Eurooppalaista historiaa
» Homo- ja lesbohistorian merkkipäiviä tällä viikolla
Natsiaikana 1933-1945 Saksassa monet asiat menivät toisin. Viime vuonna julkaistiin tutkimus siitä, miten yliopistoihmiset menettivät asemansa ja oppiarvonsa mm. homoseksuaalisuuden takia. Yllättäen näistä asioista on aikaisemmin lähes vaiettu. Se on tiedetty, että nobelkirjailija Thomas Mann menetti kunniatohtorin arvonsa, samoin sosiaalidemokraattinen Rudolf Breitscheid menetti tohtorin arvonsa muutettuaan pois Saksasta. Yliopistot toimivat täysin natsilakien mukaan. Kölnissä yliopisto piti arkistonsa salaisina vuoteen 1998 saakka. Ikävä lisämauste on se, että sodan jälkeen yliopiston rehtorina toimi natsien rotuideologina tiedetty henkilö. Muutenkin Kölnin yliopisto oli 1930-luvulla vahvasti mukana kansallissosialistisessa ideologiassa.
Viimevuotisessa tutkimuksessa selvitellään 65 kölniläisen torhtorinarvon menettäneen vaiheita. Puolet heistä oli paennut maasta. 31 heistä oli tuomittu oikeudessa, mikä johti tohtorinarvon menetykseen.
Sosiaalitieteilijä Ossip K. Flechtheimin (1909–1998) kohtaloa on tutkittu tarkemmin, samoin kirjallisuustieteilijä Hans Mayerin (1907–2001) vaiheita. Mayer sai tohtorinarvonsa takaisin vuonna 1981. Hän oli menettänyt sen maasta pakenemisen yhteydessä.
Mutta entä ne, jotka tuomittiin oikeudessa? Tuomiona usein oli ”ala-arvoisuus”. Kölnissä kaikkiaan 5 tohtoria oli tuomittu homoseksuaalisuudesta ja he menettivät tohtorinarvonsa. Koko valtakunnassa tällaisia tiedetään 85 tapausta. Esimerkkinä tohtori Alwin Kressen tapaus. Hän menetti lääketieteen tohtorin arvonsa huhtikuun 5. päivänä 1939, koska hänet oli tuomittu oikeudessa ”rikollisesta homoseksuaalisuudesta” ja oli pelättävissä, että sellainen toiminta jatkuisi”. Hän toimi lääkärinä työläisten kaupunginosassa Kalkissa. Hän valitti asiasta opetusministerille, mutta turhaan. Häntä pidettiin taparikollisena, koska hänet oli jo kaksi kertaa saatu kiinni homoseksuaalisuuudesta. Oikeudenkäyntien aikana oli löytynyt vielä lisäsyytteitä. Häntä vastaan nostettiin syyte neljästä abortista. Hän sai 2 ½ vuoden kuritushuonerangaistuksen ja kansalaisluottamus meni 5 vuodeksi. Sodan loppuvaiheissa hän toimi Kölnissä autotehtaan sairaiden hoitajana ja pelasti monen pakkotyöläisen hengen. Vuonna 1949 hän sai takaisin lääkärin oikeutensa. Mutta yliopisto kieltäytyi palauttamasta tohtorinarvoa. Päinvastoin päätettiin, että tohtorinarvon menetys oli pätevä. Vielä vuonna 1962 Alwinin iäkäs veli kääntyi yliopiston puoleen ja vaati tohtorin arvon palautusta. Yliopisto pani kirjeen mappiin, ei vastannut lähettäjälle vaan leimasi hänet ”turhasta valittajaksi”.
1940-luvun lopulla oli valtion hallinnolta tullut Kölnin yliopistolle ohje, jonka mukaan tohtorinarvot voisi palauttaa, mutta homoseksuaalisuus säilyi rangaistavana sodan jälkeenkin, joten homoille ei tohtorinarvoja voinut palauttaa.
http://www.jungewelt.de/2006/08-24/022.phpBerliiniin olympialaisista on tasan 70 vuotta. Kisat alkoivat elokuun 1. pnä, 1936.
Jo ennen kisoja 20.7.1936 SS:n johtajalta ja poliisin pääliköltä Heinrich Himmleriltä kävi käsky salaiselle poliisille, että ulkomaalaisia kisavieraita saa pidättää ja kuulustella homoseksuaalisuuden takia (pykälän 175 mukaan) vain Himmelrin henkilökohtaisella luvalla. Kisojen ajaksi saa myös avata homobaareja.
Poliittiset homoskandaalit ovat aina kiinnostavia. Niitä tuntuu edelleen puhkeavan monissa maissa. Yksi jännittävä homoskandaali oli Ruotsissa 1950-luvun alussa. Siitä on pieni maininta Tuula Juvosen kirjassa: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia.
Wikipedia-tietosanakirja kertoo asiasta suunnilleen näin:
Kurt Haijby oli ruotsalainen ravintolanomistaja, joka sai 1930- ja 1940-luvulla suuria summia Ruotsin hovilta, jotta hän vaikenisi. Hän nimittäin väitti olleensa homosuhteessa Ruotsin kuninkaaseen Kustaa V:een. Haijbyn vaimo haki miehestään eroa ja syyksi hän mainitsi miehensä suhteen kuninkaaseen.
Hovi maksoi joidenkin tietojen mukaan 170000 kruuua Hajbylle vaikenemisesta. Hovi lupasi 400 kruunua kuussa, jos Haijby lähtisi maasta ja pysyisi hiljaa. Hänet lähetettiin lentokoneella Saksaan, ja vaadittiin, ettei tämä enää palaa Ruotsiin. Toisi kävi. Mies tuli takaisin ja kirjoitti 1947 romaanin: Patrik Kajson går igen. Siinä hän kertoo tarinansa. Kun valtiovalta tajusi, että kyseessä on rakkaustarina kuninkaasta, koko ensimmäinen painos ostettiin pois. Haijby rikastui. Seuraava painos tuli vasta 1952. Kuningas oli kuollut lokakuussa 1950. Vuonna 1952 Haijby tuomittiin pakkotyöhön 6 vuodeksi. Hän teki itsemurhan vuonna 1965.
Ruotsin poliittisessa elämässä kuninkaan homoseikkailut olivat hankala asia. Jotkut korkea-arvoiset poliisit olivat mukana, kun Haijbylle maksettiin kiristysrahoja. Kaikin keinoin yritettiin hiljentää puheet kuninkaan homojutuista. Kirjailija Vilhelm Moberg kirjoitti tästä aiheesta. Kun Haijby oli valittanut kohtelustaan oikeuskanslerille, paperit pidettiin salaisina 1980-luvulle saakka.
Nyt, kun koko ajan yritetään outata julkisuuden henkilöitä, on hyvä kysyä: kenet saa tai pitää outata. Minun mielestäni sellainen ihminen, joka julkisesti toimii homoja vastaan, mutta on itse mukana homoympyröissä. Kuningas, kuuluiko hän tuohon ryhmään – en osaa sanoa. Tuskin.
Hans Werner Henzen ooppera ”Gogo no eiko“ (hyvin vapaasti suomennettuan ”meri on vaarallinen”) esitetään huomenna Berliinin Filharmoniassa. Ooppera syntyi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei tyydyttänyt ja nyt siihen on syntynyt uutta materiaalia. Säveltäjä on jo vanha mies, 80-vuotias. Hän on asunut jo vuodesta 1953 lähtien Italiassa, lähellä Roomaa.
Der Tagesspiegelin toimittaja kävi hänen luonaan kesäkuussa. Säveltäjä oli juuri silloin lähdössä Salzburgiin, jossa oli tämän oopperan uusi ensiesitys. Säveltäjä on jo huonossa kunnossa. Vakava sairaus haittaa elämää. Mutta juhlaviikoilla on oma suihkukone, jolla hän matkustaa.
Säveltäjä muistleee Berliiniä. Opperan alkuperäinen ensiesitys oli 1960 Deutsche Operassa, mutta hän oli siihen silloin hyvin tyytymätön. Berliinillä on hänelle kuitenkin erityismerkitys. Siellä hän sai suurimmat menestyksensä. Hän oli palannut vuonna 1945 sotilasyksikkönsä kanssa 19-vuotiaana Prahasta. Zoo-rautatieaseman kattotuolit paloivat. Venäläiset olivat jo kapungissa. Elämä näytti kummalliset puolensa. Natsiaikana, kun Linden-ooppera Unter den Lindenillä paloi, natsit rakennuttivat sen uudelleen. Siellä esitettiin vain yksi ooppera, Furtwängelrin johtama Tristan, ja sitten seuraavana päivänä talo tuhoutui uudelleen pommituksessa.
Henzen kolme Whippet-koiraa juoksentelee haastattelun aikana ympäriinsä. Henze nauttii jäätelöään. Hän puhuu isävihastaan ja homoseksuaalisuudestaan. Hänelle maistuu 35 asteen helteessä vielä lasi roseeta. Parkinsonin tauti on aiheuttanut liikkumisongelmia ja hän on katkaissut kolmesta kohtaa kätensä kaatuessaan.
Fausto Moroni on häne pitkäaikainen elämänkumppaninsa ja adoptiopoika. Ikäero on suuri. Kasvoista näkee alkoholinkäytön, huumeet, huvit ja liiat hurjastelut. Fausto valittaa liikaa työmäärää. Mutta pojan tummat silmät hyväilevät Heinzea.
Sairausdestaan huolimatta Heinze tekee vielä sävellystyötä. Ensi vuodelle on tehtävä Linden-oopperaan Phädra-ooppera, mytologinen tarina, jossa on mukana Venus ja Adonis.Toinen näytös on jo paperilla syntymässä.
Suurkaupungin voi löytää jälleen
75 vuotta sitten ilmestyi Erich Kästnerin suurkaupunkisatiiri ”Fabian. Moralistin tarina”. Silloin kirjan pornografia herätti pahennusta. Kun lukee kirjan uudelleen, se onkin hyvin ajankohtainen. Näin esittelee kirjan tämänaamuinen Tageszeitung Berliinissä.
Kirjassa on kaikenlaista väkeä: alaikäisiä prostituoituja, poliittisia äärimmäisyysihmisiä, lesboilotalon pitäjiä, nälkäisiä työttömiä, epärehellisiä journalisteja, korruptoituneita asianajajia. Kuvataan vuotta 1931. Kästnerin romaanissa Berliini on syntinen Baabel, ihmiset kuin hullujehuoneesta. Idässä rehottavat rikokset, keskustassa huijarit ja lännessä epäsiveys.
