Homot ja lapset
Katselin ylipitkän tarinan: George Michael - A Different Story (2005). En ole koskaan oikein ymmärtänyt tyyppiä ja siksi halusin nähdä edes vilauksen, mitä supertähden maailmaan voisi kuulua. Kun ohjelmasta kuorii pintavaahdon sivuun, löytyykin alta mielenkiintoinen selviämistarina. Se on osoitus, että rajuistakin kolhuista voi lopulta selvitä, kun on riittävästi päättäväisyyttä, ehkä hiukan hyvää tuuriakin ja tietenkin lähimmäisiä, jotka ovat valmiita tukemaan. Hänelle niitä vastoinkäymisiä sattui yltäkyllin, itse aiheutettuina ja kohtalon eteen sysääminä.
Yksi asia tarinan lopussa jäi mietityttämään. Lainaan suoraan käännöstä hänen lausumastaan: "Tiedän, että homomiehen myöhemmässä ikäpuoliskossa on haittansa, koska homolla ei ole perhehommaa, tunnetta elämän jatkuvuudesta. Ei saa olla tekemisissä lasten kanssa ja niin edelleen. Minä en saa nauttia lapsista. Se tulee olemaan minulle arvoitus."
En voisi olla enempää eri mieltä hänen kanssaan. Mikä on se, joka estää homomiestä olemasta lasten kanssa? OK, kauan sitten minua pyydettiin vapaapäivinäni lasten päiväkotiin hommiin edes vähäksi aikaa, koska lapset kaipasivat sinne myös miehiä. Kieltäydyin, koska pelkäsin joutuvani homouteni vuoksi vaikeuksiin. Tänään ei mielestäni enää ole niin. Olemme mieheni kanssa saaneet olla lasten kanssa jopa kyllästymiseen asti ja kokeneet kaikki mahdolliset hienot hetket ja ikävyydetkin mitä kuvitella saattaa.
Ulkomailta Suomeen lukioon tullutta sukulaispoikaa vein aamulla kouluun hänen ensimmäiselle koulupäivälleen täällä. Ummikkona ja täysin eri kulttuurin omaksuneena hän on tarvinnut opastusta jopa julkisiin kulkuvälineisiin. Kouluun oli lapsiaan viemässä satoja vanhempia samaan aikaan. Luulen, että minusta tuntui aivan samalta kuin heistä. Huoli pärjäämisestä uudessa ympäristössä. Saakohan kavereita? Tietenkin halusin kohdata opettajan ja varmistaa, että pitävät erityishuolta tästä maailman lahjakkaimmasta nuoresta. ;-) Oli ihan haikea olo, kun lähdin kotia kohden. Odotan jo innolla vanhempainiltaa. Se olisi elämäni ensimmäinen laatuaan. Katsotaan saanko mieheni mukaan - tuskin. Ilmassa on pahoja merkkejä myös siitä, että ensi talvena vuorottelemme ukkoni kanssa palelemassa jääkiekkokaukalon reunalla.
Pojan veli tuli aikaisemmin Suomeen varusmiespalvelukseen, myöskin ummikkona. Olin uhkaillut etukäteen häntä, että jos ei osaa kieltä, tulee pahoja ongelmia. Hän oli opetellut vain kaikki kirosanat, en tiedä keneltä. Perjantaina hän vannoo sotilasvalan. Menemme kaikki tilaisuuteen. Hän on sitä erityisesti halunnut. Minut hän on jo esitellyt tupakavereilleen omaisten päivänä. Olemme varmasti yhtä ylpeinä seuraamassa tapahtumaa, kuin muutkin vanhemmat. Tietenkin vähän jännittää, josko hän osaa jo marssia tahdissa vaiko vain löntystelee mukana.
Yksi Suomessa olevista pojistamme (siis ei aivan omamme) kertoi viime viikolla kolhineensa autoa, joka oli juuri hankittu. Vakuutuspaperit eivät täyttyneet ilman sivustatukeani. Tänään hän ilmoitti vaihdelaatikon olevan hajalla. Ehkä menemme kohta yhdessä puhuttelemaan myyjää?
Etteikö homolla muka ole perhehommaa, eikä tunnetta elämän jatkuvuudesta? Hah, sanon minä! Riippuu paljolti omista valinnoista.
