Mitä tuotemerkkejä arvostat
Miten homot ja heterot arvostavat eri tuotemerkkejä brandeja tai tuotemerkkejä? Juuri julkaistu tutkimus löytää eroja homojen ja heteroiden välillä. Tutkimus koskee itävaltalaisia tuotemerkkejä, mutta tietenkin siinä on suuri määrä kansainvälisiä merkkejä. Itävaltalaisen lehden sivulla on talulukko, josta näkyvät suosituimmuuserot
http://www.krone.at/index.php?http://wcm.krone.at/krone/S25/object_id__57829/hxcms/Tämä itävaltalaisen markkinointifirman tekemä tutkimus koski siis homojen suosimia brandeja. Autojen ja kännyköiden suhteen homot ja heterot eivät juuri eroneet. Kännyköissä Nokia oli korkealla kummassakin ryhmässä. Autoista VW, Audi ja BMW olivat kärjessä. Luksusautoista Porsce oli joka kolmannelle heterolle oikein sympaattinen, mutta vain joka viides homo voi kuvitella ajavansa Porschella.
Homot litkivät mieluummin shampanjaa kuin olutta. Heterot pitävät olutta ykkösenä.
Homot ovat innostuneita iPod-soittimista, siis MP3-soittimista. Heterot eivät sellaisia vielä tunne.
Tutkimusta perustellaan sillä, että homoilla on verraten korkea tulotaso, joten he ovat kiinostava kohderyhmä markkkinoinnissa.
Tuoetemerkkien ykkönen lienee: Steinwaw & Sons... Ajateltessa teueteen tunnetuvuutta ja esillepanoa puhumattakaan muista tekiööistä.. Horollahan oli omistuksesaan S&S 311
Viimeksi kun vierailin Steinway&Sons yhtiön nettisivuilla näin kuvan pianoa soittavasta Keith Jarretista, jonka taito loihtia mitä upeinta musiikkia on aina yhtä ällisttyvää. Tuskin voi olla Flyygelinvalmistajalla parempaa mainosta kuin Jarret+Steiway. Mutta haluan korostaa, että väline on aina alisteinen käyttäjänsä taidoille.
Miten muistelisin, että Porscessa oli hirveästi vikoja. Missäs se Toyota on? Siinähän on vähiten vikoja? Sitä myydään paljon niille jotka ajavat paljon.
Rikkaat voivat " brändäillä". En halua ostaa Nokiaa, kun firma syrjii kehitysmaiden työntekijöitä.Yök!
Nokia "Vihrein". Joopa joo. Saattaapa olla...
"Nokia - connecting people, disconnecting families."
Nokian erityisesti alemman ja keskijohdon henkilöstönsä suorastaan törkeä ja mitä ilmeisimmin myös laiton hyväksikäyttö ja palkattoman ylityön teettäminen alkavat olla jo aika hyvin yleisessä tiedossa. Ihmisten ajaminen loppuun järjettömällä työtaakalla, sen jälkeen heidän pitämisensä työkykyisinä työpaikkalääkärin määräämillä "ilopillereillä", ja sitten kylmästi potkaiseminen pihalle, kun pilleritkään eivät enää pelaa, ovat arkipäivää "Nokialandiassa".
Ilmeisesti tarvitaan joku esimerkkitapausyksilö, joka nousisi barrikadeille. Kukaan ei kuitenkaan ole toistaiseksi uskaltanut uhmata tätä Suomen talouden pyhää lehmää. Totuus kuitenkin on, että Nokia ei ole enää vuosiin ollut millään tavalla "suomalainen". Sen suurin yksittäinen osakkeenomistaja esimerkiksi on USA:lainen opettajien eläkesäätiö. Menetelmät ja moraali ovat muuttuneet USA:laisen mallin mukaisiksi. Työntekijöiden oikeuksista ei ole tietoakaan, ja AY -liike ei elä Nokialla...