Kästner kuvaaa tarkasti aikalaistensa perversioita. Kuulostaa kummalta, mutta sama tekijä on tehnyt myös lastenkirjan "Emil und die Detektive". Mutta Kästnerin kuvaus oli hyvin realistista. Hän oli itse nähnyt tuon kaiken. Jakob Fabian kulkee kaupungilla ja kertoo näkemästään. Saksassa vallitsee sekasorto, joka päättyy natsien valtaantuloon.
Tämänpäivän katukuva muistuttaa neonvaloineen paljon Kästnerin kuvausta. Köyhien asuma-alueet, Grunwaldin villat ja keskustan kuhina ovat samanlaisia. Myös Fabiianin voisi tavata nykyäänkin metrossa. 32-vuotias, germanisti, ollut eri ammateissa, lyhytaikaisia työsuhteita, jne jne. Kuin tätä päivää. Ja hänen ystävänsä Labude, kielitieteilijä, rikkaat vanhemmat, on sosiaalipoliittisesti orientoitunut.
Kun Fabian jäi työttömäksi, viranomaisten luona käynti oli jatkuvaa satiiria. Silloin Saksassa oli miljoonia työttömiä. Kuten nytkin. Fabian seurusteli myös journalistipiireissä. Bulevardilehtien otsikot olivat yhtä kirkuvia kuin nykyisin.
Ystävänsä itsemurhan jälkeen Fabian pakenee maalle vanhempiensa luo. Sieltä hän toivoo löytävänsä lapsuutensa puhtaan maailman.
Yksi kirjan luku on otsikoitu: Epämoraalisen topografia. Epämoraalisen käsite on vuosikymmenien kuluessa muuttunut. Gaybaarit olivat harvinaisempia ja niiden väki valikoituneempaa. Nyt baareja on joka puolella kaupunkia. Kirjassa esiintyy myös naistenbaari Kusine. Nahkabaari takahuoneineen olisi ollut 1930-luvulla liian villiä.
http://www.taz.de/pt/2006/10/14/a0216.1/textRunsaat 40 vuotta sitten Kuopion kaupunki oli kauhun vallassa. 8.12.1964 löytyi kuolleena nuori nainen Puistokatu neljästä nailonsukalla kuristettuna. Kyseessä oli seksuaalimurha. Monia oletettuja murhaajia pidätettiin, mutta sitä oikeaa ei löytynyt. Tammikuun alussa 3.1.1965 murhattiin toinen tyttö, myös nailonsukalla. Kun murhaaja vihdoin läöytyi, hän olikin jälkimmäisen tytön perhetuttava, Ilkka K.. 17-vuotias nuori mies. Tapaus oli silloin niin tärkeä, että radiossa oli suora lähetys poliisin tiedotustilaisuudesta, jossa murhaaja paljastettiin. Suora uutislähetys oli ennenkuulumatonta siihen aikaan.
Tutkimusten kuluessa paljastui yllättävä sivujuonne. Murhaajapoika oli ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä erään kuopiolaisen suutarin, miehen, kanssa. Se oli yksi niistä harvoista tilanteista, joissa Suomessa mainittiin tuohon aikaan miesten väliset seksisuhteet. ”Ai se onkin homo. No se selittää kaiken!”, sanottiin. Homo oli silloin ilman muuta rikollinen.
Aikanaan käytiin käräjiä ja tämä käsityöläinen sai 3 kuukautta vankeutta. Murhaaja sai yhteensä 15 vuotta kuritushuonetta.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksa menetti suuria alueita nykyisen Puolan, Tsekin ja entisen Königsbergin tienoilta. Siellä oli paljon saksalaisasutusta, ja miljoonat saksalaiset pakenivat sodan loppukuukausina kaaosmaisena vyörynä länteen, puna-armeija kintereillään.
1960-luvulla päätti silloinen Länsi-Saksan liikenneministeriö, että autobahnien levähdyspaikoille annetaan itään menetettyjen paikkakuntien nimiä. Vuonna 1964 silloinen liikenneministeri Dr. Ing. Hans-Christoph Seebohm määräsi, että jokaisessa Saksna osavaltiossa muutaman parkkipaikan nimi muutetaan itään menetetyn paikkakunnan nimeksi. Näin syntyivät mm. Tilsit, Stettin ja Königsberg, kaikki levähdyspaikkoja. Sosiaalidemokraatit tulivat valtaan vuonna 1966 ja uudelleennimeäminen loppui.
Tilsit oli aikoinaan Memmelin kaupungin vieressä, Neuvostoliiton alueella. Nykyisin se on levähdyspaikka autobahn A3:lla Kölnin itäpuolella Leverkusenin (aspirinin kotipaikka) ja Mülheimin välissä. Levähdyspaikka on homomiesten cruising-alue. Siitä on esteetön pääsy läheisille niityille ja Baggerseen FKK-nakurannalle.
Nakuranta on myös heteropariskuntien käytössä. Homomies kertoo vitsin isästään ja äidistään, jotka harrastavat monien saksalaisten tapaan naturismia. Vaaleaverikkö kävelee ohi ja isäpappa katsoo perään. Äiti nyrpeästi: ”Käänny vatsallesi, etteivät kaikki näe, mitä ajattelet”.
Nykyisen Tshekin tasavallan ja aikaisemman Tshekkkoslovakian alueista ei neliömetrikään ollut koskaan Saksan!
Toisen maailmansodan jälkeen sotasyylliset natsit tuomittiin Nürnebergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Melkein tasan kuusikymmentä vuotta sitten, lokakuun 16. pnä 1946, kuolemantuomion saaneet sotasyylliset hirtettiin Nürnbergissä vankilan pihalla.
Natsit veivät vankilaan ainakin 50000 homoa ja heistä joidenkin arvioiden mukaan 15000 joutui keskitysleireille. Huomattava osa näistä ihmisistä kuoli.
Käsiteltiinkö tätä aihetta Nürnbergin oikeudenkäynnissä ja mitä seurauksia oikeudenkäynnillä oli homojen asemaan? Ilmeisesti ei käsitelty juuri lainkaan. Vuosipäivistä huolimatta tätä aihetta ei ole näkynyt saksalaisissa (gay)lehtiartikkeleissa. Ainoa poikkeus on ollut keskustelu Berliinin homomuistomerkistä.
Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä on ollut vaikutusta myöhempään kansainväliseen lainsäädäntöön mm. kansanmurhan määritelmän, hyökkäyssodan, orjatyön ja ihmisten joukkosiirtojen osalta. Juutalaisille Saksan valtio myönsi korvauksia kärsimyksistä. Homoille korvauksia ei tullut, koska heitä pidettiin rikollisina ja rikoksen vuoksi vankilaan ja keskitysleireille joutuneina. Vasta muutama vuosi sitten harvat elossa olevat saivat pienen symbolisen hyvityksen.
Lainsäädännön osalta tilanne oli vieläkin vaikeampaa. Saksassa oli ennen natseja ”lievä” homolaki vuodelta 1925. Lakia kovennettiin natsien toimesta vuonna 1935. Sodan jälkeen voittajamaat ilmoittivat, että natsien aikana laaditut lait eivät ole voimassa, jos niissä on perusteena ”natsiajattelutapa”. Mutta jo 1948 tuli ensimmäisiä homorangaistuksia, joissa käytettiin natsien koventamaa rikoslain kohtaa. Oikeuden mielestä kyseessä oli normaali rikoslaki eikä natsien ideologinen laki. Ja vuonna 1951 korkein oikeus hvyäksyi tiukennetun natsiaikaisen lain käytön homoja vastaan. Viisikymmenluvulla homoilla oli Saksassa vaikeat ajat, ns. Adenauer-aikakausi.
Homojen rankaiseminen lopetettiin Saksassa vasta vuonna 1969.
Homoskandaali Saksan hovissa sata vuotta sitten
Sata vuotta sitten Saksassa riehui homoskandaali, jossa mukana oli myös keisari Wilhelm II. Keisari oli juuri palannut metsästyslinnastaan marraskuun 24. pnä 1906, kun hän luki lehdestä salaperäisen jutun. Siinä oli tekstiä Goethen Faustista, mutta niin muutettuna, että vain fiksummat kansalaiset voivat taustalla olevat asiat ymmärtää. Berliinin hovissa ymmärrettiin. Jutussa käsiteltiin peitellysti keisarin läheistä ystävää ruhtinas Eulenburgia. Toinen jutussa erottuva hahmo oli kreivi Moltke, keisarin adjutantti ja Berliinin sotilaskomendantti. Nämä kaverukset kuuluivat samaan ystäväpiiriin, johon kuului vain korkeassa asemassa olevia arvohenkilöitä. Lehdessä tätä joukkoa kutsutaan Liebenbergin pöytäseurueeksi. Juttu ilmestyi lehdessä 17. marrraskuuta ja jutun nimenä oli Präludium.
Otto Hammann tunsi hyvin hovin ja muisteli sitä vuonna 1919. Hän kertoo, että hovissa alkoi pelokas kuiskailu ja toisaalla vahingonilo. Juttu oli erikoisluonteinen ja oli odotettavissa, että siitä tulisi vielä jotain uutta. Ja hankalinta kaikessa: juttuun oli sekaantunut tavalla tai toisella itse keisari Wilhelm II. Vaikka lehtijuttu oli ilmestynyt jo melkein viikkoa aikaisemin, kukaan ei uskaltanut häiritä keisaria metsästyslinnassaan, kun tämä vietti aikaa ystävänsä Eulenbergin seurassa.
Seurapiirissä sovittiin hiljaisesti, että Eulenberg vetäytyy keisarin läheisyydestä. Ehkä juttu kuivuu kokoon. Eulenberg päätti viettää talven Sveitsissä. Hän ei kertonut kenellekään lähdöstään. Keisarilta hän pyysi anteeksi katoamistaan kirjeitse.
Paljastavan lehtijutun oli kirjoittanut ”Tulevaisuus”-lehden julkaisija Maximilian Harden. Tästä alkoi homopaljastussotku, jota kutsutaan Harden-Eulenburg-skandaaliksi. Myös Wikipedia tuntee jutun, mutta ainakaan suomenkielisestä teksitstä en ymmärtänyt juuri mitään.