JuhaniV kirjoitti: "Yksi asia tarinan lopussa jäi mietityttämään. Lainaan suoraan käännöstä hänen lausumastaan: "Tiedän, että homomiehen myöhemmässä ikäpuoliskossa on haittansa, koska homolla ei ole perhehommaa, tunnetta elämän jatkuvuudesta. Ei saa olla tekemisissä lasten kanssa ja niin edelleen. Minä en saa nauttia lapsista. Se tulee olemaan minulle arvoitus."
En voisi olla enempää eri mieltä hänen kanssaan."
En voisi olla enempää eri mieltä sinun kanssasi, mutta sinähän oletkin Setalainen. Olen suvun päättyvä haara ja sekös masentaa. miksi oikein edes elän? Entäpä jos lasten vanhemmat pelkäävät, että lapset saavat minusta huonoja vaikutteita, koska olen hullu friikki ja vaikka mitä? Pitäkööt kakaransa.
Mutta mikäpä sen ankeampaa, kuin vanhuus yksinäisenä ja hylättynä? Sellainen on monen homon ja transihmisen katkera loppu, vaikka muutamat tapaukset olisivat jonkinasteista hyväksyntää saaneetkin.
Tarkentaisitko, mitä tarkoitat setalaisuudella. Mietin sitten, josko se minun kohdallani pitää vaikkansa vaiko ei.
Mulla on pieni kummityttö, ja sitä kautta läheinen kontakti lapseen. Se ei missään nimessä korvaa "omaa" lasta, vaan tekee hyvin konkreettiseksi ja kipeäksi sen seikan, että omaa lasta ei ole. Prinsessa käy kylässä ja siinä se.
Ihan pienenä sivuhuomautuksena: Juhanin kertomukset armeijaa ja lukiota käyvistä, autoa ajavista pojista eivät oikein vastaa mun kuvaani "lapsesta".
Joo samat on tunnot kesäpojan kanssa. Mieltä painaa ja tuntuu kipeältä, kun ei ole omaa lasta enkä tiedä, mitä asialle edes pystyisi tekemään. Jotenkin vain tuntuu kuin olisi seinä vastassa.
Sivuhuomautuksesta olen myös samaa mieltä.
Itse olen tietoisesti jo parikymppisestä asti ottanut kannan, etten halua omia lapsia missään tapauksessa. Lieneeköö taustalla kodin (avioeroperhe)
vaiko jonkun muun syyn vaikutus. Vaikka jotkut tuttavat ovatkin olleet joskus eri mieltä, en pidä itseäni mitenkään isähahmona. Oma valintani
ei kuitenkaan tarkoita, että vihaisin lapsia. Lapset - omat, joista olisin jollain lailla vastuussa, eivät kuulu minun joka päiväiseen elämääni. Toki elämääni
sisältyy lapsia, vaikkei omia olekaan.
Se, koenko vanhuudessani yksinäisyyttä on sitten sen ajan murhe. Yksinäisiä vanhuksia on ja tulee olemaan, oli heillä lapsia, lapsenlapsia tai ei. Lapset
kasvavat aikuisiksi, perustavat perheen ja työkiireiltään unohtavat (helposti) omat vanhempansa. Suomalainen kulttuuri on siinä suhtessa muuttunut
30 - 50 vuoden aikana, ettei enää olla niin perhe-/sukukeskeisiä kuin aikaisemmin.
Valitettavan usein lapsia hankkivat (saavat) myös sellaiset henkilöt, joilla ei itselläänkään ole varmuutta ja vastuunottokykyä omasta elämästään.
Kesäkuussahan esimerkiksi lehdet kirjoittivat tapauksesta, jossa festareilta humalassa olleelta äidiltä huostaanotettiin alle vuoden vanha vauva.
Vauvan lisäksi vaunuissa oli "äidin" festariviinat.
Olen aikaisemminkin kommentoinut tätä nykytrendiä vanhemmuudessa, eli sitä silmiinpistävää seikkaa lähiöissä, että vaunuissa / rattaissa jälkikasvuaan
työntelevät (yh-) äidit estottomasti ja surutta lipittävät siideriä tai olutta samalla. Eli lapsen saaminen ei juurikaan muuta noita juomatottumuksia. Ja
sitten vanhempana ihmetellään miksi lapsista on tullut sellaisia kuin ovat...
