Mitä teen elämälläni?

Vaeltaja2005 mainitsee toisessa keskustelussa ihmisten kyselleen, että ehtiikö hän tehdä mitään muuta kuin selata internettiä ja pohtia homojen elämää eri puolilla maailmaa. Samankaltaisia huomautuksia on verkkokeskusteluissa kohdistunut myös minun tekemisiini, joka tarkoittanee näkyvyyttäni vaikkapa Ranneliikkeessä.

Olen noiden kommenttien jälkeen miettinyt eri ihmisten ajan käyttöä ja mistä he yleensäkin/yleensäkään ovat kiinnostuneita. Se vaihtelee suunnattomasti. Joillekin elämään mahtuu työn lisäksi lähinnä tv:n katsomista ja kenties kaljan kittaamista ja nukkumista. Heille se saattaa riittää. Minä pitkästyisin sellaisesta kuoliaaksi.

Meillä oli pari päivää kylässä lomallaan yksi nuori mies. Hänen aikansa kului lukuisien toimintavideoiden katseluun ja tietokoneen kautta verkkopelien pelaamiseen. Tätä aamusta iltaan. Tupakkatauot, syöminen ja nukkuminen vain keskeyttivät. Sosiaalinen kanssakäyminen oli vain muutama prosentti koko ajasta. Onneksi hänen lomansa loppui. Hänen elämänsä on kuitenkin kohtuullisessa mallissa. Kysyin, että eikö hän ole kiinnostunut mistään muusta. Sain vastaukseksi, että hän on niin saamaton. Äksöniä häneen näyttää syntyvän kun on pakko lähteä töihin, eli saada rahaa.

Vertaan toista hänen ikäluokkansa kaveria, joka minun näkökulmastani näyttää olevan välillä kahdessa paikassa samaan aikaan ja tekevän viittä eri asiaa yhtä aikaa.

Muutaman kaverin kanssa on käyty läpi nk. viidenkympin kriisiä. Yhden äkin he havahtuivat miettimään, että mitä he ovat elämässään saaneet aikaan ja "kuolemakin on kohta ovella". Saldo, eli oman elämän tyytyväisyyden aiheet voivat olla joskus aika vähissä. Muutama mukula on kenties ehditty tehdä. Nekin vihaavat isäänsä, joka ei ymmärrä siihen syytä. Vaimo kyllästyi ja häippäsi jo ajat sitten. Yhteiskunnallista asemaa ei ole, jolla edes voisi hiukan itsetuntoa nostaa. Työ on ainoa asia, jolla on kunnollista merkitystä. Eläkkeelle jääminen onkin sitten lopullinen niitti. Sen jälkeen voikin jo kuolla pois.

Olenkin monesti ihmetellyt, mistä johtui entisten työkaverieni kuoleminen vain muutaman eläkevuoden jälkeen. He olivat juuri niitä, joilla työ oli oikeastaan ainoa merkittävä asia. Heillä ei ollut elämässään juurikaan muita tärkeitä asioita työn lisäksi. Toki gerontologit ovat kertoneet yhden nopean kuoleman syyn olevan, etteivät nuo ihmiset ole työelämän aikaan pitäneet kunnostaan ja terveydestään huolta.

Siis: Mitä teen elämälläni?

Juhani

Juhani, liittyykö kysymykseesi ennakko-oletus, että tietynlaiset tavat elää olisivat jollakin tapaa arvokkaampia kuin toiset, ja että ihmisillä olisi jonkinlainen velvollisuus tavoitella niitä arvokkaampia tapoja elää?

Liittyy.
Juhani

Pitää heti tarkentaa.

Ajattelen asiaa sen ihmisen kannalta. Ne viidenkympin kriisien kohtaamiset eivät ole olleet miellyttävää katseltavaa noita ihmisiä itseään ajatellen. Soisin heille paljon mieluummin sellaisen elämän, jossa he eivät olisi astuneet tarjottuun oravanpyörään, vaan kyenneet valitsemaan siihen monipuolisemman ja tyydyttävämmän sisällön kuin he lopulta tekivät. Meillä jokaisella on vain yksi elämä elettäväksi, kuten kliseinen sanonta kuuluu.

Asiaahan voi meistä jokainen kokeilla ajatusharjoituksena. Mitäpä jos saisin ilmoituksen, että minulla on viikko elinaikaa. Mitä mieltä olen eletystä elämästäni.

Juhani

Vaikuttiko toimintavideoiden katselija elämäänsä tyytyväiseltä vai tyytymättömältä elämäänsä? Kokiko hän että hän haluaisi "saada jotakin aikaan" elämässään ja kärsi kun ei saanut? Yleisemmällä tasolla: kuinkahan usein huoli "elämättömästä elämästä" mahtaa olla asianomaisten oma huoli versus sivustaseuraajien huoli?