Mutta katsotaan, miten juttu kehittyy lähikuukausina. Niille, jotka eivät muista: Wilhelm II oli Saksan keisari ja Preussin kuningas. Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, keisari joutui eroamaan ja siirtyi maanpakoon Hollantiin. Jos muistan oikein, hän asui pitkään myös Spassa, Belgiassa, siellä, mistä tulevat mineraalivedet. Hän kuoli vuonna 1941.
Natsiaikaa Hampurin oopperassa
Hampurilainen lehti Hamburger Abendblatt kertoi eilen, millaista oli Hampurin valtionoopperassa natsiaikana. Monet juutalaiset ja poliittisesti epäluotettavat taiteilijat saivat lähteä. mutta myös homolaulajat, orkesterin jäsenet, jopa paikannäyttäjät saivat kokea vainoa. Hampurissa on selvitelty oopperan historiaa.
Vuonna 1935 kovennettiin pelättyä homopykälää 175 niin, että pelkkä katse saattoi johtaa pidätyksiin. Hans Grahl oli tunnetuin vainojen uhri. Hän oli sankaritenori. Pitkään hän oli ainoa, joka lauloi Saksassa Tristania.
Gestapo nappasi Grahlin tammikuun 19. pnä 1937 tuttavan lausunnon perusteella. He olivat tutustuneet Alster-paviljongilla ja tavanneet pari kertaa. Heillä oli ollut myös seksijuttu. Häntä suojasi aluksi se, että hän oli tunnettu henkilö, mutta kun Gestapo puuttui peliin ja teki kotitarkastuksen, hän joutui kuulusteluihin kaupungintalolle.
Hans Grahl oli syntynyt 1895 oopperalaulaja Maximilian Grahlin poikana. Aluksi hän työskenteli rohdoskauppiaana, mutta ensimmäsien maailmansodan puhjettua hän lähti sotaan vapaaehtoisena, ja sai sieltä kunniaristin. Sodan jälkeen hän aloitti lauluopinnot ja debytoi Leipzigissä 1921. Hampuriin hän tuli vuonna 1929 ja valtionooopperaan hän sai kiinnityksen 1930. Hän oli jossain vaiheeessa parhaiten palkattu oopperalainen, palkka 2500 reichsmarkkaa. Vuonna 1936 hän sai arvonimen kamarilaulaja. Hän esiintyi myös ulkomailla, mm. Salzburgissa, Wienissä ja Philadephiassa.
Hänet vangittiin 13.4.1937. Hänet tuomittiin homolain perusteella 6 kuukaudeksi vankilaan. Tuomiossa hänet leimataan paatuneeksi homoksi. Tuomiossa koetettiin selitellä, miten hänen oopperauransa altistaa hänet homouteen. Hän joutuu mm. tekemisiin meikkauksen ja pukujen kanssa. Lisäksi hän on taiteilijaluonne. Mutta rikosta ei voi antaa anteeksi, koska se olisi väärin terveitä ihmisiä kohtaan, joita taiteilijajoukossa on kuitenkin enemmistö. Grahl oli naimisissa, joten seksuaalinen puutekaan ei ole homouden syy.
Grahl joutui Glasmoorin vankilaan, missä hän toimi puutarhatöissä. Hampurin valtionoopperan intedentti Karl Strohm anoi hänelle vapautta, mutta turhaan. Mutta Grahlin ja hänen vaimonsa Claire Falken armonanomus toimi.
Vapauduttuaan Grahl ei palannut Hampuriin, joten ooppera menetti tärkeimmän tenorinsa. Hän muutti Tsekkoslovakiaan, missä hän oli Saksalaisessa Teatterissa Prahassa. Vuodesta 1939 hän lauloi Breslaussa Saksassa vuoteen 1945. Sodan jälkeen hän muutti Berliiniin. Siellä hän esiintyi silloin tällöin, mutta toimi pääasiassa laulunopettajana. Hän kuoli vuonna 1966 71-vuotiaana.
Johtuu ehkä homoleimasta, ettei häneltä ole levytyksiä. Yksi lyhyt live-äänite on säilynyt Parsifalista.
Toisin kävi kuorolaiselle Adam Uhlille ja paikannäyttäjä Wilhelm Maskowille. He joutuivat kärsimään koko rangaistuksensa. Vuonna 1936 Gestapo kiinnitti huomion Adam Uhliin. Hänet irtisanottiin ja hän sai 4 kuukauden rangaistuksen pykälän 175 perusteella.
Wilhelm Maskow oli naimisissa, mutta hänet pidätettiin julkisessa toiletissa Kirchenalleella vuonna 1942. Hän sai 6 kuukautta vankeutta.
Tässtä teemasta lisää kirjassa "Hamburg auf anderen Wegen" (Bernhard Rosenkranz/Gottfried Lorenz) ja nettissivulla
http://www.hamburg-auf-anderen-wegen.de/stolpersteine
Ilmiantajat ovat kammottavia. Se tulee mieleen nykyäänkin, kun lukee lööppejä Susannasta.
Vintillä käydessä käteen osui ensimmäinen numero Homo-lehdestä joulukuulta 1966, siis tasan 40 vuotta sitten. Lehti ilmestyi vain muutaman kerran. Julkaisija oli Homo international magazine ja osoitteena Norrköping. Lehteä myytiin Ison Robertinkadun antikvariaatissa, jossa muutenkin oli tuon ajan paras gay-lehtivalikoima. Lehden irtonumerohinta oli 4,50 markkaa. Antikvariaatti on edelleen olemassa.
Homo-lehti oli tiettävästi ensimmäinen, jossa oli myös suomenkielinen osasto, tosin vain runsaat pari sivua. Se on otsikoitu: ”Suomalaiselle lukijalle” ja sen on kirjoittanut nimim. R. Tapio.
Uutisia Suomesta –kohdassa kerrotaan, että viime kuukausina Suomessa on ollut melkoinen myrsky homopaljastusten ympärillä. Viikkosanomat-nimisessä lehdessä oli heinäkuussa 1966 juttua Suomen rangaistuslaitoksista ja homoseksualismista. Viikkosanomissa kerrotaan, että vankiloissa on homoseksuaalista kanssakäymistä ja osa kohdistuu alaikäisiin vankeihin tai he keskenään harrastavat sitä. Koska homous on rangaistavaa, vankiloissa on jatkuvasti homoseksuaalisuudesta tuomittuja vankeja.
Viikkosanomien kirjoituksessa käsitellään myös homoseksuaalisuuden rangaistavuutta. Monissa Euroopan maissa rangasitavuus on jo poistettu. Arvioidaan että Kinseyn raportin lukujen mukaan Suomessa olisi n. 200000 homoseksuaalista ihmistä. Lehti kertoo myös, että lainmuutos on vaikeaa, koska asia on niin arka, että kukaan kansanedustaja ei uskalla ehdottaa lainmuutosta. Ainoa poikkeus on ollut eräs pappi-kansanedustaja (Apajalahti).
Uutisia Suomesta –palstalla kerrotaan myös Ilta-Sanomien jutusta ”Homoseksuaalipesä Helsingissä”. Se julkaistiin kissankorkuisin otsikoin keskiviikkona 10. elokuuta 1966. Tämä juttu aiheutti paljon jälkipyykkiä, ja siitä on kerrottu laajalti mm. ranneliikkeessä Setan 30-vuotisseminaarin aikaan
http://ranneliike.net/arkisto.php?act=rthrd&thrdid=2200
Samana iltana, kun Iltasanomat julkaisi paljastusjuttunsa, radion ajankohtainen studio –lähetys oli omistettu tälle aiheelle. Lähetyksessä ninmeltämainitsematon ”kulttuurihenkilö” kritisoi rajusti Suomen lainsäädäntöä ja sitä, että poliisi pannaan jahtaamaan homoja. Kun hän mainitsi, että homoja on Suomessa vähintään kymmeniä tuhansia, moni kuuntelija pudisti päätään: ”Ei voi olla totta”. Kulttuurihenkilö lienee ollut joku Donnereista.
Suomen television ajankohtaislähetyksessä naisjuristi, ilmeisesti Inkeri Anttila, ilmoitti kantanaan, että rikoslain kohta on pikaisen korjaamisen tarpeessa.
Muuten ensimmäinen Homo-lehti oli ruotsinkielinen ja siinä on uutisia, novelleja ja muutama kuva. Kirjeenvaihto-osastosta löytyy muutama suomalaisilmoitus. Esim. tällainen:
”Nuori mies 25/170 toivoo tuttavuutta samanmielisten kanssa kaikkialta. Harrastuksia: musiikki, valokuvaus, jne. Vastaukset mieluimmin valokuvineen ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. K-39”
Näissä asioissa maailma ei ole muuttunut miksikään. Sama kaipaus, silloin vain monelle täyttymätön kaipaus.
Kiinnostaisikohan museota tämä vanha Homo-lehti?
Aivan varmasti Tampereella oleva Työväen keskusmuseo on tämän kaltaisesta aineistosta kiinnostunut. Siellä on ollut jo ainakin yksi teemanäyttely:
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa Suomessa, 05.07.2005 - 16.10.2005
http://212.246.191.91/nayttely.exe?ekap%E4iv%E4='05.07.2005'
Yhteystiedot:
http://212.246.191.91/henkilokunta.cgi
*********
Olen huolissani siitä, että merkittävääkin historiallista aineistoa katoaa ymmärtämättömän perikunnan heittäessä "sellaiset" materiaalit roskiin. Näin on jo valitettavasti käynyt. Osa aineistosta katoaa ihmisten muistitietona. Olen koettanut kerätä juuri tuota muistitietoa haastattelemalla kirjallisesti sekä myös nauhalle. Vieläkin joillekin vanhemmille homoille ja lesboille on vaikeaa kertoa oman elämänsä tästä puolesta. He ovat eläneet nuoruutensa niin vahvan pelon piirissä, ettei se hellitä nykypäivänäkään. Heillä on kuitenkin hallussaan monenlaista merkittävää historiallista tietoa.
Nyt tulisi nuoret innostaa keräämään muistitietoa meiltä vanhemmilta homoilta, lesboilta ja tietenkin myös transihmisiltä.
Vaeltaja2006:n ja JuhaniV:n nostama teema on tärkeä. Varhaisemmat ajat eli lähinnä vainon aika on ollut pitkä ja mm. siihen kehitetyt selviytymiskeinot ovat mielenkiintoista säilytettävää historiaa ja perinnetietoa.
