Mikä ikä paras ikä?
Olen silloin tällöin pohtinut ikääntymistä. Länsimaisessa kulttuurissa ikääntymiseen on liitetty varsin paljon kielteisiä piirteitä. Olen jo odotellut pitkään niitä odotettavissa olevia ikääntymisen kielteisiä vaikutuksia. Toki kroppa ei ole aikoihin ollut sellainen kuin parikymppisenä, mutta toimii aivan riittävän hyvin.
Olen ihmetellyt, että mitä pidempään olen elänyt, sitä tyytyväisempi olen elämääni, eikä iästä ole tullut ongelmaa, jollaisesta ohjelmasarjassa Pen & Teller äskettäin kerrottiin. Amerikoissa löytyy vaikka minkälaista konstia, joilla muka nuoruus voidaan säilyttää. On pillereistä kauneusleikkauksiin. Nuo ihmiset vanhenemista pelätessään todellisuudessa unohtavat elää juuri siinä nimenoimaisessa iässä ja hetkessä.
Ohjelmassa viitattiin johonkin tutkimukseen, jossa joukolta pitkän elämän eläneitä ihmisiä tiedusteltiin mikä ikä heidän mielestään oli elämän parasta aikaa. Vastaus oli selkeästi, että kuusikymppisenä. Seuraavaksi vähiten kivaa oli viisikymppisenä, samaa linjaa alaspäin ja kurjinta parikymppisenä.
Olen tällä hetkellä reippaasti yli kuusikymppisenä erittäin tyytyväinen elämääni. Nuoruus ei oikeasti ollut lainkaan kivaa. Epävarmana ja persaukisena ihmisenä ei ollut lainkaan mukava elää. Hirmuisesti olisin halunnut kaikenlaista, mutta ei ollut varaa. Nyt se haluaminen on valikoitunut. Varaa olisi paljon enempäänkin, mutta eipä juurikaan kiinnosta. Mukava ilta kotona vaikkapa lueskellen on paljon nautittavampaa kuin ajatus riekkumisesta jossakin menomestassa. Nuoria pyörii sen verran usein nurkissamme, että tuntuma nuoruuden karvaaseen huumaan säilyy täysin realistisena. Oikeasti ei kateeksi käy.
Nuoruuden ihannointi menee joillakin siihen pisteeseen, että he odottavat minun häpeävän sitä, ettei iän karttuminen ole minulle mikään ongelma. Toki vuodet jylläävät eteenpäin kovalla vauhdilla, mutta mikä sen luonnollisempaa. Sen sijaan että itketään ikää ja "ryppyjä" jo kakskymppisenä ja hosutaan sinne tänne, varmaan saa enemmän irti nuoruudesta elämällä se turhia murehtimatta sellaisia asioita, joille ei mikään mahti maailmassa mitään voi. Toki lienee leikkauksia ja hermomyrkkyjä, joilla naaman saa näyttämään ikinuorelta ja jokainen käyttäköön joka haluaa, mutta mitä sillä saavuttaa. Teini-iässä toivotaan että näyttäisi 20-vuotiaalta ja 21-vuotiaana ja vanhempana, että näyttäisi 20-vuotiaalta.
Minulla on "ryppyjä" ja harmaita hiuksiakin on ilmestyny jokunen kappale vaikka ikää ei ole vasta kun 24-vuotta, mutta olen paljon tyytyväisempi naamaani kuin nuorena. Ja muutama harmaa hius on ihan näpsäkän näköinen, jos kyllästyn niin värjään hiukset.
JuhaniV kirjoitti: "Olen tällä hetkellä reippaasti yli kuusikymppisenä."
Ei uskoisi.
Mutta asiaan: Nuorelle sanoin kerran, että ei aikuisena eläminen ole sen ongelmattomampaa kuin nuorena, mutta aikuisena on oppinut ratkaisemaan ne samat ongelmat.
Nuoruudessa yhdistyy elämänkokemuksen puute ja jakomielitautisesti korkeat odotukset.
Vanhemmalta ei sillain odoteta kohtuuttomia ja elämänkokemusta on enemmän.