"JuhaniV 1 / 5
02.09.2006, 10:23 Vaeltaja2005 mainitsee toisessa keskustelussa ihmisten kyselleen, että ehtiikö hän tehdä mitään muuta kuin selata internettiä ja pohtia homojen elämää eri puolilla maailmaa."

Minäkin mietin, että sen sijaan että käyttäisin aikaa keskustelemiseen täällä, voisin ihan oikeasti rakentaa itselleni toimivan samansukupuolisen parisuhteen. Ajatella, niin kuin menisi ja TOTEUTTAISI sitä homoseksuaalisuuttaan sen sijaan, että kuivahrajoittelisi täällä ja sen sijaan, että tietäisi missä mikin homojuottola on milloinkin sijainnut, menisi yhteen sisälle. Huomaisi vielä, että kaikki tuntevat minut. Ihmettelevät, että onko sähkökatkos kun en ole netissä.

"Joillekin elämään mahtuu työn lisäksi lähinnä tv:n katsomista ja kenties kaljan kittaamista ja nukkumista. Heille se saattaa riittää. Minä pitkästyisin sellaisesta kuoliaaksi."

Ulkopuolisten silmin minä olen aina tekemässä jotain ja etenkin menossa jossakin. Minulla kerta kaikkiaan ei ole aikaa syventyä vaikka romaanin lukemiseen. Televisio-ohjelmatkin saavat minut rauhattomiksi. Miten joku voi niin kuin olla tuntikaudet jossain baarissa. Miten joku voi sanoa, että on yksin eikä kukaan huoli. Minua revitään niin joka paikkaan niin että minun tapauksessani haaremistakin puhutaan.

"Saldo, eli oman elämän tyytyväisyyden aiheet voivat olla joskus aika vähissä. "

No joo, muita varten tämä elämä on eletty, olisihan se ihana joku päivä tehdä jotain ihan itselleen ja itsensä vuoksi.

"Olenkin monesti ihmetellyt, mistä johtui entisten työkaverieni kuoleminen vain muutaman eläkevuoden jälkeen. He olivat juuri niitä, joilla työ oli oikeastaan ainoa merkittävä asia. Heillä ei ollut elämässään juurikaan muita tärkeitä asioita työn lisäksi."

Aika jännä juttu, pari metriä multaa niin sitten kukaan ei tarvitse minua enää. Niin paksu on kerros multaa, ettei sen läpi edes kuule mitään jos teoreettisesti pystyisikin. Mitenhän maailma makaa ilman minua, osaakohan ne. Kyllä mä varmaan ilmaannun kummittelemaan.

Mitä yritit sanoa, Poris? Ehkä omassa elämässäni on liikaa tekemistä, etten ehdi syventyä Ranneliikkeen ydinsisältöön tai sitten elämäni on niin latteaa, että joudan miettimän päivät päästäni näiden viestien sisältöjä, mutta minusta kirjoituksessasi ei ollut päätä eikä häntää.

Heh! tuosta minä pidän! Minä olen vähemmän lakonisesti samaa mieltä - vaikka roikunkin baareissa.
Tai no, harrastan usein baaeihin pistäytymisiä. On se interaktiivisempaa kuin toimintavideot itsekseen,
ergo, arvotan sen ylemmäs.

Kuinka kauheaa lopulta onkaan olla besserwisser? Minä olen lisäksi ehdottomasti myös snobi.
Maailma kestäköön, minä viihdyn. Ja aivan varmasti myös Juhani ja moni muu.

...Siis pidin Juhanin yhden sanan vastauksesta, viesti kolme.

Mäkin pidin.

Minä pidän Pora-liikkeen nasevasta ja hauskasta kielenkäytöstä. Niin kuin se sähkökatkos ja monet muut. Täällä nautitaan ja nauretaan kippurassa. Hyvä, että Pora oli se, joka käänsi sen ILGA-jutun, kun on suomen kieli hyvin hallussa.

"Resander 7 / 11
03.09.2006, 16:28 minusta kirjoituksessasi ei ollut päätä eikä häntää."

Nauti maukkaista keskipaloista. Toisin kuin Ahti, tarjoan ne ilman sokeria!

Minusta on vähän outoa katua jälkikäteen tekemisiään ja elämäänsä. Juuri nyt, ihmiset tekevät mitä parhaaksi näkevät tai eniten hyötyvät tässä ajassa ja avaruudessa. Se että niitä syitä ja sosiaalisia pakotteita ei ymmärrä kymmenen vuoden päästä, on ihan normaalia. Se että on möks huonoista valinnoista sen sijaan että tekisi jotain rakentavaa sen sijasta on ihan oma moka.

En minäkään muista miksi jo aikaisten tiesin suorittavani tätä siviilipalvelusta jossa nyt olen, mutta kaipa ne oli omalla ajallaan tarpeeksi painavat kun tänne asti olen päässyt :)

Palaten aiheeseen, tarviiko ihminen oikeasti jotain saavutuksia josta olla ylpeä vanhoilla päivillä, vai onko se osa sitä kulttuurin luomaa painostusta mitä ihmisen pitää olla ja mitä saavuttaa ollakseen hyvä ihminen. Kenties samaa sarjaa kuin miehiset pakkosaavutteet kuten vaimo ja kolme lasta, koira, farmariauto, punainen omakotitalo sekä mökki.