Vaeltaja, olet löytänyt arvokkaan homohistoriallisen aarteen! Toimita se joko Työväen keskusmuseoon Tampereelle, jonka Juhani jo mainitsi
http://www.tkm.fi tai Työväen arkistoon Helsinkiin
http://www.tyark.fi . Ne keräävät yhteistyössä suomalaista lesbo-, homo-, bi- ja transhistoriaa. Setan arkistot on jo suurimmaksi osaksi siirretty Työväen arkiston ammattitaitoisiin käsiin ja säilytyksen kannalta palo- ym. turvallisiin tiloihin. Mutta varhaisempaa homohistoriaa ei ole vielä saatu juuri lainkaan talteen.
30.9.2007 asti aineistoa (lehtiä, valokuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, bileiden mainoksia ja pääsylippuja, t-paitoja, pinssejä ym. esineitä) voi toimittaa myös Vantaan kaupunginmuseoon
http://www.vantaa.fi/i_alaetusivu.asp?path=1;218;1858 (Tikkurilan vanha asema). Siellä avataan 12.5.2007 "Sateenkaari-Suomi - seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa" näyttely, johon kaivataan kipeästi aineistoa. Sekä Vaeltajan löydön kaltaisia historiallisia aarteita, että myös myöhempää, tähän päivään asti ulottuvaa aineistoa.
Aineiston luovuttamisesta on syytä ottaa etukäteen yhteyttä museoon tai arkistoon, jotta luovutusasiakirja voidaan laatia ja aineiston käyttöä mahdollisesti rajoittavista ehdoista sopia.
Oletteko muuten lukeneet Kim Bentz -nimisen henkilön kirjoittaman (kustantajana Liberte, painopaikkana Gummerus) kirjan "Kastroitu" ? Se kuvaa olympiavuonna 1952 kastroidun opettajana toimineen homomiehen vaiheita "kiinnijäämisestä" vankila-aikoihin Helsingissä. Tarina on lyhykäisyydessään ja tosiperäisyydessään aika karmaiseva kuva menneen ajan Suomesta ja sen moraalikäsityksistä. Tarina lähtee liikkeelle noin 5-kymppisen miehen ihastuttua 14-vuotiaaseen poikaoppilaaseensa, ja tämän halattua tätä yksityistunnin aikana.
Tarina siis jollain tapaa myös sivuaa nykyiselläänkin vellovaa pedofilia -keskustelua.
Mutta toimenpiteet, joihin tuolloin ryhdyttiin (kastroitiin "seksuaalirikollisia") olivat aika käsittämättömiä.
Tarina on kipeä, mutta osuva.
Mielestäni se olisi melkein dramatisoitavaa aineistoa aiheensa "arkuuden" ja merkityksellisyyden suhteen.
Se ei välttämättä tuo homoutta esiin kovin kirkkaassa valossa, vaan aika "vanhanaikasesti" mutta kuvaa kertojan sisäisiä tuntoja ja tarkoitusperiä hyvin.
Mielestäni se kuvaa hyvin vanhan ajan Suomen ahdasta tilaa homojen kannalta. Selkeä uhritarina..
Lukekaa jos saatte jostain käsiinne.
Kun näin Monsieur Veikon viimeisen kerran vähän ennen kuin Vanhan Kellari menetettiin, hän oli masentunut. Diagnoosina oli paheneva Parkinsonin tauti. Hänen myöhempiä vaiheitaan en tiedä.
Veikko H. vaikutti aika tavalliselta Vanhan kävijältä. Hän oli ystävällinen ja aina tuli juttelemaan meidän nuorempien miesten kanssa. En ollut koskaan kuullut hänen elämäntarinaansa, joten oli suuri yllätys, kun eräänä tammikuun sunnuntaina 1989 Helsingin Sanomien sunnuntailiitteessä oli hänestä pitkä juttu suuren kuvan kera. Mielenkiintoinen elämä.
Hän oli ravintolamaailman elävä legenda, Veikko H. Hänen uransa alkoi helmikuussa 1952, kun hän saapasteli sarkapompassa Helsingin Seurahuoneen johtajan, ratsumestari Ville Noschiksen huoneeseen. Haettiin baariapulaista, ja Veikko H. valittiin. Sitä ennen hän, toijalaisen pienviljelijän poika, oli käynyt vain kerran ravintolassa. Vanhemmat pettyivät pojan uranvalinnasta.
Oli olympiavuosi 1952, ja Seurahuoneelle oli kutsuttu hovimestari Amerikasta saakka huolehtimaan kisavieraista. Siihen aikaan cocktailit olivat muodissa. Seurahuoneella kävi pääasiassa sosieteeta: Näyttelijöitä, kirjailijoita, vuorineuvoksia, yms. Hovimestarin homma oli tosi tärkeä. Veikko halusi sellaiseksi ja päätti hankkia kielitaitoa ja yleissivistystä. Hän luki paljon, elämäkertoja ja maailmankirjallisuutta. Jo smana vuonna hän pääsi Kämppiin, sitten Palaceen, Kaivohuoneelle ja Kalastajatorpalle. Hänestä tuli viinuri. Myöhemmin hän siirtyi Tukholman Gilletiin oppiakseen kieltä. Se oli myös kuningas Kustaa VI:n lempipaikka. Tosin Gilletissä hän aloitti tiskaajana. Nopeasti hän kuitenkin yleni henkilökunnan tarjoilijaksi, ja ennen pitkää salin puolen hovimestarit ottivat hänet passarikseen.
Oli päästävä Pariisiin. Hän osti kirjan ”Tuhat sanaa ranskaa” ja lipun Pariisiin. Pariisissa sattui olemaan Suomen ystävä Madame Curli Rosenbröijer. Madame järjesti hänelle työtä Rotisserie de la Reine Pedauquessa. Ravintola on perustettu 1550. Veikko pääsi saliharjoittelijaksi tuhannella sanallaan. Mutta hän halusi eteenpäin. Hän pääsi de Chamborantin perheeseen töihin. Hän oppi hienostunutta ranskankieltä ja tapoja. Seuraava työpaikka oli Chilen suurlähetysstö. Oli suuria vastaanottoja ja protokolla oli hallittava.
Pariisin vapaa elämänmeno alkoi tulla tutuksi. Hän oli sulavakäytöksinen ja sai paljon ystäviä. Le Figaro –lehdessä kreivi du Boisrouvra, Monakon ruhtinaan serkku, haki henkilökohtaista palvelijaa Neuillyn palatsiinsa. Se oli upporikas suku. Tyttären 18-vuotispäiville oli kutsuttu 2000 vierasta. Juhlien hinta oli 50 miljoonaa frangia. Arkisin aamu alkoi klo 6, kun Veikko avasi kreivin makuuhuoneen ikkunaluukut ja pani kylpyhuoneessa kultaisen parranajokoneen käyttövalmiiksi. Kreivi harrasti pukuja. Niiden kunnossapito vei paljon työaikaa. Rouvan kiinnostuksen kohteina olivat autot. Ne oli räätälintyönä Lontoossa tehtyjä. Vain kerran kreivi joutui nuhtelemaan kamaripalvelijaansa. Hän oli ohittanut kreivin portaikossa pyytämättä ohittamislupaa.
Kreivipari matkusteli paljon. NYKissä oli vakituinen hotellihuone varattuna. Erään matkan aikana rouva löytyi kuolleena sviitistään. Kreivi muutti hienostotaloon ja Veikko lähti tavaratalo La Belle Jardinin omistajattaren hovimestariksi. Rouvalla oli rakastaja ja aina kun rakastaja tuli kylään, kaikki järjestettiin ennalta ja henkilökunta sai vapaaillan. Madame halusi keskittyä l’amouriin. Tuohon aikaan Veikon ystäväpiiriin kuuluivat mm. muotisuunnittelija Givenchy ja prinssi Giovanni de Bourbon-Siciles.
Vuonna 1960 hän tuli yhdessä erään merkittävän kokin, Andren, kanssa takaisin Suomeen. Aluksi hän oli Seurahuoneella., sitten Monte Carlossa, Teatterigrillissä ja Kaivohuoneella. Vuonna 1985 hän jäi eläkkeelle. Hän omisti Andtre-ystävänsä kanssa Ranskan maaseudulla kesähuvilaksi muunnetun myllyn. Ystäväpiiri oli gourmet-henkistä. Kantapöytä oli pitkään Bulevardiassa.
United States Holocaust Memorial Museumista Washingtonista on ensi kertaa tullut Eurooppaan näyttely, jossa esitellään natsiajan lääketieteellisiä kokeiluja. Näyttely on juhannukseen saakka Dresdenin Saksalaisessa Hygienia-museossa.
Vuoteen 1944 mennessä steriloitiin Saksassa 400 000 ihmistä rodun puhtauteen vedoten. Eutanasia-ohjelman puitteissa murhattiin n. 200 000 ihmistä. Sadat lääkärit olivat mukana tässä ohjelmassa. Sota-aikana 1939-1945 surmasi hoitohenkiöäkunta ja lääkärit n. 5000 vastasyntynyttä lasta. Useimmat hirmutöihin osallistuneet jatkoivat uraansa sodan jälkeen.
Erityisesti tästä ohjelmasta vastasi Hitlerin henkilääkäri Karl Brandt. Hän sai sodan jälkeen kuolemantuomion.
Myös homoja käytetiin runsaasti ihmiskokeissa. Yksi tutkimuskohde oli homoseksuaalisuuden syy ja taistelu homoutta vastaan yhteiskunnassa.
http://www.dhmd.de/neu/Nikolaus Wachsmann on julkaissut kirjan tutkimuksistaan, joissa selvitellään toisen maailmansodan aikana Saksan vankiloissa olleiden kohtaloita. Vuonna 1943 natseilla oli enemmän vankeja vankiloissa kuin keskitysleireissä. Kun itärintamalla venäläiset lähestyivät vuodenvaihteessa 1944/45, vankiloita ei jätetty liittoutuneille, vaan itäalueilta vangit ajettiin vähissä vaatteissa ja ravinnotta maanteille suuntana länsi. Moni jäi sille matkalle.