Nuorena pitäisi olla hauskaa koko ajan ja pitäisi luukuttaa täysillä. Mutta ei ole. Ei ole rahaa ja oikeasti on masentunut ja yksin.
Tyypillisesti, Seta-foorumilla 14-vuotias uumoilee viettävänsä koko loppuelämän yksin! Kohta olen kolme kertaa hänen ikäisensä eikä minulla ole sellaista pelkoa. Nuoretko suosittuja.
Paras ikä on 25-27 vuotiaana. Silloin ei ole "liian" nuori eikä vanha. Siitä ei pääse, että vanhenemisessa on aika vähän plussapuolia. Minä en tosin haikaile nuoruuttani vaan lapsuuttani.
"Nuoruus menee hukkaan nuorilla"
...vanhuus sitä haikaillessa.
kcrf82 kirjoitti: "Minulla on "ryppyjä" ja harmaita hiuksiakin on ilmestyny ..."
Valokuvaan usein ihmisiä, siis muotokuviakin. Kuvattaessa, että myös kuvia jälkeen päin käsitellessä kaikkein kiintoisimpia ihmisiä ovat ne, joiden kasvoissa elämä näkyy. "Sileäotsaisesta" kuvattavasta ikään kuin puuttuu se elämäntarina, joka tekee kuvalle sielun ja tarinan.
Tuossa muutama vuosi sitten tuli itselle sellainen tunne, että eiköhän sitä pyri olemaan vain oma itsensä, piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Voi rauhassa vanheta omaa tahtiaan, elää miettimättä koko ajan sitä miten tulisi muiden mielestä olla ja käyttäytyä. Sama asiahan on tuttua mainonnastakin: It´s a real thing...
Eli oma ikä on paras ikä - koko ajan ;)
Itse ajattelen, että onnellisuus ei ole niin kamalasti iästä kiinni, vaan muusta elämästä. Me voimme tosiaan tehdä mitä vain, mutta ikää se ei poista eikä muuta.
Itse olen yleisesti kauneusleikkausvastainen ihminen. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että suuri äänekäs osa homomiehistä vaatii julkkiksia, etenkin naisia käymään sellaisissa, jotta olisivat nk. trendikkäitä. Ja jos ei käy leikkauksissa, niin sitten on otettava ryppyihin silotusruiskeita. Tämä siis tuntuu olevan monien mielipide - mutta ei tosiaankaan minun.
Ymmärrän esim. onnettomuuksien vuoksi tehdyt korjausleikkaukset. Mutta esim. kasvojenkohotukset ovat turhia ja tarpeettomia, koska niillä ei hoideta sairautta. Sellaisissa tapauksissa taitaa ongelma olla syvemmällä kuin naamataulussa. Sen sijaan arpien jne. korjailut ovat minusta ymmärrettäviä.
Itseltäni on leuasta poistettu luomi ja sen tilalla on arpi. Jos arpi ei ala "kukkia", niin en tee sille mitään.
Luulen, ettei parasta ikää olekaan. Jokaisessa on niin hyvät kuin huonotkin puolensa.
Schlager kirjoitti: " Me voimme tosiaan tehdä mitä vain, mutta ikää se ei poista eikä muuta."
Näin se tosiaan on.
Luulen, että tämän länsimaisen iäntorjuntahössötyksen takana on pohjimmiltaan kuoleman pelko. Ei pystytä hyväksymään sitä tosiasiaa, että elämään kuuluu myös kuolla. Tämä ikuinen nuoruus on viety amerikkalaisessa hautaamisessa kaikkein pisimmälle. Kuollut ruumis on joskus kauniimpi kuin koskaan eläessään. Ja meikkiteollisuudella menee siinäkin kohdassa hyvin.
Tämä ikääntymisen ajattelu on myös este vaikkapa uuden aloittamiselle. Luullaan, että kun laki sanoo vaikkapa eläkkeelle siirtymisen tapahtuvan 65-vuotiaana, siihen kaikki pysähtyy. Näin on monille entisille työtovereilleni käynyt. Istutaan kiikkutuoliin, kun ei muutakaan keksitä ja odotellaan kuoleman saapumista. Monelle odotus on jäänyt lyhkäiseksi.