Musta taas on vähän outoa, jos ei jälkikäteen ymmärrä katua mitään. Mua aina kummastuttaa, kun ihmiset käyttää kliseistä sanontaa "päivääkään en vaihtaisi pois", että ajatteleeko sanoja olevansa valinnoissaan täydellinen tai ajatteleeko hän, että hänellä oli oikeus tehdä jokin toista satuttava/toisen elämään vaikuttava asia, koska ilman sitä hän ei itse olisi tässä ja nyt juuri tämä sama ihminen? Menneestä pitää oppia ja sitä pitää käyttää hyyödyksi, ettei toistaisi samoja virheitä uudelleen ja uudelleen menemällä siitä mistä aita on tänään matalin.

"Normaali ihminen oppii virheistään, viisas toistenkin virheistä. Tyhmä ei opi mitään, koska tietää jo kaiken."

Oikeiden valintojen tekeminen omaa elämää ajatellen ei ole mitenkään helppoa ja itsestäänselvää. Jos voisin luottaa siihen, etten elä enää kovin kauaa, tietäisin ihan tarkalleen, mitä haluan. Mutta entä jos elänkin vielä 70vuotta? Kadunko sitten, etten tehnyt jotain muuta nyt saavuttaakseni haluamani niiksi 70 vuodeksi?

Ja joo, mä uskon, että jokainen tarvitsee saavutuksia ollakseen ylpeä vanhoilla päivillä. Se edustaako kolme lasta ja farmari kaikille saavutusta, on sitten ihan eri asia. :)

Minusta katuminen ja opiksi ottaminen ovat kaksi eri asiaa.

Tunnen ihmisen, joka ei pysty tekemään pienintäkään päätöstä ilman, että heti sen jälkeen alkaa loputon vatvominen siitä. olisiko sittenkin pitänyt valita toisin. Totta kai tekemisiään pitää arvioida jälkikäteen, mutta muistaen, että tiedossa on vain sen tehdyn päätöksen mukainen lopputulos. Jos olisi valinnut toisin, mitä tahansa muuta olisi saattanut tapahtua, mistä ei kuitenkaan jälkeen päin enää voi saada täyttä varmuutta.

Jos asia menee pielee, on päätöksestä hyvä ottaa opiksi tulevaisuutta varten ja koettaa parhaansa mukaan korjata tilannetta, mutta menneiden murehtiminen ja tehtyjen päätösten katuminen ei johda yhtään mihinkään.

kesäpoika kirjoitti: "Ja joo, mä uskon, että jokainen tarvitsee saavutuksia ollakseen ylpeä vanhoilla päivillä."

Ehkäpä kaikki vain eivät koe tarvetta olla ylpeä vanhoilla päivillä.

Kunnianhimo omassa elämässä on minusta okei. Sen sijaan saman suhtautumisen odottaminen muilta kuullostaa epäilyttävältä.

Yhdyn edelliseen. Jokaisella on oikeus tehdä myös huonoja päätöksiä. Ihminen ei opi ellei se erehdy.

Aivan, jokaisella on oikeus tehdä myös huonoja päätöksiä. Jos niitä ei ymmärrä vääriksi ja kadu, ei ole oppinut mitään. Se, että ymmärtää virheensä, tarkoittaa musta yksiselitteisesti sitä, että nyt siitä samassa tilanteessa tekisi toisin ja ymmärtää olla pahoillaan väärästä teosta. Se on katumista. Virheisiinsä ripustautuminen on ihan eri asia.

Saavutus elämässä voi olla vaikka se, että on hyvät välit läheisiin ihmisiin, tai ihan mitä tahansa muuta. Mä en usko, että olis olemassa ihmisiä, jotka ei aidosti tahdo tehdä mitään hyvää tai saada itselleen mitään hyvää.

JohnnyFinland kirjoitti: "Ehkäpä kaikki vain eivät koe tarvetta olla ylpeä vanhoilla päivillä.
Kunnianhimo omassa elämässä on minusta okei. Sen sijaan saman suhtautumisen odottaminen muilta kuullostaa epäilyttävältä."

Johnnyn kanssa voi kerrankin olla vilpittömästi samaa mieltä. Eiköhän se "x-kymppisenä minulla pitää olla oma velaton asunto, kesämökki, vähintään x-merkkinen auto, sekä sitä ja tätä ja tuota" - hössötys ole peräisin samoista lähteistä kun tuo, luuksi kaluttu "koti, uskonto ja isänmaa" - teemakin.