Monissa vankiloissa alkoi myös väkivallan aalto. Sonnenburgin kuritushuoneessa poliisi, SS ja vankilan johto ja vartijat ampuivat 800 kaikkiaan tuhannesta vangista. Natsirikosten todistajat haluttiin vaientaa. Ampujat eivät miettineet sodanjälkeistä aikaa. Ja osa ampujista halusi vielä lopullisen häviön edellä tuhota Saksan kansalle haitalliset ainekset. Näitä vankiloiden joukkomurhia ei ole aikaisemmin järjestelmällisesti tutkittu. Sen sijaan keskitysleirejä on tutkittu paljonkin. Keskitysleirithän olivat tilapäisiä ja niissä ideologian pohjalta tuhottiin ei-toivotut ihmisjoukot.
Vankiloissa oli vuonna 1937 (ennen sotaa) 122 000 ihmistä. Monet heistä eivät olleet varsinaisia rikollisia vaan olivat syystä tai toisesta joutuneet vastakkain natsiviranomaisten kanssa. Näitä olivat poliittiseen oppositioon kuuluvat, ulkomaalaiset, juutalaiset, homot ja jehovantodistajat. He olivat oikeusterrorin uhreja. Monilla vainotuilla oli hyvinkin harmittomia ”rikoksia”. Nämä ihmiset olivat vain syrjäytyneitä, kuten asunnottomia, kerjäläisiä, kulkumiehiä tai prostituoituja.
Hitlerillä oli sillä tavoin näpit pelissä mukana, että hän saattoi jopa lehtiuutisten perusteella puuttua oikeusjuttuihin ja vaatia kovempia rangaistuksia, Hän myös kehotti vankiloissa väkivaltaan ja tuhoamiseen.
Tuomarit olivat alkuvaiheessa tavallisia tuomareita, mutta vähitelleen ylenemisen ja oman vakanssin vuoksi alkoivat yhä tiukemmin noudattaa Hitlerin vaatimuksia oikeudenkäytölle. Tuomarit mm. alkoivat tehokkasti toimia yhdessä poliisin kanssa. Tästä yhteistyöstä syntyi terrorijärjestelmä. Oikeus huolehti siitä, että monet vankilassa olevat eivät aikanaan vapautuneetkaan vaan heidät murhattiin. Se toimi myös niin, että vanki vapautuessan luovutettiin poliisille ja poliisi luovutti hänet edelleen keskitysleiriin. Erityisen räikeästi se näkyi, kun ihmisiä jaoteltiin yhteiskunnalle hyödyllisiin ja hyödyttömiin ihmisiin.
Vankiloiden henkilökuntaa ei yleensä kiinnostanut, mikä vangin rikos oli. Tärkeämpää oli yhteiskunnalle hyödyttömien eliminointi. Syrjäytyneiden ja pikkurikollisten paikka oli usein turvasäilö. Oikeusistuimet mielellään tuomitsivät heitä turvasäilöön. Esim. vuonna 1939 10000 ihmistä määrättiin turvasäilöön. Myös vankiloiden henkilökunta voi ehdottaa ihmisiä turvasäilöön.
Turvasäilöissä elinolosuhteet olivat niin huonot, että elinkautinen rangaistus turvasäilössä merkitsi usein nopeaa kuolemaa.
(netzeitung.de)
Kun lukee vankilassa olleiden homomiesten elämänkertoja, niissä toistuu juuri yllä kuvattu järjestelmä. Ensin homoudesta joutui vankilaan. Juuri kun vapauden piti koittaa, vanki kuljetettiiin keskitysleirille ja toisinaan sinne myös kuoli. Monet homomiehet selvisivät hengissä. Vasta 70-luvulla ilmapiiri oli sen verran liberalisoitunut, että jotkut voivat kertoa kokemuksistaan. Moni kuintenkin meni hauitaan puhumatta mitään vaikeista kokemuksistaan.
Quadrath kuuluu Kölnin hallintoalueeseen. Quadrathissa syntyi sata vuotta sistten 18.12.1906 Peter Roleff. Lapsuutensa hän asui Postin majatalossa. Silloin ei kukaan vielä voinut aavistaa, että Peteristä tulisi tanssija, koreografi, balettimestari, tanssipedagogi ja tunnetun saksalaisen yksityisbalettikoulun johtaja. Suku oli taiteellista. Isä oli paitsi gastronomi myös harrastajaurkuri ja laulaja. Perhejuhlissa Peter esitti tanssia; siitä tosin isä ei pitänyt. Äiti Elisabeth kertoi joskus myöhemmin, että tanssi oli Peterille kaikki kaikessa.
Ensin hänet yritettiin kouluttaa sokerileipuriksi, mutta tanssi kiinnosti enemmän. Hän muutti Berliiniin ja modernin tanssin koulutukseen. Se ei kuitenkaan riittänyt, joten hän hankkiutui myös klassisen baletin koulutukseen V iktor Gsovskyn johdolla.
Ensimmäiset menestyksensä hän saavutti Berliinin oopperassa, sitten Augsburgissa koreografi Aurel von von Milossin johdolla. Hän kierteli eri oopperataloissa ja oli myös elokuvassa, mm. tanssijana elokuvassa ”Tanssiva kongressi”. Natsien homopolitiikka ja toinen maailmansota katkaisivat Peter Rolleffin taiteellisen uran.
Keväällä 1936 Roleff oli yksi pääsyytetyistä ns. Essenin teatteriskandaalissa. Siinä monia teatterilaisia syytettiin homoseksuaalisuudesta ja osa tuomittiin. Historioitsija Klaus Sator on tutkinut tapausta. Gestapon kuulusteluissa Peter tunnusti homoutensa ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Bergheimiläisen vankilapapin poika, nykyään jo 72-vuotias, oppi tuntemaan Peterin ja sanoi, että tämä teki häneen suuren vaikutuksen. Peter teki vankilassa puusepän töitä pappilaa varten ja hänellä on vieläkin niitä tallella.
Sota-aikana Peter oli itärintamalla. Siellä hän haavoittui pommihyökkäyksessä. Sodan loppuessa hän oli sotasairaalassa Niederbaijerissa. Tanssijan uralle sodan aiheuttama viiden vuoden keskeytys oli traumaattinen kokemus. Sodan jälkeen hän hakeutui kuitenkin taas balettiharjoituksiin Kölniin. Siellä hän tapasi ihmisiä, joiden tuella hän pääsi balettimestariksi ja koreografiksi Wiesbadeniin. Hänen suuria menestyksiään olivat Aida ja Josefin legenda (? Richard Strauss, mikä lie suomeksi) Bielefeldissä. Vuonna 1956 hän perusti Müncheniin yhdessä Karl Heinz Kingin kanssa balettikoulun Roleff/King. Se nimi riitti maailmalla laadun takeeksi. Siitä syntyi hänen oma balettinsa "Diana Sorpresa", joka palkittiin maailmalla.
Peter Roleff kuoli 84-vuotiaana 21.3.1994 sydänkohtaukseen Ylä-Baijerissa. Hänestä kerrotaan enemmän Kölnin homohistorian keskuksen jäsenlehdessä ”HIStory”.
Lyypekiläinen aatelinen, aluepormestari ja Hampurin (homo)pormestarin isä von Beust kuoli eilen 89-vuotiaana.
-----------
Achim-Helge vapaaherra von Beust piti aina esikuvinaan ritareita. Achim-Helge oli pystypäinen, valkopartainen ja terävästi ajatteleva vanha mies loppuun saakka. Hän sanoi aina, että aateluus velvoittaa käyttäytymään hyvin. Ei mitään teeskenneltyä eikä maneereita vaan pyrkimys totuuteen, ystävällisyyteen ja toisten huomioimiseen. Ritarit antoivat muinoin köyhille päällystakkinsa.
Poika Ole von Beust, Hampurin pormestari, kertoo lapsuuden olleen onnellinen, talossa, jota ei enää ole. Asutiin luonnonsuojelualueella, pienellä aukiolla puutalossa. Kauriit kisailivat oven edustalla. Ei autoja, ei aitoja, ei kaupunkia, mutta oli vapaus. Saksalainen metsä. Siellä metsän keskellä oli niin hiljaista, että nuorin kolmesta pojasta, Carl-Friedrich Arp vapaaherra von Beust (nykyisin Ole von Beust) tuli usein sisälle ainoastaan kuullakseen joitain elämisen ääniä. Hanna ja Achim von Beust kutsuivat poikiaan “meidän siileiksi”, kun pojat kaivelivat maanalaisia käytäviä pihaan.
Vapaaherra Achim oli tavannut kuvankauniin tulevan vaimonsa natsiaikana yliopiston oikeustieteellisessä. Tyttö oli puolijuutalainen ja siitä syntyi paljon vaikeuksia. Achim joutui vaihtamaan yliopistoa viisi kertaa.
He asuivat vanhassa puutalossa, jossa katto oli ruohon peitossa keskieurooppalaiseen tapaan. Hanna eli siinä talossa kuolemaansa asti vuoteen 1995. Sen jälkeen talo hävitettiin. Ole von Beust eli siinä talossa 20 ensimmäistä ikävuottaan. Ole lähetettiin jo 5-vuotiaana kouluun ettei hän joutuisi olemaan niin paljon yksin. Myöhemmin Olesta tuli lakimies. Veljistä tuli sotilas ja lääkäri.
Isä opetti nuorinta poikaansa, ettei koskaan pidä valehdella. Ja kun poika meni politiikkaan, isä neuvoi, että on keskusteltava asioista, ei ihmisten henkilökohtaisia yksityisasioita.
Achim-Helge vapaaherra von Beust oli ensin Hampurin Junge Unionin (konseravatiivis-liberaali kristillinen puolue) ensimmäinen puheenjohtaja. Vuodesta 1954 alkaen hän toimi aluepormestarina 26 vuoden ajan. Kun pojasta tuli poliitikko, isä oli tärkeänä neuvonantajana. Isä neuvoi poikaansa tekemään välirikon populistipoliitikko Ronald Schillin kanssa. Schill yritti painostaa Ole von Beustia tämän homoseksuaalisuuden vuoksi. Isä jopa astui julksuudessa poikansa rinnalle tuomitsemaan kiristysyrityksen. Isä sanoi julkisesti Schillille: “Poikani elänänkumppani ei ole Kusch niin kuin väitätte, vaan eräs toinen jonka kyllä tunnen”.