On ollut hienoja ideoita, mitä kaikkea tehdään, kun jäädään eläkkeelle. Vaikkapa luetaan kaikki lukemattomat kirjat hyllystä. Se ei välttämättä olekaan se hyvä asia mitä pitäisi tehdä. Iltapäivätanssit voisi olla paljon parempi vaihtoehto.
Olen kertonut ystävästäni, joka yli seitsemänkymppisenä opiskelee täyttä päätä uusia taitoja. Tänäkin kesänä useita kursseja jne.
Tänä vuonna aloitin kokonaan uuden aihealueen opiskelun, johon tarvitaan aivan uusia taitoja ja näkemyksiä. Olen arvioinut, että edes kohtuulliseen taitoon tarvitaan aikaa kurssituksineen vähintään kokonainen vuosi.
"Tämä ikääntymisen ajattelu on myös este vaikkapa uuden aloittamiselle."
Vierivät kivet eivät sammaloidu.. Vanhassa sananlaskussa on vinha perä - olen itse tavannut "reippaita eläkeläisiä" - yli 70 v - rullaluistimilla viillättämässä aikamoista haipakkaa. Kehosta tietty kannattanee pitää huolta, muutoinkin kuin kasaankursimisilla.
Vaikea eri ikiä on laittaa paremmuusjärjestykseen. Kaikissa on hyvät puolensa ja eri ikäiset tuttavuudet rikastuttavat elämää. Nyky-yhteiskunnassa tökkii ainakin minua pahasti ihmisten taipumus lokeroida ihmiset siten, että tietyn ikäiset muodostavat omat klikkinsä, joka kommunikoivat lähinnä vain keskenään ja muun ikäiset suljetaan ulkopuolelle erilaisin virallisin ikärajoin (hlbtq-sivujen ja järjestöjenkin harrastamat K30 / K35 -tapahtumat tms.) tai osoittamalla epävirallisemmin, että vain tietynikäiset (esim. alle 30-v., 35+ tai 40+) ovat tervetulleita. Sanoisin sitä lähinnä potentiaalisesti henkisesti köyhdyttäväksi ikärasismiksi ja useimmiten kierrän ikärajatapahtumat kaukaa. Kannanotto se on jaloilla äänestäminenkin. Muutenkin eri ikäryhmät on laitostettu omiksi ryhmikseen: päiväkotiryhmät, koulujen ikäluokat, iäkkäimmät omiin laitoksiinsa,... Kun kuuntelen esimerkiksi vanhempieni ja muiden sukulaisten tarinoita, vaikuttaa siltä, että vielä joitain vuosikymmeniä sitten eri ikäisten välillä oli enemmän luontevaa ja jokapäiväistä vuorovaikutusta.
Jos taas omasta iästä puhutaan, niin olen ihan tyytyväinen nykyiseen ikääni eikä iän lisääntyminen ahdista millään tavalla. Omalta osaltani olen mieluummin 3-kymppinen kuin 2-kymppinen tai sitä nuorempi oman elämänsuunnan etsijä. Silloin olin paljon kärsimättömämpi ja tyytymättömämpi elämääni, vaikka kaikki oli tosiasiassa oikein hyvin. Kunnioitan itseäni vanhempien elämänkokemusta ja ehkä erilaista tietämystä kuin mitä on itsellä (ja yleensäkin erilaisilla ihmisillä ikään katsomatta). Parikymppisenä rasitti se, että "aikuiset" katsoivat silloin helposti vain ikää ja kieltäytyivät tutustumasta paremmin ihan vain sillä perusteella, että naama näytti ikää olevan vähänlaisesti. Sehän taas ei antanut tilaa tutustua ihmiseen ja hänen ajatusmaailmaansa siellä naaman takana. Oman ikäiset ja nuoremmat taas pitivät minua henkisesti liian vanhana. --> Vääränikäinen melkein joka paikassa.