"Ketään ei oikeastaan kiinnosta, jos olet surullinen, voit siis aivan yhtä hyvin olla iloinen. -Cynthia Nelms"
Tuo käsite "lapsi" on varsin suhteellinen. Yli 80-vuotias nainen puhui pojastaan lapsenaan. Poika oli viisikymppinen.
Kesäpoika, jos jaksat olla tuon pikkuprinsessan elämässä toistakymmentä vuotta, huomaat ettei kenties prinsessiudesta ole mitään jäljellä. Silti tunnet vielä silloin hänet lapseksi. Näin on käynyt meillä. Kasvattajan tehtävä on päästää irti jossakin vaiheessa, vaikka sivusilmällä seurailisikin kuinka elämän askelkuviot nuorella onnistuvat. Joskus on pakko mennä vielä apuun, vaikka ei tippaakaan haluttaisi.
Vilhelmille, mikset lähde tutkimaan asiaa itsellesi mahdollisia vaihtoehtoja? Joutuvat ne heterotkin asian eteen jotakin tekemään. Tiedoksi: haikara ei tuo lapsia. ;-)
Juuri äsken tupsahtanut Advocate-lehti on ottanut pääteemaksi vanhemmoimisen. Jutuissa puhutaan lasten tekemisestä, adoptoinnista jne. Kannattaa toki muistaa, että Amerikassa nämäkin asiat ovat monella tapaa erilaisia, kuin meillä Euroopassa.
Mun parisuhdeliitännäisiä tarpeitanikaan ei korvaa se, että joku setä kävisi silloin tällöin kylässä, kun hänen omalle miehelleen sopii. Kyllä mä tarvin sen oman miehen, jolla on sormus sormessa kertomassa, että se on minun ja minä sen. Eikä mun vanhemmoimisen ja lapseen kiinnittymisen tarvettanikaan korvaa se, että jonkun toisen lapsi käy kyläilemässä, eikä mulla ole hänen asioihinsa mitään sanavaltaa, tai jos antaisin itseni rakastaa häntä niin kovaa kuin tunnen tarvetta, hajoaisin siihen tietoon, ettei hän ole minun.
Mä en oikein uskaltaisi lähteä prosessiinkaan, jossa joku nainen synnyttäisi meille biologisen lapsen. En luottaisi, etteikö hän lapsen synnyttyä tulisi katumapäälle. Olen mielummin ilman kuin koen niin suuren menettämisen tuskan. Sijaislapsia en missään nimessä halua. Olen ollut sijaisperheissä ja pikkusiskoni ja -veli ovat yhä, samoin miehelläni on sijaissiskoja ja -veljiä vaikka muille jakaa ja tiedän, mitä se touhu on. Se olisi kaikkein pahinta, saada lainata jonkun lapsensa huonosti hoitaneen lasta, rakastua, ja joutua antamaan takaisin sinne, missä alunperinkään välitetty tarpeeksi.
Kesäpoika, tietysti aina on olemassa se riski, että synnyttäjä tulisi toisiin ajatuksiin, mutta toisaalta ilman riskinottoa ei koskaan mitään saakaan. Ainahan raskaudessa on esimerkiksi keskenmenon vaara, tai lapsi voi syntyä kuolleena tms. Minä olen ihan takuuvarma siitä, etten halua omia lapsia, mutta voisin hyvin kuvitella synnyttäväni lapsen homoparille. Olen vielä varsin nuori, joten asia ei ihan vielä ole ajankohtainen, mutta luulen, etten ole ainoa laatuani. Tiedättekö, onko Suomessa sijaissynnyttäjille jonkinlaista omaa nettisivua, sen tyyppistä kuin
http://www.surromomsonline.com?
P.S. Minuakin kiinnostaa tämä termi "setalainen." Tämä sateenkaarimaailma on minulle aika uusi, vaikka olen biseksuaalisuuteni tiedostanyt ja hyväksynyt jo monta vuotta sitten, joten on vähän maalaishiiriolo. Onko Setan jäsenten ja ei-jäsenten välillä jotain skismoja? Valaiskaa keltanokkaa!
Poistettu viesti.
vilhelmi kirjoitti: "Joo samat on tunnot kesäpojan kanssa. Mieltä painaa ja tuntuu kipeältä, kun ei ole omaa lasta enkä tiedä, mitä asialle edes pystyisi tekemään. Jotenkin vain tuntuu kuin olisi seinä vastassa.
