- 1 / 6
- JuhaniV
- 25.12.2006 19:59
Olen saanut silloin tällöin kysymyksiä yksityisesti. Niihin olen yksityisesti vastaillut. Yli kuukausi sitten sain kiinnostavan ja samalla todella vaikean kysymyksen, johon en olekaan pystynyt vastaamaan ennen kuin pitkän pohdinnan jälkeen. Ajattelin, että joku muukin Ranneliikkeen lukija pohtii samoja asioita. Pyysin siksi luvan, että voisin vastata julkisesti ja sisällyttää mukaan osan kysyjän viestistä.
Kysymys:
”...kerroit, että ajattelit nuorempana ettei kukaan koskaan tulisi pitämään sinusta niin paljon, että haluaisi elää kanssasi...
Niin, itse kysymys; eli, miten itse onnistuit silloin alkaa muuttaa omia ajattelutapojasi ja omaa minäkuvaasi? Itse olen sitä pohtinut paljon, mistä lähteä liikkeelle...”
***********
Kaikkea en tietenkään pysty enää muistamaan, joitakin merkittävimpiä seikkoja kuitenkin.
Taustaa
Olin lapsena ja nuorena varsin ujo ja arka. Se näkyi ulospäin piikit pystyssä -käytöksenä. Samaan aikaan kun toivoin, että edes joku tulisi lähelle ja välittäisi, minä rakensinkin piikkimuuria itseni ja ihmisten välille. Pelkäsin myös kuollakseni julkista esiintymistä. Kehenkään en silloin uskaltanut luottaa, koska pelkäsin seksuaalisen identiteettini paljastumista. Koin itseni hyvin yksinäiseksi. Joskus pienen yksiöni seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Oli pakko mennä lähistön baariin istumaan, että olisi edes jotain ihmisiä lähistöllä. Kun iltaisin palasin kotiin, toivoin että jonain kertana ikkunassa olisi valo merkkinä siitä, että siellä joku odottaa minua.
Kuinka olen toiminut?
Lähdin etsimään itseäni kirjoista. Luin paljon kaikkea mahdollista. En minä ollut niissä kirjoissa. Ne olivat muiden ihmisten elämiä ja kokemuksia, eivät minun. Ne eivät juurikaan osuneet yksiin omien kysymysteni kanssa. Homoudesta ei ollut juuri mitään asiallista tietoa saatavilla, ennakkoluuloista roskaa kylläkin. Ne tukivat käsitystä, että homoseksuaalisuudessa on todella jotakin outoa. Noista lähtökohdista oli hankalaa ponnistaa oman elämänsä kanssa eteenpäin.
Minulla oli luokkakaveri, joka pohti saman kaltaisia asioita joskus myös minun kanssani. Erään kerran hän totesi, että ihminen on sellainen miksi hän on syntynyt eikä muuksi voi muuttua. Vastasin kiukustuneena, että näytän vielä hänen olevan väärässä.
Se oli omalle muuttumiselleni ensimmäinen varsinainen lähtölaukaus. Päätin lähteä ulos pienestä luukustani. Menin mukaan järjestöelämään niin vauhdikkaasti, että parhaimmillaan kuuluin yhteentoista eri järjestöön. Se ei ollut kovin viisasta. Itselleni tyypilliseen tapaan harrastus muuttui työksi. Olin vuosien kuluttua ammattijärjestön järjestösihteeri ja lopulta työehtosopimusneuvottelija. Kalenteri täyttyi niin, että kotiin pääsin lähes joka päivä vasta klo 23. Pinnallisia ihmissuhteita oli valtavasti. Syvemmät ihmissuhteet puuttuivat edelleen.
Pitkän empimisen jälkeen rohkaistuin liitymään mukaan Setan edeltäjään Psyke ry:hyn. Alkuun tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Asiaa ei parantanut lainkaan se, että joku nuori nainen tokaisi melkein alkajaisiksi minulle, että täällä sitten kaikki naivat kaikkia. Todellisuudessa tuo ei ollut totta, mutta piti minut varautuneena pitkän tovin. Psykestä alkoi löytyä ihmisiä, joiden kanssa saattoi pohtia avoimesti kysymyksiä, jotka pyörivät mielessäni. Lopulta olin mukana perustamassa palvelevaa puhelinta ja pitkään myös vastailin soittajien kysymyksiin. Perustin sinne myös itsenäisen keskusteluryhmän, jota vedin pari vuotta.