Ymmärrän toki, että toisilla ihmisillä on pakottava tarve osoittaa itselleen ja eteenkin ympäristölleen noudattaa kotona opittuja "kristillisiä arvoja". Mutta myös ymmärrän niitä, jotka asettavat muut kuin materiaaliset arvot "ylpeilyn aiheeksi" vanhoilla päivillään. Esimerkiksi itse en ole mammonaa juurikaan ympärilleni kerännyt (en halua jättää sitä sukulaisten riideltäväksi tai rakastani maksamaan ylisuuria perintöveroja), mielummin tuhlaan hankkimani rahat rakkaani kanssa - tässä elämässä - nauttien.
Saapahan sitten vanhana naureskella hoitajien kuullen kaikkea sitä mitä on tullut tehdyksi, ja (onneksi) jätetty tekemättä, kuin murehtia, kuka sen omakotitalon nyt kunnossa pitää ja miten sen lomaosakkeen siellä Espanjassa käy...

Onhan se tietysti hyvä, että itse kukin tahollaan pysähtyy joskus miettimään elämänsä tarkoitusta - tekemisiään ja tekemättömyyksiään.

Tosin elämä on liian kiireinen,
huomataksesi
onnen siemenet polkusi varsilla,
liian lyhyt tajutaksesi, ettei kaikkea
voi saada ilman ponnisteluja,
liian pitkä elettäväksi katkeroituneena,
siitä, ettei osaa myöntää heikkouksiaan, ja
antaa itselleen anteeksi sen,
että juoksee kaikesta huolimatta pinnallisuuden
perässä.

Mitä sitten elämällä pitäisi tehdä? Mikä pakottaa tekemään jotakin? Eikö riitä, että teet esimerkiksi osan kanssaihmisistäsi onnelliseksi sillä, ettet ajattele aina pelkästään itseäsi?

Arkadas, milloin materialismista on tullut kristillinen arvo?

kesäpoika kirjoitti: "Arkadas, milloin materialismista on tullut kristillinen arvo?"

Siitä lähtien kun laitoin tuon käsitteen sitaatteihin ;)

-a-

Nyt mä taisin tehdä sen, mitä itse inhoan, ja takerruin yhteen lauseeseen kokonaiskuvan kustannuksella.. Arkadas, olen kanssasi samaa mieltä. Mullekaan materia ei ole tärkeää, sillä erolla, että miljoonan muuton jälkeen mä kyllä haaveilen omasta kodista, omistusasunnosta, jonne voi rakentaa oman pesän.. :)

Musta kuitenkin se, että tietoisesti valitsee ilahduttavansa kanssaihmisiä olemalla ajattelematta itseään ja omia pyrkimyksiään, on nimenomaan sitä, että tekee elämällään jotain tärkeää, josta voi olla ylpeä. Pitää tietää mikä itselle on tärkeää ja elää omien arvojensa mukaan. Omien arvojen mukaiset valinnat on niitä, joista voi kuolinvuoteellaan olla ylpeä, ja kyllä, mä väitän edelleen, että jokainen tahtoo olla ylpeä ja tyytyväinen valintoihinsa.

Mä ymmärsin, että Juhani tarkoitti keskustelunavauksessa nimenomaan sitä, että liian harva elää arvojensa mukaan, jos on sellaisia edes miettinyt, vaan menee siitä missä aita sinä päivänä on matala, ja katuu sitä myöhemmin. Mulle tulee mieleen esimerkki yhdestä ystävästä, joka elää kaapissa ja on vuosia miettinyt ulostuloa. Joka päivä voi keksiä syyn olla tekemättä sitä, onhan tämä päivä mahdollisesti helpompi, kun ovet ovat vielä kiinni, kuin jos ottaa riskin ja tuleee ulos. Joka päivä voi valita kaapin, uudelleen ja uudelleen (kuten Juhanin esimerkissä poika valitsee tietokoneen ja leffat, uudelleen ja uudelleen) ja helpon tien valitseminen voi tarjota väliaikaista onnea vaivattomuutensa vuoksi. Kun kymmenen vuotta kuluu, voi katsoa taaksepäin ja ymmärtää, että jos olisi ottanut riskin ja oikeasti tehnyt jotain, siihen liittyvät vaikeudetkin olisi ylitetty jo kauan sitten, ja miten merkityksetöntä se nyt olisikaan.

Mä koen itse, että kuoleman jatkuva läheisyys omassa elämässä on mulle suuri lahja. Se auttaa ymmärtämään, miten vähäisiä riskit todellisuudessa on. Entäs sitten jos kaikki meneeekin pieleen? Ei sillä ole mitään väliä. Musta on edelleen tärkeintä, että tekee parhaansa. Itseään ei saa rangaista sellaisista valinnoista, joita ei tiennyt vääräksi.

Vähän niin kuin "jokainen kuolee, mutta kaikki eivät oikeasti elä"?

Kyllä kun itse on riskin elämässään ottanut niin sen jälkeen kuoleman odotus tuntuu pitkältä kakulta. Stalinkin armollisesti jakoi vain 25 vuoden tuomioita.

