti etuajassa ja oli kylmä eikä ollut ketään missään. Kasasin irtopuista rakovalkean pihalle. Kun toiset työntekijät saapuivat, heistä kukin vähän korjaili tulta. Kun sitten aikamme olimme istuneet tulen ympärillä niin yksi miehistä loihe lausumaan: "ei taida olla kukaan meistä helsinkiläinen".

(Ei rakovalkeaa tietysti tarvitse kohennella moneen tuntiin. Miesten maskuliinisuuden päälle vain otti se, että nainen oli tehnyt tulet valmiiksi.)

Minä olen kasvanut metsässä, puissa kiipeillen ja majoja tehden, ikävuodet 8-15. Siksi sinne tulee välillä kova ikävä, puiden suojaan. Pari päivää sitten kuljeksin pitkin Helsingin pusikkoja ja löysin mielenkiintoisen maamerkin. Porikselle siitä sitten tekstasin, ja sainkin heti tietää "missä olen". Kotiin ehdittyäni sähköpostissa odotti tarkempi info paikan kulttuurihistoriasta. Tuli kiva mieli(:

Välillä luontosuhde joutuu koville. Koiran kanssa juuri äsken lähdimme uimaan tutulle paikalle. Jokin sisäinen ääni sanoi, että nyt on oltava varovainen käärmeiden kanssa. Pitkän sadekuurokauden jälkeen ne tulevat köllöttelemään niitylle, jonka läpi kävelemme yli kissankellojen ja leinikkien. Ja tietenkin, siinä normaalireitillä oli kyy. Vain hitaasti ja vastentahtoisesti se lähti luikertelemaan tiheämpään heinikkoon. Huusin kuin sumusireeni, jotta koira tajuaisi, että se on vaarallinen, mutta koira vauhkoontui ja alkoi haistella ihan muihin suuntiin. Hölmö!

Onnellista on maalla, mutta välillä tuntuu että on onnellisempaa kaupungissa, jossa uhkana ovat vain kova liikenne ja jalkakäytäviä pyöräilevät vauhtihirmut. Koiran kanssa nekin ovat ongelma.

*****

Täällä maalla tulee paljon kuunneltua radiota.

Viime päivinä radiosta on tullut moneen otteeseen viikon tateilijan Outi Heiskasen haastattelu. Hänellä on oma luontosuhteensa. Siitä haastattelusta en ymmärtänyt lausettakaan. En, vaikka kuuntelin kahteen kertaan. Varmaan Areenasta löytyy tunnin haastattelu.

Tai pari lausetta ymmärsin. Heiskasen mukaan alitajunta on samaa kuin unohdus. Taiteilija käy onkimassa siellä unohduksen alueella. Se on sitä taiteellista luovuutta.

Ja luovuus ilmenee myös niin, että hän "erittää" taidetta. Miina Äkkijyrkkä ilmaisi saman asian niin, että luovuus on kuin ripulikakka: se purskahtaa äkkiä ulos ja tulos on taidetta.

Istun kirjoittamassa tätä Kuhmotalossa, seinän kokoisesta ikkunasta näkee järvelle. Kamarimusiikki toi minut tänne.

Olen luontoihmisiä, ja vannoutunut misantrooppi, joten tästä syystä asun Helsingissä ja vietän aikaani umpimetsässä aina kun tilaisuus tulee. Muut ihmiset pilaavat luonnon, en edes vaella mielelläni kenenkään kanssa. Kerran olen ollut viikon reissulla tunturissa kerhon kanssa, ja se oli taatusti viimeinen kerta. Siis seurassa, ei tunturissa.

Maalla asumisesta jäi sellaiset muistot, että ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen on sekoitus henkistä ja fyysistä vakivaltaa ja suomalaisista elokuvista opittuja luonnollisen lupsakan käytöksen maneereja. Niinpä pelkkä Kuhmon kylällä - tai kaupunkihan tämä on - kävely vertautuu kauhuleffan lavasteissa toikkarointiin. Onneksi pääsee huomenna pois.

Ja en siis ole täällä vapaaehtoisesti, vaan työkeikalla. Kaikkeen ihminen suostuukin rahasta.

Kuhmosta tiedän sellaisen harrasteen että paikalliset nuoret ajoivat lujaa autolla ja heittelivät maitolaitureita kaljapulloilla. Kerran kun pullo kimposi takaisin autoon, meno rauhottui huomattavasti.

Nyt on sitten vissiin kulttuuri saapunut ähtäriin kun on kamarimusiikki. Minulla on musiikki muuallakin kuin kamarissa.

Kuhmossa kun se raja on sellainen vänkyrä, niin yksi mies jahtasi karhua ja välillä oli Wenäjän puolella, välillä Suomen. Aikoinani siihen sanoin, että eipä tuo ollut ensimmäinen kerta kun Kuhmosta on juostu ase kädessä Wenäjälle, eikä ensimmäinen kerta kun Wenäjältä on juostu ase kädessä Kuhmoon.

Kuhmo taitaa olla ensimmäinen metsään viety kulttuurifestari. Se hyvä puoli tässä tietysti tähän aikaan on että tuttuja hesalaisia kävelee silloin tällöin vastaan. Tätä sitten pidetään pitkin maailmaa aivan mahtavana paikkana, ja musa onkin ok, mutta paikka...

Huh huh. Olenkin jo ollut kylässä huimat 20 h 23 min.

Asun kerrostalossa lähellä keskustaa, ja varsinkin kesällä tulee välillä tarve päästä "luonnon helmaan". Asuin lapsuuteni maalla, joten sekin varmaan vaikuttaa luontokaipuuseen. Tykkään kävellä metsissä ja käydä mökillä, joka sijaitsee mukavasti metsäisessä saaressa, ei ole mökkinaapureita. Erityisen viehättävää mökilläolemisesssa on mielestäni se, kun saa herätä metsän keskellä. On vaan yksi pieni huone ja ovesta pääsee suoraan luontoon. Siinäpä mukavaa vastapainoa kerrostaloarjelle.

Suo on hienoin paikka täällä maalla. Oma lakkasuoni on 500 metrin päässä. Se on pieni huomaamaton eikä siellä vuosikymmeniin ole ketään muuta marjastajaa käynyt. Eilen keräsin puoli litraa. Vähän mutta hyvää ja itse kerättyä. Hirvet lähtivät laukkaamaan pakoon. Niillä oli makuupaikat suolla.

Vuosia sitten lakkoja poimiessa muistan, kuinka nostin katsetta ja hups! Joku käveli suon laitaa. Onko paikka paljastunut? Tuli mieleen muinaissuomalaiset, jotka vihastuivat, kun lastu kulki joessa virran mukana. Tuolla ylävirrassa on joku!