Muutamaa ihmissuhdetta yrittelin tuona aikana, mutta en ollut vielä riittävän kypsä suhteeseen. Erään kerran suhteen katkeamisen jälkeen kerroin vanhemmalle Psyken aktiiville tilanteesta, ja että olin hyvin surullinen taas kerran epäonnistumisesta. Hän kertoi tuntevansa yhden nuoren miehen, jolla on juuri myös katkennut suhde. Hän kutsui meidät Töölönrannan kahvilaan (nykyisin sen paikalla on oopperan edustalla ravintola) ja esitteli meidät. Ihmettelimme ensin toisiamme. Tuntui, että olisimme täysin epäsuhtainen pari. Päätimme kuitenkin tutustua hiljaa ja varovasti. Siitä se lähti ja viime kesänä juhannuksen aikaan tuli 33 vuotta yhdessäoloa.
Kaiken tuon järjestöaktivismin rinnalla kiinnostuin oikein kunnolla psykologiasta. Isälleni olin kertonut olevani homo. Hän tiesi asiasta vieläkin vähemmän kuin minä ja kehotti menemään psykiatrille. Sellainen löytyi. Hänen luonaan kävin keskustelemassa ja avautumassa pari vuotta. Se antoi rohkeutta.
Suomeen oli juuri rantautunut Sensitivity Training –kasvumenetelmä. Ajattelin sen olevan myös minun juttuni. Monet viikon mittaiset internaatit lojuimme patjoilla ja opiskelimme itseämme ja toisiamme käytännön harjoitusten ja keskustelujen kautta. Ihka ensimmäisessä internaatissa sain kunnon henkisen tällin. Olin tuolloin tiukasti kaapissa, enkä voinut hyvin. Kiukuttelin ja käytin ryhmää hyväkseni. Lopulta ryhmän jäsenenä ollut pappi sai tarpeekseen ja pamautti: ”Jussi, sinä olet saatanan omaan napaasi tuijottava paviaani!!!” Äitini oli opettanut, että papit ovat viisaita ja kunnioitettavia ihmisiä. Heidät kohdatessa pitää ottaa hattu päästä ja tervehtiä kohteliaasti. Suutuin ja loukkaannuin verisesti. Paljon myöhemmin ajatellen papin kommentti oli kuitenkin erinomaisen oikeaan osunut ja suorasukainen potku itsekkääseen takapuoleeni. Lopun aikaa ryhmästä olin hiljaa ja mietin, kuinka käytökseni vaikuttaa muihin. Tuo pappi antoi lahjan, jonka seuraukset vaikuttavat vieläkin. Lausuma tönäisi minut sivuun itsekkäältä uraltani ja kasvu saattoi kunnolla jatkua. Tästäkin harrastuksena alkaneesta kasvumenetelmästä tuli myöhemmin yksi ammateistani.
Tajusin myös aikanaan sen, ettei kukaan tule minua hakemaan yksiöstäni. Liikkeelle on lähdettävä ja ihmissuhteet luotava aivan itse. Syvä pelkoni julkista esiintymistä kohtaan alkoi väkisin karista, kun järjestöelämässä joutui automaattisesti esille.
Tämänkin suhteen sattui raivostuttava tilanne. Silloisella työpaikallani pomoni totesi: ”Mikroprosessoritekniikka on kehittynyt niin paljon, että meidän on pakko aloittaa firmassa mahdollisimman nopeasti henkilöstön intensiivinen koulutus. Olen nyt kysynyt täällä kaikilta muilta, mutta kukaan ei suostu opettajajaksi. Haluaisitko sinä ryhtyä opettamaan mikroprosessoritekniikkaa?” Kysymys oli tökerö ja loukkaava. Minä olin siis se vihonviimeinen mahdollisuus suuressa ryhmässä. Ilmoitin oitis lähteväni opettajakoulutukseen. Kokosimme isosta talostamme opettajatiimin, joka rakensi neljän moduulin kurssin ja vedimme mittavan määrän kursseja. Hetken kuluttua pomoni vikisi, että kun sinä et nykyisin ole koskaan työpaikallasi. Hän oli kuitenkin opettajuudelleni antanut alkujaan luvan. Opettamisen myötä kasvoi itsevarmuus. Nyt koen julkisen esiintymisen myönteisenä. 500 henkeä on tuollainen sopivan suuruinen luentoryhmä.