Nyt alkaa naamavärkki olla jo sopivasti ajan tasalla, joten henkilökohtaisesti törmään iästä koituviin ongelmiin hyvin vähän. Siinäkin mielessä vuosien kuluminen on ollut vain positiivista. Myös nuorempien kanssa kommunikointi osoittautuu antoisaksi, ja toisinaan joutuu jopa tukistamaan itseään (kuvaannollisesti), kun huomaa olettaneensa virheellisesti ja ilmeisesti jonkin ikästereotypian vallassa, että nuorempi tarkoittaa automaattisesti samaa kuin vähemmän näkemystä ja vähemmän mielenkiintoinen yksilö. Lienen omaksunut sen stereotypian ympäristöstä, joka kohteli minua aikaisemmin iän perusteella syrjivästi. On tosiaan melko mahdotonta laittaa toisten ihmisten ikiä mihinkään järjestykseen. Miksi edes pitäisi? Kronologiselta iältään samanikäisetkin voivat vaikuttaa keskenään hyvin erilaisilta - jopa eri-ikäisiltä. Olen todennut monesti, että joku itseä nuorempi voi tuntua henkisesti vanhemmalta ja vastaavasti itseä vanhempi tuntua selvästi nuoremmalta. Liputan enemmän henkisen iän puolesta kuin syntymävuoden perusteella katsottavien numeroiden. Tapani mukaan mutisen vähän kaikkialla (mielestäni ainakin aikuisiässä jo ihan turhia) rajoittavia ikärajoja vastaan. Tämä aihe tarjosi siihen hyvän tilaisuuden täällä, joten siksi eksyin harkitusti aiheesta ;)
Voisin mennä kauneusleikkaukseen, jos olisin varoissani.
Aika harva uskaltaa myöntää pelkäävänsä asioita. Nykyään ihmisiä kannustetaan jopa valheelliseen positiivisuuteen. Mielestäni on aika mautonta puhua iäkkäille vanhuksille hienosta uudesta elämänvaiheesta tai sanoa syöpäsairaalle että sairaus voi olla mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Itse ainakin voin huoleti tunnustaa pelkääväni hysteerisesti vanhenemista
ja surevani vuosi vuodelta rapistuvaa fyysistä olemustani.
Joskus tuntuu siltä että osa homoista haluaa näyttää valtaväestölle että olemme mukamas älyllisempiä ja vähemmän pinnallisia kuin muut. Vastapainoksi sille stereotypialle että homppelit ainoastaan bilettävät, juovat siideriä ja jahtaavat nuoria poikia. Mehän emme tietenkään palvo nuoruutta, kauneutta ja elinvoimaa, emmehän? Mehän maalaamme, kirjoitamme ja kuuntelemme Eva Dahlgrenia.
Minusta ei tule ikinä taidehomoa eikä filosofia kuten esim. jokainen blogejani (Postiamasalta) lukeva varmaan huomaa xD. Vanheneminen omalla kohdallani merkitsee lähinnä luopumista ja vastineeksi saatan saada takaisin vähän lisää luopumista. Myönnetään, useimmat elokuvat ja kirjat jäävät kesken ja ajattelen kulttuuritapahtumien tilalla lähinnä kiimaista seksiä.
Henkinen kasvu ihmisenä on hieno asia jos se on oikeasti aitoa. Olen varma että tänne kirjoittaneilla niin onkin. Joillakin muilla jossain vaiheessa tuntemillani ihmisillä siirtyminen seksipedosta taidekriitikoksi tuntui vain uudelta ovelalta taktiikalta. Pinnallisuus ei näytä enää hyvältä keski-ikäisessä tai vanhenevassa ruumiissa ja siksi lämpimän isällinen tapa kohdata ihmiset voi tuottaa paremman lopputuloksen. Ääh....tuo oli hieman ilkeästi sanottu. Masahan ei ole kyyninen, eihän?