Kysykää vaikka puolisoltani, joka viiden Nokia -vuoden jälkeen on nyt jo toista vuotta kuntoutustuella (=väliaikainen sairauseläke) täydellisen burnoutin aiheuttaman syvän depression takia. Työpaikkalääkärinsä piti hänet työkykyisenä Xanorilla ja Remeronilla, ja kun hän lopulta romahti lopullisesti (samaan aikaan kuin monet muutkin, muuten) tämä tohtori avasi oman praktiikkansa Porvoossa sanoutuen täysin irti Nokian käytännöistä, kieltäytyen kohteliaasti vastaamasta uteliaiden KELA:n lääkärien kysymyksiin puolisoni lääkityksen tarpeesta tai siihen johtaneista syistä.
Tiesittekö muuten, että Nokian pääkonttorissa Keilaniemessä on työterveysaseman yhteydessä erityinen lepo-osasto, jonne ylistressaantuneet työntekijät voivat hakeutua "huilimaan" vähäksi aikaa, kun alkaa ahdistaa liikaa (varmaan siinä sivussa pillereitäkin jaeltiin)? Tämä lepoaika tietenkin vähennetään työajasta ja kirjataan työntekijän "Performance report'iin".
Kun puolisoni meni Nokialle töihin, henkilöstöpuoli ilmoitti hänelle kylmästi, ettei hänellä ole oikeutta kuulua mihinkään ammattiliittoon. Ammattiliittolaiset Nokialla kun kuuluvat Metallityöväen liittoon, ja puolisoni (Communications Specialist) taas ilmiselvästi ei ollut metallityöläinen...
Ulkomaalainen (Ja tässä asiassa tyhmä. Myönnän.) kun oli, niin uskoi. Edes silloin kun olimme tavanneet, muuttaneet yhteen ja asuneet yhdessä jo hyvän ailaa, hän ei suostunut uskomaan, että hänellä oli oikeus olla esim YLL:n (Yleinen Lehtimiesliitto), tai monen muunkin liiton (esim. media-alan liiton) jäsen.
Tämmöistä siis "vihreällä" Nokialla.
Tuollaisesta minulla ei olekaan tietoa. Luulisi, että tuommoisesta olisi ollut jo kaikenmaailman lehdissä ja en ihmettelisi vaikka telkkariuutisissakin. Paitsi, jos kenelläkään ei ole tuommoisesta mitään todisteita. Miksi miehesi ei sitten ryhdy tällaiseksi "esimerkkitapaukseksi"? Senhän minä jo toki tiesinkin, että Nokia ei ole kovinkaan suomalainen. Tosin eipä ole mikään muukaan kännykkävalmistaja. Eikä minulla ole muutenkaan ihmeemmin tietoa, että miten muut kännykkävalmistajat kohtelevat työntekijöitään.
Munkin duunissa on tehty tuota, että työpaikkaa ei ole, kun palaa äitiyslomalta ja sitten irtisanotaan ja tuota, et osoitetaan niin vaikea ja omaan osaamiseensa ulkopuolella oleva työtehtävä et ei pärjää siinä: sitten saa fudut. Tyypillistä savustamista, mikä ei perustu mihinkään ja yleensä tulee asianomaiselle järkytyksenä, kun esimies ei pidä naamataulusta. Se onkin irtiosanomisen oikea syy: pärstä.
Merkeistä: Haglöfs ja Fjällräven. Suomalaisia urheilu- ja retkeilyvälineitä en osta koskaan.
Nokian tapaista menos on yliopistollakin. Peten mainitsemat lääkkeet ja diagnoosit ovat tuttuja itselleni omakohtaisesti. ´En koskaan´ sarjaan liittyy myös yliopsito työpaikkana.