Itse tulkitse asian samaisella sitaatilla, joka löytyy myös kortistani:
" Elä tänäänkin, älä ole vain olemassa"

Hatunnosto Sinulle "kesäpoika", huomasit itsekin takertuneesi kokonaisuuden kannalta epäolennaiseen tekstissäni. Ko. sanaa käytin vain viittaamaan siihen mitä arvoja saamme kotoamme = äidinmaidossamme.

Elämä toki on valintoja täynnä, olen kuullut sanottavan, että tämän päivän ihminen tekee tunnissa saman verran päätöksiä, kuin kivikauden ihminen koko elämänsä aikana. Lienee kuitenkin selvää, että alkukantaisetkin vaistot metsästyksessä ja kilpailuvietissä ovat pysyneet samanlaisina - kohteet vain ovat muuttuneet.

Hyvä kysymys, 7,5 viisi kertaa viikossa vietän aikaani työpaikalla. Onko tämä sitä miä todella haluan tehdä? Ns. vapaa-ajalla olen huomannut, että yhä harvemmin istun iltaa kavereiden kanssa. Kuppiloissa tuskin koskaan. Tässä ei ole arvolatausta - olen vaan tehnyt sitä jo niin paljon ja joskus niin intensiivisesti, että nykyään se tuntuu vana uusinnalta tai jatko-osalta. Silleen vanhojen juttujen kierrätykseltä.

Välillä kadun, että olen perustanut firman ystäväni kanssa. Siihen käytän sitten vapaa-aikaa. Väliilä taas ajattelen, etät katuisin ellen olisi perustanut firmaa. Luulen, että enemmän harmittelee sellaisia asioita, mitä ei ole tullut tehtyä kuin sitä mitä on tehnyt.Paitsi tietysti muutamat "valitut sanat" olsi voinut jättää sanomatta.
Itse olen joskus harmitellut, että en ole ollut vaihto-oppilaana, opiskelijavaihdossa tms. Silloin en pitänyt slelaista tärkeänä. Nykyään kannustan kaikkia kokeilemaan ympäristönvaihdosta.
Materia ei sinänsä ole tärkeä tai ainakaan sitä ei tarvitse olla ylenmäärin. Pyrkimys on, että ei jää mitään perintöjä.

Välttämätön "paha" tietysti on tuo työnteko, mutta pelkkä jouten olokaan ei kiinnosta. Elämässä tulee tehtyä valintoja, vääriä tai oikeita. Yhdellä lailla elämää voisi kai rinnastaa pokeriin. Jaetusta kädestä voit jotain vaihtaa, panosta voit korottaa, tai passata - peli kestää joko luovuttamiseen tai loppuun asti. Jaossa on vain yksi käsi.

Onko vaikea hyväksyä sitä, että on kyvytön?
Minun sukuni kirjoissa on 360 vuotta typeryyttä. Olisi todella yllättävää jos tästä keskinkertaisuudesta nousisi 2000-luvulla joku joka muuttaisi kaiken. Minäpä keksin: aikana jolloin kaikki tulevat ulos kaapista, minä EN tule ulos kaapista! Höräisen takaisin sisään. Vastaan "vittuako se teille kuuluu" ja koko mennyt sukuni kuuntelee. Vasta talonpoikaiskapinaan osallistuttu 1830-luvulla ja nyt taas suvussa on kapinallinen. Koko 360 vuotta jatkunut paskan talikolla heittely Laatokan kaukaisrannan hallasuolla pysähtyy täksi henkeäsalpaavaksi hetkeksi. "En kerro!", "en myönnä!", "syytön!".

*pyyhkii kyyneleitä silmäkulmistaan - naurun aiheuttamia kyyneleitä*

Kiitos Poris viikon parhaasta kommentista.

Poris: "Minäpä keksin: aikana jolloin kaikki tulevat ulos kaapista, minä EN tule ulos kaapista!"

Viimekädessä on jokaisen henkilön oma valinta omasta suhteestaan kaappiin. Se, että joku julkisesti leveilee kaapissa pysymisellä taikka sinne palaamisella, herättää uteliaisuuteni. Minulle se on viesti, ettei kaikki ole niin kuin se kerrotaan. Omien havaintojeni perusteella se on usein merkki epäonnistumisesta joko henkilökohtaisella tasolla taikka laajemmin. Pidän vastenmielisenä yritystä julkisesti kiillottaa jotakin asiaa kiiltäväksi kun se ei sitä kenties lainkaan ole. Se on myös väärä viesti niille ihmisille, jotka juuri nyt puntaroivat omaa suhdetaan kaappiinsa.

Tässäkin asiassa on todella kysymys siitä mitä ihminen omalle elämälleen ja elämällään tekee.

Juhani

"JuhaniV 31 / 31
07.09.2006, 07:56
Pidän vastenmielisenä yritystä julkisesti kiillottaa jotakin asiaa kiiltäväksi kun se ei sitä kenties lainkaan ole."