(Hamburger Abendblatt)
--------
Tämä poliittinen kiristysyritys Hampurissa tapahtui elokuussa 2003, eli se on aika tuore juttu. Ssäasioiden senaattori Ronald Schill (oikeistopopulisti) väitti julkisesti että Hampurin pormestari Ole von Beust seurustelee oikeusasioiden senaattori Robert Kuschin kanssa. Lehdistö revitteli asiaa, mutta seuraavissa vaaleissa Ole von Beust voitti ja jatkaa edelleen Hampurin ensimmäisenä pormestarina (=ylipormestarina).
”Asunnottomien isä” Abbe Pierre on kuollut
----------
Abbe Pierre kuului Ranskan suosituimpiin peroonallisuuksiin yhdessä Jacques Cousteaun ja Jean-Paul Belmondon kanssa. Maanantai-aamuna hän kuoli 94-vuotiaana keuhkotulehdukseen.
1949 hän osti Pariisin porttien edestä rakennuksen, jonka hän antoi asunnottomien perheiden käyttöön. Muitakin taloja vallattiin. Perustettiin Emmaus-yhteisö, joka auttoi syrjäytettyjä. Nykyään Emmaus toimii 30 maassa auttaen sairaita, köyhiä, yksinäisiä ja vankilasta vapautuneita.
Abbe Pierre syntyi 5. elokuuta 1912 silkkitehtailijan poikana Lyonissa. Lapsuuden aikana hän huomasi, että hänen isänsä auttoi kodittomia jakamalla syötävää ja vaatteita. Vuonna 1930 hän meni kaputsiiniveljeskuntaan ja antoi omaisuutensa pois. Vuonna 1938 hän sai pappisvihkimyksen ja sodan aikana hän toimi vastarintaliikkeessä. Hänen nimensä on slanginimi tuolta ajalta,
1960-luvulla hän puolusti aseistakieltäytyjiä, jotka eivät halunneet lähteä sotimaan siirtomaihin. Abbe Pierre tuki myös latinalaisen Amerikan vapautusteologiaa..
Myös vanhemmalla iällä hän toimi yhteiskunnan heikompien hyväksi. Vuonna 1984 hän kehotti ranksalaisia auttamisaktioon. Hän asettui asunnonvaltaajien joukkoon, syytti poliitikkoja kylmäkiskoisuudesta, ja asettui jatkuvasti syrjittyjen ja epäoikeudenmukaisuutta kokeneiden puolelle.
1990-luvulla hän huolehti myös aidsiin sairastuneista ja hän paheksui jyrkästi kirkon kondomikieltoa. Kirkon sisällä hän vastusti selibaattia ja puolusti ehkäisyä. Vielä vuonna 2005 hän herätti huomiota tunnustamalla kirjassa satunnaisen seksuaalisen syrjähypyn ja samalla hän puolusti homoparien oikeutta homoliittoihin.
Helsingin Sanomissa Minna Nalbantoglu on kirjoittanut muistosanat Abbe Pierrestä. Tekstistä näkyy, että siinä käytetään samaa lähdettä, jota käytti N24-tv-kanava. Lyhensin edellisen uutisen N24-kanavan tekstin pohjalta.
Helsingin Sanomien negrologissa ja N24-tekstissä on suunnilleen sama kappalejako ja samat yksityiskohdat. N24 mainitsi aidsin ja homoliitot. Helsingin Sanomien kirjoittaja jätti ne pois. Onko tarkoituksella jätetty pois ja mikä on tarkoitus? Mielenkiintoista.
http://www.n24.de/politik/article.php?articleId=94311&teaserId=95183
Tässä näytteeksi, miten Helsingin Sanomat asian kirjoitti:
Hyväntekeväisyysliike Emmauksen perustaja, ranskalainen pappi abbé Pierre kuoli keuhkokuumeeseen varhain maanantaina pariisilaisessa sairaalassa. Hän oli 94-vuotias, syntynyt Lyonissa 5. elokuuta 1912.
Varakkaassa kodissa kasvanut abbé Pierre lahjoitti jo nuorena omaisuutensa hyväntekeväisyyteen. Oikealta nimeltään hän oli Henri Grouès. Nimen abbé Pierre hän otti alun perin salanimekseen toimiessaan Ranskan vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana.
Abbé Pierre oli vihitty katoliseksi papiksi 1938. Emmaus-liikkeen hän perusti 1949. Hän työskenteli myös kristillisdemokraattien kansanedustajana 1945–1951. Ranskassa abbé Pierre nousi julkisuuteen esitettyään kylmänä talvena 1954 radiossa vetoomuksen kodittomien puolesta. "Ystävät, tulkaa apuun", hän pyysi naisen kuoltua kylmään kadulla sen jälkeen, kun tämä oli häädetty asunnostaan. Vetoomus sai aikaan avun aallon. Lahjoitusten avulla Emmaus pystyi perustamaan muun muassa asuntoloita kodittomille.
Nyt poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomalla Emmauksella on jäsenyhdistyksiä 39 maassa, myös Suomessa. Se tekee kehitysyhteistyötä ja auttaa varattomia sekä kodittomia.
Vuonna 1996 abbé Pierren sädekehä koki kolauksen hänen puolustettuaan Roger Garaudyn kirjaa, jossa kyseenalaistettiin juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana. Myöhemmin kävi ilmi, että abbé Pierre oli tukenut Garaudya lähinnä siksi, että tämä oli hänen ystävänsä. Abbé Pierre ilmoitti, että juutalaisten surmaamista ei voida missään tapauksessa kiistää.
Vuonna 2005 abbé Pierre nostatti kohua kirjallaan, jossa hän kannatti naispappeutta ja vaati katolisten pappien selibaatista luopumista. Hän kertoi itsekin rikkoneensa papin siveysvalaa.
Tieto rakastetun hengenmiehen kuolemasta kirvoitti kaikki Ranskan johtavat poliitikot ylistämään hänen taisteluaan osattomien hyväksi. Presidentti Jacques Chirac totesi, että kuolema "koskettaa koko Ranskan sydäntä". Abbé Pierre itse oli jo pitkään sanonut olevansa valmis kuolemaan. Haastatteluissa hän kertoi, että hänellä on yksinkertainen toive hautakivensä tekstiksi: "Hän yritti rakastaa."
MINNA NALBANTOGLU
Bozenissa, Italiassa (Etelä-Tirolissa) yliopiston tiloissa avataan lauantaina näyttely Homocaust eli miten fasistit ja natsit vainosivat homoja. Näyttely on avoinna kaksi viikkoa. Näyttelyssä muistutetaan, miten natsit ja fasistit järjestelmällsiesti vainosivat homoja. Näyttelyn järjestämisessä ovat mukana Arcigay Nuovi Passi – Udine ja Centaurus –järjestöt.
Hans Grahl (1895-1966) oli yksi merkittävimmistä Hampurin valtionopoprean tenoreista. Natsit vainosivat häntä homona 30- ja 40-luvulla. Hampurilainen psykoterapeutti Uli Rimmler on tehnyt esityksen kulttuuriviranomaislle, että Büschstrasse nimettäisiin uudelleen Grahlstrasseksi. Se korostaisi kadun uudistustöitä, alueen uutta ilmettä ja samalla keskeisellä paikalla kaupungissa asettaisi Hampurin historian tarkasteluun.
Lisää Grahlista: ks. viesti no 11
Saksassa toimitaan vahvasti siihen suuntaan, että homojen ja lesbojen historian pitää näkyä kaupunkikuvassa. Homojen historiaa on monissa kaupungeissa kadunnimissä, mukulakivissä, muistotauluissa, muistomerkeissä ja näyttelyissä.
Hampurissa on kuukauden ajan (2.3.-7.4.2007) näyttely, jossa kerrotaan homovainoista ja homojen ahdistelusta natsiajasta vuoteen 1969 saakka. Näyttely kertoo Hampurin tapahtumista. Näyttely liittyy toiseen tapahtumasarjaan, ”mukulakivi”-projektiin (stolpersteine – katukivet).
------------
Yksi esimerkki natsien vainoista on kolmetoistakertainen HSV-puheenjohtaja Emil Martens, jonka natsit pidättivät kolme kertaa homoseksuaalisuuden vuoksi ja lopuksi kastroivat. HSV on jalkapalloliitto ja Martens oli sen johdossa 1928-1934. Kun näyttelyä kasattiin, törmättiin hänen elämänkohtaloonsa. Hampurin gayradio kertoi Emil Martensista joulukuun 9. pnä näin:
”Gottfried Lorenz on selvitellyt hänen elämäntarinaansa uutta näyttelyä varten. Emil Martens oli yksi tärkeimmistä HSV-jalkapalloliiton presidenteistä. Yleensä presidenttiys kesti puoli vuotta tai vuoden, mutta Martens oli 6 vuotta. Hän sai aikaan useita kilpailukenttiä ja halleja. Hän oli luotettava, aloitekykyinen ja idearikas. Hän joutui lopettamaan, koska hän rikkoi amatöörisääntöjä hyväksymällä pelaajille rahalahjoituksia.
Hän oli homo ja hänet tuomittii useita kertoja homoudesta. Hän jäi kiinni prostituutioyhteyksissä. Pidätetyt meisprostituoidut paljastivat hänet Vuosina 1936 ja 1939 hän sai vankeustuomiot (10 kk ja 20 kk). Hänen veljellään oli radiokauppa ja sieltä hän sai välillä töitä. Vuonna 1942 hän sai 18 kuukautta kuritushuonetta ja turvasäilöä. Tästä vankeusajasta hän selvisi vain antamalla kastroida itsensä. Himmlerin määryksellä hänet vapautettiin. Se oli hänen uransa täydellinen loppu. Hänen asiakirjansa löytyivät Hampurin valtionarkistosta, kun valmisteltiin näyttelykirjaa. Näyttelyssä on kuvia hänestä kastroinnin jälkeen Hän oli henkisesti raunioitunut. Nykymittapuun mukaan hän ei ollut tehnyt mitään tuomittavaa, ei esim. lapsiprostituutiota, ei viettelyä, ei esiintynyt räikeästi, ja hänellä oli hyvät perhesuhteet.
Kaikkiaan uhrejä löytyi useita satoja. Heidän vaiheitaan on yritetty saada selville. Martensin tapaus ei päätynyt aikanaan edes lehtiin, koska hän ei enää siihen aikaan ollut urheilujärjestön presidenttinä. Poliisiraporteissa hänen urheiluseurauransa mainitaan. Lääkäreiden ja psykiatrien raporteista voi lukea, että hänen tapauksensa oli näille ammattilaisille kiusallinen.”.