Parhaita kasvun mahdollisuuksia ovat olleet vastoinkäymiset ja kiukuttavat palautteet. Niitä on toki turha itselleen erikseen hankkia. Elämä pitää takuuvarmasti huolen, että sellaisia tulee vastaan. Oma suhtautuminen onkin se pointti. Voi todeta muut ilkeiksi ja syyllisiksi omaan onnettomaan oloonsa taikka miettiä, josko voisin tehdä itse jotakin eri tavalla kuin ennen.
Kysymys:
”...kerroit, että ajattelit nuorempana ettei kukaan koskaan tulisi pitämään sinusta niin paljon, että haluaisi elää kanssasi...
Niin, itse kysymys; eli, miten itse onnistuit silloin alkaa muuttaa omia ajattelutapojasi ja omaa minäkuvaasi? Itse olen sitä pohtinut paljon, mistä lähteä liikkeelle...”
***********
Kaikkea en tietenkään pysty enää muistamaan, joitakin merkittävimpiä seikkoja kuitenkin.
Taustaa
Olin lapsena ja nuorena varsin ujo ja arka. Se näkyi ulospäin piikit pystyssä -käytöksenä. Samaan aikaan kun toivoin, että edes joku tulisi lähelle ja välittäisi, minä rakensinkin piikkimuuria itseni ja ihmisten välille. Pelkäsin myös kuollakseni julkista esiintymistä. Kehenkään en silloin uskaltanut luottaa, koska pelkäsin seksuaalisen identiteettini paljastumista. Koin itseni hyvin yksinäiseksi. Joskus pienen yksiöni seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Oli pakko mennä lähistön baariin istumaan, että olisi edes jotain ihmisiä lähistöllä. Kun iltaisin palasin kotiin, toivoin että jonain kertana ikkunassa olisi valo merkkinä siitä, että siellä joku odottaa minua.
Kuinka olen toiminut?
Lähdin etsimään itseäni kirjoista. Luin paljon kaikkea mahdollista. En minä ollut niissä kirjoissa. Ne olivat muiden ihmisten elämiä ja kokemuksia, eivät minun. Ne eivät juurikaan osuneet yksiin omien kysymysteni kanssa. Homoudesta ei ollut juuri mitään asiallista tietoa saatavilla, ennakkoluuloista roskaa kylläkin. Ne tukivat käsitystä, että homoseksuaalisuudessa on todella jotakin outoa. Noista lähtökohdista oli hankalaa ponnistaa oman elämänsä kanssa eteenpäin.
Minulla oli luokkakaveri, joka pohti saman kaltaisia asioita joskus myös minun kanssani. Erään kerran hän totesi, että ihminen on sellainen miksi hän on syntynyt eikä muuksi voi muuttua. Vastasin kiukustuneena, että näytän vielä hänen olevan väärässä.
Se oli omalle muuttumiselleni ensimmäinen varsinainen lähtölaukaus. Päätin lähteä ulos pienestä luukustani. Menin mukaan järjestöelämään niin vauhdikkaasti, että parhaimmillaan kuuluin yhteentoista eri järjestöön. Se ei ollut kovin viisasta. Itselleni tyypilliseen tapaan harrastus muuttui työksi. Olin vuosien kuluttua ammattijärjestön järjestösihteeri ja lopulta työehtosopimusneuvottelija. Kalenteri täyttyi niin, että kotiin pääsin lähes joka päivä vasta klo 23. Pinnallisia ihmissuhteita oli valtavasti. Syvemmät ihmissuhteet puuttuivat edelleen.
Pitkän empimisen jälkeen rohkaistuin liitymään mukaan Setan edeltäjään Psyke ry:hyn. Alkuun tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Asiaa ei parantanut lainkaan se, että joku nuori nainen tokaisi melkein alkajaisiksi minulle, että täällä sitten kaikki naivat kaikkia. Todellisuudessa tuo ei ollut totta, mutta piti minut varautuneena pitkän tovin. Psykestä alkoi löytyä ihmisiä, joiden kanssa saattoi pohtia avoimesti kysymyksiä, jotka pyörivät mielessäni. Lopulta olin mukana perustamassa palvelevaa puhelinta ja pitkään myös vastailin soittajien kysymyksiin. Perustin sinne myös itsenäisen keskusteluryhmän, jota vedin pari vuotta.