Pidätkö? Minä olen luullut sinusta jotain ihan muuta.

Poriksen tapa glorifioida omaa kaappeuttaan tuo mieleeni vuosien takaisen Huomaavaiset tupakoitsijat -kampanjan. Silloisella kampanjalla koetettiin tehdä oma pahe hyväksyttävämmäksi, vaikka samaan aikaan alkoi tulla yhä voimakkaampia kommentteja tupakan haitallisista terveysvaikutuksista. Poriksen "Minäpä menen kaappiin, kun muut tulevat ulos" -kampanja kuulostaa lähinnä kummallisen huvittavalta peilattaessa hänen vuolaisiin julkisiin kertomuksiinsa oman elämänsä kompasteluista ja muiden suhtautumisista niihin.

Kaapissa olemisesta tai sieltä ulostulosta sinällään on täälläkin keskusteltu noin miljoona kertaa. Siihen tuskin on enää uutta sanottavaa.

Juhani

"JuhaniV kirjoitti: Poriksen "Minäpä menen kaappiin, kun muut tulevat ulos" -kampanja kuulostaa lähinnä kummallisen huvittavalta peilattaessa hänen vuolaisiin julkisiin kertomuksiinsa oman elämänsä kompasteluista ja muiden suhtautumisista niihin."

Olen sanonut useasti, että minusta on tehty paikallinen kylähullu, näin ollen minun suuntautumiseni on julkinen halveksunnan ja naureskelun aihe. Todennäköisesti siihen on vielä lisätty pedofilia, zoofilia ja nekrofiliakin. Asia ei ollut yhtään paremmin kun kävin vähemmistöpaikassa Nallessa, jonka jälkeen minusta juoruttiin taas jotain muuta. Tälläkin palstalla on epäilty minun olevan ylläpidon luomus.

Ja jos joku intellektuellimmin suuntautunut hetero saattaisi kaiken tuon jälkeen kysymään asiaa minulta itseltäni, kieltäisin sen. Inkvisiittorit ja bolshevikit ja natsit aina haluavat kiristää syytetyltä tunnustuksen, vaikka kiduttamalla. Minä en tunnusta.

Saisiko tätä nokittelua loppumaan? Mielestäni molemmilla on mielenkiintoisia ajatuksia, joista lukisi mielellään lisää, mutta kahdenkeskinen kinaaminen - saati sen seuraaminen - on aika tylsää.

Aboa kirjoitti: "Saisiko tätä nokittelua loppumaan?"

Ei saa. Olen seurannut sähköistä kirjoittelua toistakymmentä vuotta. Ilman napakkaa moderointia fiksutkin ihmiset sortuvat jossakin vaiheessa henkilökohtaisuuksiin, viimeistään vähemmän fiksujen provosoidessa. Ranneliikkeessä moderointi on hyvin kevyttä. Oman lankeamisen välttely on parasta mitä voit tehdä.

On nuo Pora-liikkeen jutut kuitenkin aika hauskaa luettavaa. Ei ota itseänsä niin vakavasti, se on aina virkistävää-mielipiteet ovat sitten kuitenkin mielipiteitä. (anteeksi nyt tästä kommentista)

JohnnyFinland kyseli (5) oliko toimintavideoita lomallaan tuijotellut vieraamme tyytyväinen vai tyytymätön elämäänsä. Halusiko saada jotakin aikaan elämässään.

Vastaan, että on kovin vaikea sanoa sitä ulkoapäin katsellen. Kun sen ikäinen ei oikein osaa tuntemuksiaankaan sanalliseen muotoon pukea, kuin että joskus vituttaa, niin vaikea siitä on tietää mitä hän oikeasti elämältään haluaa ja millaiseksi sen kokee.

JohnnyFinland kirjoitti: " Yleisemmällä tasolla: kuinkahan usein huoli "elämättömästä elämästä" mahtaa olla asianomaisten oma huoli versus sivustaseuraajien huoli?"

Hyvä kymysys. Kyllä se tässä esimerkkitilanteessa on kuitenkin minun, sivustaseuraajan huoli. Omassa arvomaailmassani opiskelujen jättäminen heti pakollisten jälkeen ja asettuminen sohvalle tv:n tai tietokoneen ääreen kaikeksi mahdolliseksi vapaa-ajaksi, on saadun elämän väärinkäyttöä. Itselläni on takuulla joitakin sokeita pisteitä, joita ei tietenkään itse voi huomata. Osa mielipiteistäni on eletyn elämän myötä kasvanutta asennetta.

kesäpoika kirjoitti (24): "Itseään ei saa rangaista sellaisista valinnoista, joita ei tiennyt vääräksi."