Näin siis Hampurin gay-radion lähetyksessä joulukuussa. Homojen ahdistelu jatkui vilkkaana poliisin taholta vielä 50- ja 60-luvuilla. Poliisi tarkkaili baarjea ja käymälöitä ja oli ns. tanssikielto ”Tanzverbot” ja käymäläkielto ”Toilettenverbot”. Myös alan lehtiä takavarikoitiin. Samaan aikaan oli kuitenkin juristeja, jotka toimivat homojen puolesta.
Vaalikeskustelussa Päivi Räsänen kehaisi, että eivät he, kristillisdemokraatit, olleet ainoita, jotka yrittivät estää homoliitot ja lesboparien hedelmöityshoidot. Lähes puolet eduskunnasta oli samaa mieltä.
------------
Hampurissa avautui viime torstaina näyttely ”Homoseksuaalien vaino Hampurissa”. Manfred Bruns esitteli näyttelyn avajaisissa taustaa:
”Näyttely haluaa muistuttaa natsien homouhreista. Läheskään kaikki eivät tiedä tätä historian vaihetta. Kun sota loppui 8. toukokuuta 1945, se ei ollutkaan vapautumisen päivä homoseksuaaleille. Heidän vainoamisensa jatkui.”
Viime suosina on saatu homoliitot, ja on voitu todeta, että perinteisen avioliiton merkitys ei ole siitä kummemmin kärsinyt. Manfred Bruns jatkoi:
”Konseravatiivisille kristityille ja paaville ongelmana eivät ole olleet sodat tai maailman nälkää näkevät lapset, vaan tärkeintä on ollut taistella homoliittoja vastaan. Monissa konservatiivisissa parlamentaarikoissa elää tämä sama henki. Mottona on: kun ei pystytty estämään homoliittoja, niin pitää ainakin estää tasavertaiset oikeudet niin tehokkasti kuin mahdollista”.
Manfred Bruns eli nuoruudessaan ilmapiirissä joka ei ollut suopea. Hän kertoo:
”Päädyin naimisiin, aika hyvään avioliittoon, joka kesti 20 vuotta. Kun päädyin coming-outiin, kaapista ulostuloon, se onneksi ei katkaissut suhteita perheeseeni. Mutta elämäni ei ollut yksinkertaista. Sen vuoksi lähdin mukaan homoliikkeeseen, etteivät samat huonot kokemukset taas toistuisi.”
------------
Näyttelyssä esitellään monien ihmisten vaiheita, mutta myös niitä paikkoja, joissa homot kärsivät kauhun hetkiä. Esim. Gestapo-keskus oli kaupungintalossa, niissä huoneissa, joissa nyt on kaupungin suunnitteluyksikö ja ympäristönsuojelu. Haluttiin myös esitellä tekijät, esim. tuomari Joachim Loose, joka liittyi 1933 SA:han. Hän tehtaili monille homoille pikatuomioistuimen rangaistuksia. Hän toimi sodan jälkeen eläkkeelle siirtymiseensä saakka 1969 Hansa-alueen oikeuden senaatinpresidenttinä.
(lähde: Pink Channel, Hampurin gayradio)
Yksi kuriositeetti Hampurin näyttelystä:
Näyttelyssä on valokuvia toisesta näyttelystä. Hampurin poliisin rikososasto järjesti oman näyttelyn vuonna 1966. Siinä haluttiin valokuvien avulla esitellä homojen, poikaprostituoitujen ja transvestiittien siveellisyysrikoksia. Mottona oli: ”Viettelijällä on monet kasvot”.
Kings club 30 vuotta
Homo- ja lesboklubit tulevat ja menevät. Taitaa olla harvinaista, että gaypaikka täyttää 30 vuotta. Stuttgartissa King’s Club vietti helmikuussa 30-vuotisjuhlaansa. Paikan omistaja Laura muisteli Schwulfunkin lähetyksessä näitä vuosia.
------------
Laura oli aluksi asiakkaana, mutta jo vuoden päästä hän auttoi naulakossa ja oli tiskejä keräämässä. Myöhemmin hän sai paikan klubin baarissa. Nyt hän on ollut emäntänä 17 vuotta.
Aluksi klubin ovi oli huomaamaton, ei mainoksia, ei valoja. Asiakkaat voivat parkkeerata parin kulman päähän ja pujahtaa huomamattomasti syvennykseen ja siitä sisään. Ovella oli portsari, joka tarkisti tuntemattomat. Ja kun juhlat olivat ohi, pääsi taas huomaamattomasti livahtamaan autoon ja kotiin.
30 vuotta sitten ihmiset olivat piilossa. Oli kiellettyä 30 v sitten että miehet asuivat yhdessä. Jos joku paljasti homosuhteen, siinä meni helposti työpaikka ja assunto. Klubi oli turvallinen ympäristö. Naisia ei ollut, ensimmäisten 15 vuoden aikana taisi kolme naista käydä klubilla.
Myöhemmin huhu kiersi ja täällä yritti käydä erilaisia liikematkailijoita ihmettelemässä, mutta heitä ei huolittu, koska tämä ei ole mikään eläintarha, jota käydään katsomassa. Tämä oli klubi ja oli klubikortti. Tämä oli homojen ”suojelualue”.
Poliisi tiesi klubin ja kaikki oli heidän suhteen kunnossa. Ainoa tärkeä asia oli, ettei saanut aiheuttaa mitään julkista häiriötä. Sitä oli korostettava myös asiakkaille. Kaikki oli niin laillisuuden rajamailla. Tämä oli lähinnä piilopaikka. Nykyään sitä on vaikea tajuta, kun ulkona on mainosvalot ja nuoret sanovat, että meidän on näyttävä ulospäin.
Ensimmäiset 10 vuotta oli hyvin stressaavaa piilottelua. Sitten tämä on vähitellen vapautunut. Ehkä 16 vuotta on ollut jo vapaata. Toisessa baarissani on kaikki avointa: terassi, sisään näkee ikkunoista. Mutta vanhemmat ihmiset kokevat sen uhkaavana, ulkomaailmasta tulevana uhkana. He eivät halua niin avointa systeemiä. Muttan nyt on tullut mukaan nuorempi sukupolvi ja integraatio on toteutunut. Tällä hetkellä Kings clubin asiakkaista 30% on heteroja ja mukana on naisia. Ja paikka on avoin kaikille, jotka haluavat bilettää, mutta jos joku aiheuttaa stressiä ja häiriötä, se lentää ulos.
On suuri ero sen välillä millaista oli homopiireissä 30 vuotta sitten ja nyt. Silloin kun kaikki oli kiellettyä ja salaista, pidettiin enemmän yhtä. Kaikki olivat samojen uhkien alla. Nyt vapaus on tuonut omat ongelmansa. Enää ei ole samaa yhteenkuuluvuutta vaan homot liikkuvat kaikkialla, myös ei-homopaikoissa ja tavallaan pettävät omaa homokulttuuriaan. Siitä kärsii identiteetti ja homokulttuuri. Minua se surettaa, kun liikutaan kaikkialla muualla eikä tueta omaa kulttuuria. Siinä menetetään jotain. Se, että käydään paljon heteroklubiessa, johtuu siitä, ettei ole koettu omakohtaisesti syrjintää. Ollaan maailmassa, jossa voi sanoa, että minulle on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan. Jos homoa haukutaan, se on yhdentekevää. Aivan eri asia oli aikonaan, kun menetti asunnon, työpaikan tai eristettiin yhteisöstä. Nyt se on vain haukkumista. Tällaista on suuressa kaupungissa. Eri asia on maalla. Siellä joutuu vielä kärsimään syrjinnästä.
Myös naisten osalta on tapahtunut muutosta. Ennen heitä ei edes huolittu tänne, mutta nyt on jo kerran kuussa lesboilta.
Historian tutkimus Saksassa on suhtautunut nuivasti homoihin. Tiedetään paljon, mitä juutalaiset joutuivat kärsimään natsi-Saksassa ja keskitysleireissä. Sen sijaan viime vuosiin saakka on hyvin huonosti tunnettu homojen, mustalaisten ja henkisesti jälkeenjääneiden kohtaloita. Tutkijat ovat sivuuttaneet nämä ryhmät.
Hampurin näyttelyssä on tällainenkin tapaus esillä:
Hans G. kuvasi 70-luvulla elämäänsä näin: ”Sodan jälkeen en uskaltanut anoa valtiolta hyvitystä kärsimistäni vääryyksistä, koska meitä homoja edelleen vainottiin. En halunnut sodan jälkeen uudelleen vankilaan tai kuritushuoneeseen”. Natsiaikana Hans G. oli homoutensa takia vankilassa.
Natsiaikana riitti ilmianto. Siitä seurasi kiinniotto ja kuritushuone. Sodan päättyessä homot huokasivat helpotuksesta, että nyt saa elää vapaasti. Mutta ei, tilanne jatkui samanlaisena. Tosin ei joutunut enää keskitysleirille vaan vankilaan, ja pakkokastraation tilalla oli ”vapaaehtoinen kastraatio”, jolloin vapautui vankilasta. Hans G:lle joku antoi ohjeen: ”Mene naimisiin”. Hän noudatti ohjetta ja katuu sitä. Oli monta onnetonta vuotta.
90-luvulla Hampurin valtionarkiston rikosasiakirjat tuolta ajalta olivat menossa silppuriin, koska tarvittiin lisää tilaa. Onneksi kansalaisliike sai osan asiakirjoista säilytettyä. Siitä alkoi tutkimus, jolla selvitettiin homomiesten oikeusjuttuja. Kuitenkin uhrien elämäkerrat ehdittiin tuhota. Ilmeisesti niiden kanssa ei haluttu olla missään tekemisissä. Ja takana saattaa olla pyrkimys suojella niitä tuomareita, ja syyttäjiä, jotka olivat erityisen innostuneita homo-oikeudenkäynneistä.
Näyttely kertoo järisyttävästi ihmisten kohtaloista. On kirjeitä, joissa naapuri tekee ilmiannon, että jonkun luona on ollut yövieras. Aikaisemmin tässä keskusteluketjussa oli jo juttua Emil Martensin kohtalosta.
New Yorkissa asuva historioitsija Dagmar Herzog on ainoa, joka on tutkinut natsi-ajan seksuaalipolitiikkaa historioitsijana. Saksalaiset tutkijat eivät ole kajonneet tähän asiaan. Sellainen tutkimus ei olisi edistänyt uraa.