On monta eri vaihtoehtoa. Haluat ilmeisesti oman lapsen tai useammankin.
Itse olen omia mahdollisuuksiani miettinyt. Toivon olevani jossakin vaiheessa isänä - enkä siis rahastusisänä. Vaihtoehtoja on muutama:
1. Lapsen hankinta naisparin kanssa
Tämä olisi aika luonteva vaihtoehto. Ongelma näissä on se, että naisparit "omivat" lapsen, jolloin isällä ei välttämättä ole sananvaltaa. Etuna tässä on monivanhempaisuus.
2. Lapsen hankinta yksinäisen naisen kanssa
Tämäkin olisi hyvä vaihtoehto. Varjopuoli on sama kuin naisparien kanssa. Etuna tässä on se, että tilanteeseen ei kuulu muita lapsia.
3. Lapsen adoptointi ulkomailta
Ilmeisesti vasta yksi mies on tämän tehnyt. Kenties olisikin aika parantaa tilastoja. Mies kykenee siinä missä nainenkin lapsen kasvattajaksi. Venäjällä on paljon lapsia, jotka tarvitsevat edes yhden vanhemman.
Mä ymmärrän setalaisuus-termin tarkoittavan jokseenkin kaikkia hyvinvoivia, elämäänsä tyytyväisiä, ympäristönsä hyväksymiä homoja, jotka eivät koe suuntautumisliitännäistä angstia. Ilmiön ja sanan negatiivinen sävy ei varmaankaan liity hyvinvointiin sinänsä, vaan sen usein mukanaantuomaan kyvyttömyyteen samaistua niiden vähemmistöläisten asemaan, jotka eivät voi hyvin, ole ympäristönsä hyväksymiä jne. Setan jäsenyyden kanssa sillä ei ole suoraa yhteyttä, yhteys setaan tulee Setan viimeaikoina ajamien asioiden painopisteen vuoksi.
Ai, kiitokset selityksestä, kesäpoika. Olen nyt kyllä ihan hurmaantunut tästä, kuinka paljon aiheeseen liittyviä nettisivuja löytyy. Olen ollut varsin yksin suuntautumiseni kanssa, kun asun ihan pikkupikkukaupungissa, mutta on upeaa, että tällaisia kanavia löytää samanhenkisiä ihmisiä.
Olen noille Setan sivuille koittanut kovasti rekisteröityä, mutta sieltä pitäisi tulla joku vahvistussähköposti, jota olen reilun viikon jo odotellut, eikä sitä vain kuulu. Outoa. Ehkä pitäisi koittaa uudestaan.
Kiusoitellen totean, että keskustelun sävystä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että "suuntautumisliitännäistä angstia" kokemattomat, siis nk. setalaiset olisivat jotenkin moitittavaa taikka paheksuttavaa sakkia. Voisikohan tästä johtaa sen, että homolle ressukka-moodi on se ainoa oikea ja sallittu? ;-)
JaP kirjoitti: " Olen suvun päättyvä haara ja sekös masentaa. miksi oikein edes elän?"
Tämä on mielenkiintoinen kommentti. Jos tuosta lausumasta liotetaan pois kaikki muu, niin jäljelle jää ajatus elämän tarkoituksesta pelkästään suvun biologisena jatkajana. Sen mukaan sitten hedelmättömillä heteropariskunnillakaan ei olisi muuta virkaa kuin heidät lopettaa tarpeettomina.
Ainoa huoli voisi teoriassa olla jonkun ökysuvun jälkeläinen. Se voisi olla aihe tuollaiseen huoleen.
Ei se nyt näin mene. Olisikohan sinulla pienen jatkoajattelun paikka?
Nyt minulle tuli kriisi! Minulla ei ole ollut "suuntautumisliitännäistä angstia", eikä asian kanssa muutenkaan ongelmia. Elämä hymyilee ja silleen... Setalaiseksi haukkuminen kyllä satuttaa, ottaen huomioon etten ole missään tekemisissä ko. järjestön tai sen politikoinnin kanssa. Voi minua, kuinka olenkaan hukassa elämässäni :(
..nyt te ette lukeneet mun hienoa analyysiani loppuun asti, vaikka se oli ihan kieli poskessa väkerretty..
Lopussa ei ollut hymiötä!