Muutamaa ihmissuhdetta yrittelin tuona aikana, mutta en ollut vielä riittävän kypsä suhteeseen. Erään kerran suhteen katkeamisen jälkeen kerroin vanhemmalle Psyken aktiiville tilanteesta, ja että olin hyvin surullinen taas kerran epäonnistumisesta. Hän kertoi tuntevansa yhden nuoren miehen, jolla on juuri myös katkennut suhde. Hän kutsui meidät Töölönrannan kahvilaan (nykyisin sen paikalla on oopperan edustalla ravintola) ja esitteli meidät. Ihmettelimme ensin toisiamme. Tuntui, että olisimme täysin epäsuhtainen pari. Päätimme kuitenkin tutustua hiljaa ja varovasti. Siitä se lähti ja viime kesänä juhannuksen aikaan tuli 33 vuotta yhdessäoloa.
Kaiken tuon järjestöaktivismin rinnalla kiinnostuin oikein kunnolla psykologiasta. Isälleni olin kertonut olevani homo. Hän tiesi asiasta vieläkin vähemmän kuin minä ja kehotti menemään psykiatrille. Sellainen löytyi. Hänen luonaan kävin keskustelemassa ja avautumassa pari vuotta. Se antoi rohkeutta.
Suomeen oli juuri rantautunut Sensitivity Training –kasvumenetelmä. Ajattelin sen olevan myös minun juttuni. Monet viikon mittaiset internaatit lojuimme patjoilla ja opiskelimme itseämme ja toisiamme käytännön harjoitusten ja keskustelujen kautta. Ihka ensimmäisessä internaatissa sain kunnon henkisen tällin. Olin tuolloin tiukasti kaapissa, enkä voinut hyvin. Kiukuttelin ja käytin ryhmää hyväkseni. Lopulta ryhmän jäsenenä ollut pappi sai tarpeekseen ja pamautti: ”Jussi, sinä olet saatanan omaan napaasi tuijottava paviaani!!!” Äitini oli opettanut, että papit ovat viisaita ja kunnioitettavia ihmisiä. Heidät kohdatessa pitää ottaa hattu päästä ja tervehtiä kohteliaasti. Suutuin ja loukkaannuin verisesti. Paljon myöhemmin ajatellen papin kommentti oli kuitenkin erinomaisen oikeaan osunut ja suorasukainen potku itsekkääseen takapuoleeni. Lopun aikaa ryhmästä olin hiljaa ja mietin, kuinka käytökseni vaikuttaa muihin. Tuo pappi antoi lahjan, jonka seuraukset vaikuttavat vieläkin. Lausuma tönäisi minut sivuun itsekkäältä uraltani ja kasvu saattoi kunnolla jatkua. Tästäkin harrastuksena alkaneesta kasvumenetelmästä tuli myöhemmin yksi ammateistani.
Tajusin myös aikanaan sen, ettei kukaan tule minua hakemaan yksiöstäni. Liikkeelle on lähdettävä ja ihmissuhteet luotava aivan itse. Syvä pelkoni julkista esiintymistä kohtaan alkoi väkisin karista, kun järjestöelämässä joutui automaattisesti esille.
Tämänkin suhteen sattui raivostuttava tilanne. Silloisella työpaikallani pomoni totesi: ”Mikroprosessoritekniikka on kehittynyt niin paljon, että meidän on pakko aloittaa firmassa mahdollisimman nopeasti henkilöstön intensiivinen koulutus. Olen nyt kysynyt täällä kaikilta muilta, mutta kukaan ei suostu opettajajaksi. Haluaisitko sinä ryhtyä opettamaan mikroprosessoritekniikkaa?” Kysymys oli tökerö ja loukkaava. Minä olin siis se vihonviimeinen mahdollisuus suuressa ryhmässä. Ilmoitin oitis lähteväni opettajakoulutukseen. Kokosimme isosta talostamme opettajatiimin, joka rakensi neljän moduulin kurssin ja vedimme mittavan määrän kursseja. Hetken kuluttua pomoni vikisi, että kun sinä et nykyisin ole koskaan työpaikallasi. Hän oli kuitenkin opettajuudelleni antanut alkujaan luvan. Opettamisen myötä kasvoi itsevarmuus. Nyt koen julkisen esiintymisen myönteisenä. 500 henkeä on tuollainen sopivan suuruinen luentoryhmä.
Parhaita kasvun mahdollisuuksia ovat olleet vastoinkäymiset ja kiukuttavat palautteet. Niitä on toki turha itselleen erikseen hankkia. Elämä pitää takuuvarmasti huolen, että sellaisia tulee vastaan. Oma suhtautuminen onkin se pointti. Voi todeta muut ilkeiksi ja syyllisiksi omaan onnettomaan oloonsa taikka miettiä, josko voisin tehdä itse jotakin eri tavalla kuin ennen.