Kesäpoika on mielestäni erittäin oikeassa. Kiukutella voi kuitenkin itselleen. :-)

Olen muutamaan otteeseen syvästi harmitellut, etten uskaltanut ottaa lopputiliä kymmentä vuotta aikaisemmin varsin hyvin palkatusta klo 8.00-17.00 työstä siitäkään huolimatta, että sain parit burnoutit. Ystävät ovat kieltäneet lainkaan tuijottelemasta taaksepäin, koska mitään ei voi menneisyydestä muuttaa.

Yksityisyrittäjäksi ryhtyminen on ollut itselleni todella hyvä päätös. Se vaati kyllä uskallusta. Palkka putosi murto-osaan, mutta työn mielekkyys kasvoi monta sataa prosenttia. Kurkistaessani kuitenkin hiukan taaksepäin, juuri tuollaiset reippaat hypyt lähes tuntemattomaan, tukiverkot kuitenkin vahvistettuina, ovat saaneet aikaan merkittävimmät myönteiset tulokset. Joskus on toki vaadittu rajuja ponnisteluja, mutta lopputulos on ollut hyvä. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäisen yhteisen kodin ostaminen. Seitsemän samanaikaista asuntolainaa maksellen ja vuoden verran melkein hernekeitolla eläen ja kahta työtä tehden. Se onnistui ja tyytyväisyys itseen kasvoi.

JuhaniV kirjoitti: "Esimerkkinä vaikkapa ensimmäisen yhteisen kodin ostaminen. Seitsemän samanaikaista asuntolainaa maksellen ja vuoden verran melkein hernekeitolla eläen ja kahta työtä tehden. Se onnistui ja tyytyväisyys itseen kasvoi."

Sydämeni murtuu. Voi miten minä en koskaan osannut arvata, että JuhaiV:llä on ollut kova elämä. Jos vielä kerrot, että lapsena sait selkääsi kun varastit pipareita, minä varmasti rupean itkemään.

Mutta ollakseni positiivinen - tuollaiset traagiset elämäntapahtumat varmasti kasvattavat empatiakykyä.

Pora-liike, mä en oikein usko, että Juhanin tarkoitus oli kirjoituksessaan kertoa elämänsä suurimmista tragedioista. Mä en myöskään näe, että oman elämän traumoista kertominen edes olisi mikään kilpailu. Mä en myöskään ymmärrä, miksi kurjuutta pitäisi ihannoida. Mitä vikaa on arkisessa elämässä ja siitä selviytymisessä?
Kaikilla on omat kipukohtansa. Silti voi puhua muistakin asioista. Sosiaalipornoa on medioissa jo ihan riittävästi, jos siitä tykkää.

Minä selvisin ammattikoulusta \o/

"Arkadas, milloin materialismista on tullut kristillinen arvo?"
No viimeksi ku kävin Roomassa ja Vatikaanissa kummastelemassa Pietarin kirkkoa niin eipä juuri muuta tullu mieleen kuin, että kuinka uskovaiset voivatkin olla niin ahneita ja materialistisia.

vilhelmi kirjoitti:"No viimeksi ku kävin Roomassa ja Vatikaanissa kummastelemassa Pietarin kirkkoa niin eipä juuri muuta tullu mieleen kuin, että kuinka uskovaiset voivatkin olla niin ahneita ja materialistisia."

Tuohon näkäkantaan on helppo yhtyä - eipään nuo "piruntorjuntabunkkerit" mitään pieniä ja vaatimattomia rakennuksia ole, missään päin maailmaa. Harvan seurakunnan vero- ja kolehtitulot ovat niin pienet, ettei kirkkoa voida kunnossa pitää. Testamenttilahjoitukset seurakunnalle (uskontokunnasta riippumatta) kasvattavat kirkon omaisuutta. (Huom. puhun nyt yleisesti kaikista kirkkokunnista, uskonnollisista suuntauksista - ehkä joillakin pienillä lahkoilla asia voi olla toisin.)
Yhdellä kannalta ajateltuna voisi todeta, että jokainen kirkkoon kuuluva homo maksaa (kirkollisveroina) itseensä ja kaltaisiinsa suuntautuvat vainon, painostuksen ja syrjinnän.

Omassa elämässäni olen kyseenalaistanut perinteisen uskonnon ja kirkon aseman. Vain siksi, etten voi ymmärtää sitä, että kun käskyissä puhutaan "Älä tapa" - kirkko siunaa (kenttäjumalanpalveluksissa) puolustusvoimain aseet ja sotilaat - aseillahan on tarkoitus tappaa? Ja kun kirkossa puhutaan - rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi - niin melkeimpä seuraavassa lauseessa rajataan lähimmäinen sanan merkitystä - homoja, huoria, varkaita, vääräuskoisia jne ei saa rakastaa. Kaksinaismoraaliako? Ei suinkaan ;)

Kyseenalaistamisen seurauksena en maksa kirkollisveroja, enkä siten rahoita "pyhää sotaa" homoja ja muita syntisiä vastaan...