Heh, pääsinpä sanomaan. :-)
JaP ja Juhani ovat viritelleet keskustelua elämän tarkoituksesta vs. lasten hankinta.
Olen joskus asiaa miettinyt ja tullut siihen tulokseen, ettei elämän tarkoitus missään olosuhteissa voi olla lasten hankinta. Eihän ole mitään järkeä ketjussa, jossa minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin hankkia lapsia, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin hankkia lapsia, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin hankkia lapsia, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin hankkia lapsia ad infinitum.
Tuo ajatteluhan tekee ihmisistä bakteereja tai viruksia, joiden ainut toiminto on jakaantua.
Koska itse olen erinomainen ihminen, niin tulkoon tiettäväksi että siittiöitäni on tehokäytetty em. bakteerikuviossa ;>
Ugh.
Mutta onhan se lisääntyminen myös jatkuvuuden perusta. Mitä iloa on kehitellä hienoja tieteellisiä teorioita tai rakentaa upeita rakennuksia, jos niitä ei kukaan älyllinen olento ole tulevaisuudessa hyödyntämässä?
Toisin päin ajateltuna, jos yksikin esivanhemmistani olisi ollut sitä mieltä ettei lisääntyminen ole kovin tärkeää, niin enpä olisi nyt täällä jakamassa suuria ajatuksiani :-)
Mitä sanoa veljistä vielä sille ainoalle, joka "ei kai tiedä että olen homo". Itse en ainakaan ole sitä kertonut. Muut kyllä tietävät. Sukulaisistakin osa. Ja mitä sanoa hänelle, koska hän on opettanut pojalleen sen kuuluisan vn homo lausahduksen ja joka kerran kysyi melko suoraan minulta "et kai ole niitä" katsoen samalla jonnekkin lattianrakoon. Hurraa! Loistava perhe. Toinen veli suhtautuu hyvin, mutta entä tämä toinen joka ilmiselvästi ei ymmärrä. Ja sitten tämä pikkupoika, hänen lausahduksiinsa kai pitäisi suhtautua huumorilla mutta kun en oikein jaksa enää.
Omatpa on valinnat, joopa joo.
Muutama kysymys niille, jotka pitävät "elämän tarkoitusta" ylipäätään käsitteenä, jolla on jokin mielekäs merkitys:
1) Mitä tarkoitatte "elämällä"? Elossa olemista, elintoimintoja biologisena ilmiönä? Yksilön elinaikaa, elämänvaiheita kokonaisuutena? Jotakin muuta?
2) Onko "elämän tarkoitus" mielestänne olemassa elossa olijoiden tahdosta riippumatta vai onko "elämän tarkoitus" jotakin, minkä eläjä antaa elämälleen?
k_ma kirjoitti: "Mitä iloa on kehitellä hienoja tieteellisiä teorioita tai rakentaa upeita rakennuksia, jos niitä ei kukaan älyllinen olento ole tulevaisuudessa hyödyntämässä?"
Ensinnäkin: asioiden ilo tai hyöty nykyhetkessä eivät ole riippuvaisia siitä, onko kukaan niistä hyötymässä tai iloitsemassa tulevaisuudessa. Esimerkiksi kovin harva viisisataa vuotta sitten olemassa ollut rakennus on enää olemassa. Olisi kuitenkin mieletöntä väittää, että sittemmin kadonneista rakennuksista ei olisi ollut iloa ja hyötyä silloin, kun ne vielä olivat olemassa.
Toisekseen: liikakansoitus on paljon vakavampi uhka ihmislajin jatkuvuudelle kuin vähäinen syntyvyys.
Verkkosivusto Proud Parenting lainaa The Seattle Times -lehden juttua, jonka mukaan USA:n tilastotoimisto arvioi 19 prosenttia Washingtonin osavaltion (siis länsirannikolla) miespariskunnista kasvattaa alle 18-vuotiasta lasta. Se merkitsee, että siellä on 1 423 perhettä, jossa on kaksi isukkia.
Moi,
en erityisesti halunnut isäksi; en kaivannut elämään mitään uutta syvempää merkitystä (joo, täällähän me ratkaistaan mikä on elämän tarkoitus), en tarvinnut lapsenlapsia vanhemmilleni, en halunnut nähdä omia geenejäni uudessa sukupolvessa, en halunnut ihmisiä omistettavaksi (kuten en halua 'omistaa' puolisoakaan). Tilaisuus kuitenkin tarjoutui ja loppujen lopuksi aikamoisen rumban jälkeen tulin kahden tenavan isäksi.