Ikääntymisen pelkääminen voinee huonoimmassa tapauksessa vaikuttaa negatiivisesti kykyyn elää nykyhetkessä. Siis jos tavoittelee pakonomaisesti ikuista nuoruutta ja unohtaa olla tyytyväinen nykyhetkeen. Vanheneminen ja kuoleminen vain ovat niitä harvoja asioita, jotka tulevat väistämättä jokaisen eteen. Ei niissä itsessään ole minusta juuri mitään pelättävää. Se tietysti käy joskus mielessä, että niihin voi sisältyä enemmän tai vähemmän paljon fyysistä kärsimystä ja kipu on asia, jota en suuremmin toivo (esim. kuoleminen sydäninfarktiin, mikä voi tietysti osua nuoremmankin kohdalle). Samasta syystä koen hammaslääkärikäynnit vastenmielisiksi.
Miksei täällä muuten ikinä puhuta naimisesta? Tiedän, että sivuston "päättävä taho" suhtautuu kyseiseen aktiviteettiin jotenkin hysteerisesti, mutta kumpi on tämän sivuston tarkoitus? Palvella homosensuellien etuja ja kiinnostuksia vai täyttää "päättävän tahon" vaatimukset ja mieltymykset? Veikkaan vahvasti jälkimmäistä, minkä kyseiset tahot ovat uskotelleet itselleen tarkoittavan myös edellistä.
Mulle vanheneminen on tehnyt melkein yksinomaan hyvää. Olen jotenkin tiedostanut sen ettei tässä loputtomiin tallustella ja paras ottaa hetkestä kiinni ja nauttia asioista nyt. Olen myös huomannut, etten enää pienistä jaksa stressata, elämästä on tullut rennompaa. Myös maailmankuva on muuttunut, sitä yrittää nähdä asioita vähän laajemmin ja joskus maailmanmeno ja kaikenlainen hötkyily lähinnä huvittaa.
Mielenkiintoinen kysymys. Minulla on itseäni kymmenen vuotta nuorempi ystävä (19-vuotias), ja aina välillä tulee mietittyä näitä ikäasioita. Toisaalta tässä iässä on parempi olla, koska nyt on enemmän elämänkokemusta ja itsevarmuutta, tuntee itsensä paremmin. Ja osaa katsoa monia asioita laajemmasta näkökulmasta. Mutta toisaalta ajattelen joskus, että olisipa ihana olla tämän nuoren ystäväni iässä. Se nimittäin oli omalla tavallaan tosi ihanaa aikaa, kun olin just päättänyt lukion, päässyt opiskelemaan ja muuttanut vanhempien luota omaan kotiin. Aika täynnä tulevaisuudenuskoa, koko maailma avoinna. Jotenkin silloin oli vielä niin naiivi, ettei edes tullut ajatelleeksi sellaista, ettei valmistumisen jälkeen oman alan töitä löydykään tuosta noin vaan.
Minua rasittaa tässä kolmenkympin lähestymisessä yhteiskunnan taholta tulevat odotukset. Pitäisi olla jo vakituinen työpaikka, vakituinen parisuhde ja jos ei lapsia vielä olemassa niin ainakin jo suunnitteilla. Ja minulla on pelkkiä pätkätöitä, ei parisuhdetta ja lapsia en edes halua. Tosin koen, että lesbolle nuo kaksi jälkimmäistä odotusta ovat pienemmät kuin heterolle, mutta ovat ne lesbollekin olemassa. Tiedän, ettei noista pitäisi välittää liikaa, vaan pyrkiä elämään itsensä näköistä elämää ja nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä omassa elämässä on. Mutta silti yllätän aika ajoin itseni kelaamasta, että tähän ikään mennessä olisi jo pitänyt saada enemmän aikaan sitä ja tätä. Taidan potea jotain kolmenkympin kriisiä :).
Nykyään ajattelen, että 40 on naiselle ihana ikä. Silloin on taas ehtinyt kertyä enemmän elämänkokemusta ja sen tuomaa itsetuntemusta, mutta elämästä on keskimäärin vielä puolet jäljellä. Eikä siinä iässä enää joudu vastailemaan kysymyksiin, että milloinkas aiot hankkia lapsia.