Minä ainakin aijon nauttia täysin palkein elämästä .
Tällä hetkellä nautin täysillä sos - ja terveysalan opinnoista ja 5kk . kestäneestä iki-ihanasta ihmis - suhteesta

Herrahissi. Kolme miestä menee alakertaan hissillä. Jokaisella omaisuutta enemmän kuin voi eläessään kuluttaa. Jokaisella kädessä roskapussi, jonka vaimo tai poikaystävä on pakottanut viemään. Siinä se elämän raadollisuus.
Eli mitä teen elämälläni: rakastan sitä, joka käski sen roskapussin viemään. Pisti vielä biojätepussin mukaan.

Mahtava kiteytys elämän tarkoituksesta!

Voisi myös omaa itseään hiukan rakastaa. Sekin kun tuppaa olemaan vaikeaa. Aina vain pitäisi olla vielä parempi, pystyvämpi....

Tuntuu, että elämä on jossakin määrin helpompaa kunninanhimottomalle ihmiselle. Itsearvostuksen liiallinen riippuminen ulkoisista suorituksista (oppiarvot, työtehtävät, erikoiset&menestyksekkäät harrastukset -- ja voihan "unelmien ihmissuhdekin" olla suoritus) on raskasta. Toisaalta kukaan ei voi elää tyhjiössä, ehkä kaikki vain eivät puhu yhtä paljon tekemättömistä töistä ja saavuttamattomista unelmista. Itse olen valmis jossakin määrin ottamaan riskejä ja tuntemaan ahdistuneisuutta, jos vastapainoksi saavutan joitakin itselle tärkeitä juttuja. Vielä enemmänkin haluaisin pystyä sietämään epävarmuutta, mikä usein on menestyksen ehto. Onkohan tämä kunnianhimoon kytkeytyvä itsensäpiiskaamisen draivi sitten itsearvostuksen riippumista ulkoisista tekijöistä? Ja rikkoontuvatko menestyksen esteet sillä hetkellä, kun tosiaan unohtaa itsensä ja oman asemansa, edes hetkeksi? Esimerkiksi kirjoittamisessa tuntuu, että näin on.

Yksilön kannalta ei varmaan mikään elämäntapa ole selvästi sen tyydyttävämpi kuin toinenkaan, sillä eri ihmiset tyydyttyvät eri asioista. Ehkäpä jollekin päivätöissä käyvälle toimintaelokuvaharrastajalle se action on riittävää, tyydytys tulee fyysisten tarpeiden täyttymisestä ja siitä turvallisuuden tunteesta, kun tietää pankkitilillä olevan rahaa. Tai adrenaliinipiikeistä, joita leffan intensiivinen seuraaminen tuottaa. Ulkopuolelta ei mielestäni oikein ole valtuuksia mennä sanomaan, että tuo ei voi olla tyydyttävää. Epäillä toki voi, itsekin niin tekisin. Joku ihminen voi tosiaan olla esim. masentunut ja siksi elää "laiskemmin" kuin muuten eläisi. Ihmisen tarvetta vaihteleviin aktiviteetteihin ei voi nähdä ulkoapäin.

Sen sijaan minulla on käsitys siitä, mitkä elämäntavat hyödyttävät yhteisöä enemmän kuin toiset. Missä muodossa ja mittakaavassa positiivisen ja rakentavan energian antaminen yhteisölle sitten tapahtuu, on eri asia. Silti itselleni on tärkeää, että oma inhimillinen jalanjälkeni maailmassa olisi suurempi kuin se huono kaaos, jota aiheutan. Se lienee sitä minun henkisyyttäni tai tarvetta maailman parantamiseen. Tai sitten se on keino saada arvostusta itselle tärkeiltä yhteiskunnallisilta viiteryhmiltä ja näin siis aika egoistista ;) Noh, kaikki kytkeytyy kaikkeen, eikä liene niin vaarallista se egoismikaan jos jotenkin yleishyödyllisesti sen pystyy kanavoimaan. "Hyöty" tosin tuo ikävästi mieleen rahan ja mitattavissa olevat tulokset, sitä en nyt tarkoita.

Tarkennan vielä edellisen kappaleen ensimmäistä virkettä: yksilö ei mielestäni voi absoluuttisesti tietää, miten mikäkin elämäntapa "hyödyttää yhteisöä". Siksi tästäkään en tahdo laukoa mitään yleispätevää. Kuitenkin luulen, että moni mieltää oman elämäntapansa tai jotkut sen elementeistä yhteisön kannalta rakentavaksi/rakentaviksi ja siksi elää tietyllä tavalla.

Heh, joo. Ja yksilön ihmisarvon miellän vielä riippumattomaksi siitä hyvästä tai pahasta, jota hän yhteisölle tuottaa. Harmi vain etten osaa elää näiden ideaalien mukaan. Sorrun usein tuomitsemiseen, besserwisseriyteen, elitismiin ja vastavuoroisesti elitismisyytteisiin, sen kummemmin asioita pohtimatta. Tavoitteita ja ohjenuoria silti pitää olla...