Nyt kun niitä on pian yhdeksän ja kuusi vuotta hoitanut, voin vain suositella isyyttä. Ei se ole koko maailma, ehdin edelleen tehdä myös kaikenlasta muutakin; ei ne ole koko ajan prisessoja ja prinssejä vaan myös aikamoisia riiviöitä ja kiukkupusseja. Isyys, tai vanhemmuus, ei varmaan mitenkään riipu homoudesta: meissä on yhtä hyviä ja yhtä huonoja vanhempia kuin heteroissa ja joillekin isyys sopii ja joillekin ei. En minä ole yhtään sen 'parempi' tai tiedostavampi tai avoimempi (tai mitä laatusanoja nyt onkaan) kuin ennen. Ehkä olen hommassa jotain oppinut: ei kannata olla turhan tärkeä vaan hassutella, ei tarvitse liikaa pohtia vaan antaa palautetta heti, itkeä jos satuttaa, kiittää ja halata kun kun ilostuttaa, elää enemmän tätä päivää, näitä asoita missä lapset on yleensä taitavia; ja toisaalta ehkä vahän epäitsekästä vastuunottoa.
Isyys on kivaa. Ainoa haittapuoli on ollut, että poikaystäväkandidaatit vähän pelästyy kun kerron.
Krister
Hyvä Krister!
Juuri samanlaisia kokemuksia täälläkin.
Kristerin ajatukset ovat saman kaltaisia, joita minäkin olen pohtinut.
Lapsen rinnalla kulkeminen on myös laaja oppimäärä omaan itseen. Kukaan ei koskaan tule kertomaan sellaisia totuuksia itsestä, joita lapsi uskaltaa lausua. Joitakin niistä ei edes tiennyt itsessään olevan ja joistakin ei haluaisi kuulla mitään. Lapsi on taitava psykologi, joka osaa tökätä sormellaan juuri siihen kaikkein haavoittuvampaan kohtaan omassa persoonallisuudessa. Ärsyttävää on myös huomata lapsessa niitä piirteitä, joista ei itsessään pidä.
Toisaalta lapsi antaa mahdollisuuden tuntea sellaisia kasvattajuuteen kuuluvia seikkoja, joihin aikuisten kanssa ei koskaan törmää. Huomata, että läsnäolosta, huolenpidosta ja välittämisestä on ollut todellisia vaikutuksia. Lämmin liikahdus tuntuu edelleenkin mielessäni muistosta, jossa olin pikkuvesselin kanssa talvella seikkailemassa kokonaisen päivän. Kotiin tullessa tuo paksuun toppatakkiin puettu pieni dunlop-mies halasi ja kiitti.
Ehkä hienoin kiitos koskaan tuli ulkopuolelta. Keskustelin yhden ystäväni kanssa vanhemmoimisesta. Hän totesi meidän kenties estäneen kolmen lapsen todennäköisen syrjäytymisen.
Meillä suurin pelko on ollut, että huumeet tulisivat kuvaan mukaan. Tähän mennessä niin ei ole käynyt. Ehdottomasti vaikein opetettava asia on ollut rahan käyttö. Tämä nimenomainen aihe on nostanut verenpaineeni monta kertaa huippulukemiin. Olen lapsuudessani kokenut todellisen köyhyyden. Nämä nuoret pistävät surutta menemään rahansa mielestäni asioihin, joihin heillä ei pitäisi olla mitenkään varaa. Esimerkkinä vaikkapa tatuoinnit. Näissä periaatteissa olen pahasti häviöllä.
Olen isoisän iässä. Nyt minun pitäisi olla ja vain odotella kiikkustuolissa nuorison vierailuja kumppaneittensa kanssa. Sen jälkeen taas täydentää tyhjentynyttä jääkaappia. Eipä vain noin tapahdu. Kuluneella viikolla lukiolaisemme kanssa on väännetty kättä siitä, miksi koulun tietojärjestelmässä on hänen kohdallaan värillisiä täpliä merkkinä luvattomista poissaoloista. Lopulta hän itse selvitti ne opettajan kanssa. Huomasin juuri täplien poistuneen. Minun ei tarvitsekaan antaa omaa selitystäni opettajalle.