G
"Tuoetemerkkien ykkönen lienee: Steinwaw & Sons"
Flyygelien kohdalla asia on näin minunkin mielestäni, pakko se on vain myöntää. Muutaman kerran on ollut tilaisuus soittaa Steinwayta keikalla ja ne ovat olleet parhaita soittimia käsitellä, joihin olen koskaan koskenut. Olen pianojen ja flyygelien suhteen suorastaan yliherkkä sikäli, että jokainen soitin tuntuu kosketukseltaan täysin erilaiselta ja yllättävältä (mikä vaikuttaa paljon sen soittamiseen). Joka keikalla on aina eri soitin ja jokaiseen niistä täytyy tutustua ja sopeutua muutamassa minuutissa. Joidenkin kanssa homma on mahtava kokemus, joidenkin kanssa ihan okei mutta ei mitenkään ihmeellistä, osan kanssa se on tappelemista sen kanssa, että soitin tekisi niin kuin minä tahdon sen tekevän. Rasittavinta on, jos yhtäläistä painallisvoimaa käyttäen jotkin koskettimet eivät tahdo soida ja osa paukahtaa rumasti. Tai matalasta osastosta lähtee ääntä, mutta diskantti ei soi isompaakaan voimaa käyttäen. Etsi siinä muutamassa minuutissa ihanteellisinta mahdollista balanssia itsen ja säestettävän laulajan, itsen ja pianon sekä pianon ja laulajan välille. Tällaisia tulee vastaan aina joskus ja aina niistä on selvitty melko näppärästi, mutta tekee se jonkin verran keikkastressiä...
Tiesittekö muuten, että edesmennyt mahtipianisti Wladimir Horowitz vaati jokaiseen konserttiinsa ympäri maailman oman Steinway-flyygelinsä, joka kannettiin sisään milloin ikkunasta, milloin ovista sen mukaan, miten se kulloinkin mahtui? Melkoinen roudaaminen, voin kuvitella... Horowitz myös raiskasi hauskasti englanninkieltä kätellessään kaikki vieraat jossain hienommassa juhlatilaisuudessa. Tarkoitus oli sanoa naisvieraille "I'm delighted" (Olen ihastunut), mutta kielitaito petti ja herra sanoi kaikille omahyväisesti "I'm delightful" (olen ihastuttava).
Pianomerkkien häntäpaikkaa taas pitää ainakin omien ominaisuustoivomusteni valossa Hellas, mikä on yleensä harmillisen pieni ja vaatimaton "tassu". Kouluilla on yleensä juuri viimeksi kauan sitten viritettyjä Hellaksia, joissa on arvaamaton kosketus, kaikki ei välttämättä edes soi kunnolla ja ääni on melkon pieni. Useimmista muista merkeistä lähtee loisteliaampia sävyjä. Jos tällainen tassu-Hellas siirretään isompaan saliin, jossa olisi tarkoitus pitää konsertti, joudutaan siitä avaamaan päällyskantta ja vahvistamaan joskus vielä sähköisesti.
Steinwayta lukuun ottamatta en erityisesti arvosta mitään merkkejä. Mielestäni arvostus kohdistuu yleensä enemmän ihmisiin kuin materiaan, tai näin ainakin pitäisi olla. Merkillä ei ole minulle itseisarvoa. Käytän tietysti joitain merkkejä, joista pidän niiden ominaisuuksien perusteella, mutta en miellä sitä oikeastaan arvostamiseksi. Esim. viime aikoina olen hurahtanut Paul Mitchellin hiustuotteisiin syystä, että kokemus on osoittanut niillä tulevan paremman tuloksen tämän pitkän ja käsitellyn fledan kanssa, kuin jos vetäisin päähän tavallista halpaa markettikamaa. Hinta vain on aivan törkeä (mm. 25 € muotovaahdosta!). Tai yleensäkin suosin kampaamotuotteita ja harvemmin ostan muita hiustuotteita.
Ai niin, pidän minäkin mp3-soittimista ja omistan sellaisen :P. Eri asia sitten, arvostanko sitä erityisesti. Pärjäisin hyvin ilmankin.