Itse olen kuitenkin kaiken tämän valinnut. Siihen ei ole kukaan pakottanut. "Saldo" kohdallani on reippaasti plussan puolella.
Tähän perhehommaan sisältyy siis myös koulun vanhempainillat. Nyt olin elämäni ensimmäisessä sellaisessa. Varsin mielenkiintoinen. Osa vanhemmista oli paikalla ilmaisemassa mahdollisimman julkisesti, kuinka heidän jälkikasvunsa on erityisen lahjakasta ja saa erityishuomiota. Joku vanhempi tuli vain kiukuttelemaan koululle ja opettajille.
Rehtori ja opettajat osasivat koulunsa markkinoinnin. Minulle tuli oikeasti ajatus, että olisi todella upeaa aloittaa koulu uudestaan. Niin erilaista ja motivoivaa näyttää opetus olevan. Omat muistoni kouluajoista olivat täysin erilaisia tähän kouluun ja opetukseen verrattuna. Huippu oli vielä nähdä pois lähtiessä koulun kuntosali varustettuna samoin laittein, joita itse käytän salilla. Veroeuroni menevät tuolla todella hyvään tarkoitukseen.
Homppelina tuossa vanhempain joukossa ei tuntunut niin mitenkään erilaiselta. Aivan samoista koulunkäynnin periaatteista olimme kiinnostuneita ja samoista asioista huolestuneita.
Kuinka moni homo oikeasti haluaa lapsia? Olen itse jo pari vuotta yrittänyt löytää (homo)miestä isäksi lapselleni - siis en luovuttajaa vaan osallistuvaa isää. Ei ole tärpännyt. Pari tyyppiä on osoittanut kiinnostusta mutta silti livennyt kesken prokkiksen. Mikä siinä pelottaa? Tuntuu hassulta kuunnella joidenkuiden vinguntaa siitä että kohdunvuokraus pitäisi mahdollistaa, kun itse olisin ihan ilmaiseksi tarjoamassa kohtua ja yhteishuoltajuutta...
Ehkäpä se yhteishuoltajuus juuri arveluttaa. Tiedän monia miehiä, jotka haluaisivat isäksi, mutta eivät yhteishuoltajuutta äidin kanssa. Mikä siinä on niin vaieka käsittää?
Eihän naisparikaan jaa huoltajuutta sperman luovuttajan kanssa? Miksi kohdunvuokraus olisi lähtökohtaisesti eri asia?
No, minä voisin ihan hyvin olla virallisesti yksinhuoltajakin, kunhan isä olisi lapsen elämässä mukana. Spermanluovutusta ja isyyttä ei voi rinnastaa keskenään.
"No, minä voisin ihan hyvin olla virallisesti yksinhuoltajakin, kunhan isä olisi lapsen elämässä mukana. Spermanluovutusta ja isyyttä ei voi rinnastaa keskenään."
ja kenen ehdoilla isä olisi lapsen elämässä mukana...?
Kukaan ei tietääkseni rinnastakaan spermanluovutusta ja isyyttä. Itse rinnastin kohdunvuokrauksen siinä mielessä, että jos naispari voi saada spermaa miksei miespari voisi vuokrata kohtua?
Selvyyden vuoksi: ei minulla ole mitään kohdunvuokrausta vastaan, se on sopimuskysymys. Jos nyt onnistun jonkun isäksi haluavan löytämään, kaikki asiat tietty sovitaan yhdessä ennen kuin projektiin lähdetään.
Sitten ei ehkä kannata käyttää sellaista sanaa kuin vingunta...itse ajattelen asian niin, että voisin mahdollisesti harkita lapsen hankkimista mieheni kanssa, mutta en kaipaisi siihen mitään muita osapuolia yhteishuoltamaan.
Mitä enemmän huoltajia sen monimutkaisemmaksi minusta asia menee. Varsinkin jos ainoa yhdistävä tekijä olisi lapsi. En rupeasi hankkimaan lasta ennestään tuntemattoman kanssa vain saadakseni lapsen, vaan lapsen kaikkien vanhempien pitäisi minun mielestäni olla pitkäaikaisia ystäviä jos yhteishuoltajuuteen mennään.
Voisin myös kääntää kysymyksesi, mitä täällä vingut isää lapselle, mikset vaan mene hedelmöityshoitoon?
No siksi, että ajattelen lapsen elämän olevan turvallisempaa ja parempaa, jos hänellä on useampia vanhempia. Toki menenkin hedelmöityshoitoon, jos ei isäkandidaatteja ilmaannu.
Itse olen jo useamman vuoden halunnut lapsia ja keskustellutkin asiasta yhden naispariskunnan kanssa. Mutta he ovat olleet toiselta paikkakunnalta, joten asia on kaatunut jo pelkkään välimatkaan. En halua olla mikään "kaukoisä" vaan mukana lapsen elämässä alusta saakka.
Eniten mua pelottaa lasten hankinnassa se, että toinen osapuoli on todennäköisesti täysin tuntematon ihminen ja ainoa yhdistävä tekijä olisi lapsi. Lapsi ei ole mikään hetken mielijohde vaan loppuelämän kestävä asia. Joten lapsen tekeminen tuntemattoman ihmisen kanssa tarkoittaa myös, että tämän ihmisen kanssa on sitten tultava toimeen. Tosin onhan tälläkin hetkellä monen lapsen vanhemmat niin pahoissa riidoissa, että eivät voi olla tekemisissä keskenään ja lapset tästä kärsivät. Toisaalta taas kun miettii millaiset "oikeudet" miehellä on lapsiinsa Suomessa, niin hirvittää ja pelottaa. Toki kaikenlaista saa sovittua ja pitääkin sopia kirjallisesti etukäteen, mutta melkoinen pykälä, sopimus, ehto, elatus jne. viidakko on selvitettävänä, kun kyseessä ei ole heteroavo tai -aviopari. Miten lienee menee vaikkapa isyyshoitovapaa tilanteessa, jossa lapsi syntyy lesboperheeseen ja isä asuu eri osoitteessa ja eri taloudessa.
Siinä olen samaa mieltä, että mitä enemmän lapsella on rakastavia ja huolta pitäviä aikuisia kasvattamassa sen parempi. Ja onhan se aikuisillekin helpompaa, kun on useampi kantamassa vastuuta eikä tarvitse itse huolehtia kaikesta.
Mutta löytääpä sopiva äitikandidaatti ja vielä samalta paikkakunnalta. Tuntemissani homoissa ja lesboissa kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että he eivät halua lapsia tai jopa suorastaan vihaavat lapsia :(
Varsinaista isyyslomaa ei saa, jos asuu eri osoitteessa kuin lapsi. Mutta kotihoidontuella lasta voi hoitaa ihan kuka vaan, riippumatta asuinpaikasta.
Vilhelmi tuossa jo tiivistikin olennaisimman, eli isällä ei juuri ole Suomessa oikeuksia lapsiin, jollei äiti niin halua. Mies kun on lähinnä elatusmaksuautomaatti, joten se ehkä vähän rajoittaa mihinkään "sopimussuhteisiin" ryhtymistä. Sinänsä kyllä toivon, että keskustelemalla asioista voi päästä sopuun ja löytää luottamuksen aluksi ehkä tuntemattomiakin ihmisiä kohtaan. Itsekin olen kahden pienen pojan isä, ja samaa perhe-iloa toivon kaikille lasta haluaville. Se on siis käytännössä mahdollista, mutta toki vaatii paljon työtä ja omien halujen ja kasvatusfilosofioiden tarkkaa pohtimista jo etukäteen.
Kodin kuvalehti (nro 22, 8.11.2007) on haastatellut Krister Karttusta, joka on kahden ulkomailta adoptoidun lapsen isä. Kristerille lapsista on tullut hänen maailmansa ydintä, vaikka hänellä ei lainsäädäntömme mukaan ole juridista oikeutta isyyteen.
- Kriittisten puheiden mukaan tällainen perhe vääristää lapsen ajatukset äitiydestä ja isyydestä. Höh, sanon minä. Jos meidän lapsistamme tulee jotenkin poikkeavia, niin lähinnä heistä kasvaa ehkä keskivertoa suvaitsevampia, avoimempia ja tasapainoisempia aikuisia.
Krister on kokenut, että isyyteen suhtaudutaan homopiireissä nihkeästi.
- Luulen, että yleinen asenne on vaikuttanut meihin liian tiukasti. Olemme kasvaneet siihen, ettei meillä ole oikeutta isyyteen emmekä ole perheyksikön osa, hän sanoo.