Tällaista näyttelyä suunniteltiin jo joitakin vuosia sitten Hampurin historialliseen museoon, mutta johtaja vastusti, vaikka kuraattori olisi halunnut sellaisen näyttelyn, jossa olisi ollut koko homohistoria kivikaudesta nykypäivään. Nyt näyttely on k irjastossa. Ja se on ilmainen. Päivittäin käy satoja vieraita, ja lehdet ovat näyttävästi käsitelleet näyttelyä ja sen vaikeaa aihetta. Piispa Maria Jepsen on epävirallisesti näyttelyn suojelija. Näyttely ensi kertaa tuo vahvasti homojen kohtalot Saksan historiankirjoitukseen.
(taz)
Hampurissa päättyi eilen näyttely, jossa esiteltiin laajasti homojen vainoa natsiaikana ja sodan jälkeen. Erityisen pahalta tuntuu, kun olen pääsiäsilukemisena tutkiskellut näyttelyn lähtökohtana ollutta kirjaa Hampurin homojen historiasta ”Hamburg auf anderen Wegen” (2006).
------------
Kirja on superhieno homohistorian oppikirja. Kirjasta käy ilmi, että yhtenä vuonna, 1956, Länsi-Saksassa tuomittiin 2774 homoa seksuaalisuutensa vuoksi ja vuosien 1950-1965 välillä tuli 45 000 tuomiota. Se on valtava määrä ihmisiä. Tyypillinen on lääketieteen opiskelija Hans Z:n tarina. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan jatketusta haureudesta samaan sukupuoleen. Poliisi selvitti 15 kontaktia ja niistä kahdeksan oli ”jatkuvia. Tuomioon ei vaikuttanut mitenkään lieventävästi se, että partnerit olivat olleet tekemisissä monien muidenkin samaa sukupuolta olevien kanssa. Päinvastoin, tuomita kovensi se, että Hans Z. ei nähnyt kontakteissaan mitään ”tuomittavaa”. Hän istui 16 kuukautta vankilassa, ja menetti opiskelupaikkansa sekä joutui maksamaan kaikki oikeudenkäyntikulut. Hän hankki toimeentulonsa satamatöissä. Vuonna 1960 hän pääsi lahjakkuutensa vuoksi taidekorkeakouluun, mutta jäi ennen opintojen päättymistä 1964 taas kiinni homoseksuaalisuudesta. Tuli 5 kuukautta vankeutta ehdollisena. Lisäehtona oli, että hän ei saa puhutella ketään alle 21-vuotiasta – siis lähestymiskielto. Hän valitti korkeampaan oikeusasteeseen ihmisoikeuksiensa loukkaamisesta, mutta se ei mennyt läpi. Opiskelustipendi lopetettiin ja hän joutui taas satamatöihin. Liikennevirasto kieltäytyi myöntämästä hänelle taksikuskilupaa, koska häntä oli jo kaksi kertaa rangaistu homoudesta. Poistuessaan liikenneviraston rakennuksesta hän jäi kuorma-auton alle ja kuoli välittömästi.
------------
Onkohan suomalaisten homojen ja lesbojen sorto vuosina 1944-1969 jo loppuun asti selvitetty. Mielenkiintoista nähdä, onko aihe mukana Vantaan museon näyttelyssä kesällä.
Tuula Juvosen hienossa kirjassa ”Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia” mainitaan, että Tampereella tuomittiin vuosina 1947-1959 34 miestä homoseksuaalisuus-pykälän perusteella. Kun siihen lisätään muiden suurempien kapunkien tuomitut, luku voi meilläkin nousta kohtalaiseksi. En ole koskaan kuullut näiden ihmisten kohtaloista lukuunottamatta edellä mainittua Kastroitu-kirjaa.
------------
Hampurin näyttelyä homojen vainosta sodan aikana ja sodan jälkeisinä vuosina on päätetty jatkaa toukokuun 19. päivään saakka. Aihe on koettu tärkeäksi, ja näyttelyssä on käynyt johtavissa asemissa olevia poliitikkoja ihmettelemässä homovainoa 25-40 vuotta sitten.
Poliitikko yllättynyt vainon järjestelmällisyydestä
Hampurin Pink Channel -gayradio kertoi, että sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Michael Neumann kävi tutustumassa näyttelyyn maalikuun 29. pnä. Häntä kiinnostivat erityisesti ne virkamiehet, erityisesti tuomarit, jotka harjoittivat homoja kohtaan tiukkaa vainoa. Useimmat heistä nousivat sodan jälkeen huomattaviin valtion virkoihin. Esim. Joachim Loose tuhosi monen homomiehen elämän, mutta 50-luvulla hänestä tuli alueen korkeimman oikeuden puheenjohtaja. Tekijät menestyivät, mutta uhreilta vietiin lähes kaikki elämisen mahdollisuudet. Ja Neumannille oli uutta, että vaino oli näin laajaa.
Helmut Schmithin asema
Erityisen kiinostava on ollut Helmut Schmithin (sosiaalidemokraattien johtaja, liittokansleri vv. 1974-1982) asema. Helmut Schmith tuli osavaltion sisäministeriksi 1961. Samoihin aikoihin Hampurissa julistettiin miesten välinen tanssikielto. Poliisit kävivät ravintoloissa tarkistamassa, ettei parketilla näy miespareja. Helmut Schmithin oli pakko tietää asiasta, koska hän oli poliisin ylin päällikkö Samoihin aikoihin alettiin julkisiin käymälöihin rakentaa peilejä, joiden takana poliisit valvoivat käymälän kävijöitä. Peililuukkuja oli monissa Hampurin keskustan käymälöissä. Vuonna 1980 oli ensimmäinen Hampurin Pride-kulkue. Siitä syntyi kahakka poliisin ja homojen välille, koska homoja kuvattiin poliisin pakettiautosta. Samalla viikolla käynnistetiin peilien särkemiskampanja. Tunnettu teatterimies kutsui lehdistön mukaan Jungfernstiegin vessaan ja moukaroi panssaripeilin säpäleiksi. Takana oli poliisien tarkkailuhuone. Siitä tuli iso haloo lehdistössä ja radiossa/tv:ssä. Vessoista hävisivät tarkkailuhuoneet.
Helmut Schmith on kutsuttu katsomaan näyttelyä, mutta hänellä ei kuulemma ole sopivaa kuulokojetta ja iän vuoksi hän kuulee huonosti. Näyttelyn järjestäjät kysyvät: ”Onko edelleen joitain homojen kyttäämis- ja vainoamismentelmiä, jotka paljastuvat sitten vasta aikaa myöten, sattumalta”.
Entä Suomen sosiaalidemokraatit
Sosiaalidemokraattien asenne homoihin taisi olla täällä Suomessakin aika ongelmallinen 1980-luvun loppuun saakka. Oli useampia Setan keskustelutilaisuuksia, joihin sosiaalidemokraatit eivät lähettäneet ketään, kokoomuksesta puhumattakaan. (Kokoomuslaiset ovat myöhemminkin laistaneet ne tilaisuudet sateenkaariperheprojektin esittelytilaisuutta lukuunottamatta). Se oli syrjintää totaalisesti vaikenemalla. Lisäksi työväen liikkeessä oli paljon vanhakantaista väkeä, joka olisi liittoutunut mieluummin kunnollisten poikien kuten uusnatsien kanssa kuin homojen kanssa.
Tuula Juvonen on tehnyt merkittävän työn. Alkaa olla viimeisiä hetkiä kerätä lisää tietoa vielä noita asioita muistavilta. Ongelma, johon itse olen törmännyt voimakkaasti on se, että monet lesbo- ja homovanhukset eivät ole halukkaita palaamaan noihin asioihin. Joillakin on vieläkin pelkoja ilmitulosta, joillakin muistot ovat niin kipeitä, ettei niitä haluta nostaa enää esille. Muutamaa tällaista merkittävää henkilöä olen koettanut saada haastateltavaksi. Yksi heistä oli jo puoliksi lupautunut. Mietinnän jälkeen hän pyysi, etten koskaan enää kysy häneltä "näistä asioista".
Jos joku Ranneliikkeen lukijoista tietää, taikka voi viedä sanaa eteenpäin henkilöille, joilla on omaa tietoa esimerkiksi oikeusjutuista ja tuomioista juuri homouden vuoksi, olen valmis tätä asiaa edistämään. Tiedot taltioidaan haastateltavan kanssa sovittavalla tavalla ja ehdoilla.
Tässä yhteydessä haluan muistuttaa kirjallisen aineiston tärkeydestä. Erilaiset pöytäkirjat ja muut kirjalliset dokumentit voivat olla arvokkaita tutkijoille.
Pieni historiallinen sivuhuomio on, että kun Bodomin surmia ensi kertaa ryhdyttiin käsittelemään, kuulusteltiin suuri joukko ihmisiä ja näihin kuuluivat kastroidut. Eli siis heti epäiltiin homoja.
Jos tuo on totta, niin onpa mielenkiintoinen yksityiskohta. Siitä voisi avautua lisää tietoa homojen käsittelyistä.
Richard Leijonamieli
Radion maailmanhistoria-sarjassa tutustuttiin miehisten miesten sankareihin. Erkki Kauhanen kertoi Richard Leijonamielestä (Richard I, the Lion Hearted 1157-1199). 1960- ja 70-lukujen nuorukaisille kerrottiin tästä suuresta sankarista todellisen miehen mallina, mutta yksi asia jäi kertomatta.
Historioitsijat ovat jo pitkään kiisteleleet siitä, oliko Richard Leijomamieli itse asiassa homo. Koulukirjoista asia ei selviä. Häntä veti puoleensa eläminen sotaleireissä. Hän oli kymmenen vuotta hallitsijana, mutta vietti kotona vain muutaman kuukauden. Vuonna 1189 ollessaan vielä herttua, hän tapasi Ranskan 15-vuotiaan kuninkaan Filip Augustuksen. He viettivät paljon aikaa yhdessä ja he ystävystyivät niin, että “söivät samalta lautaselta ja nukkuivat samassa vuoteessa”. Oliko kyse poliittisesta liittolaisuudesta, jota tehtiin öisin myös sängyssä? Kuninkaaksi tultuaan he jälleen tapaisivat Sisiliassa ja he lähtivät yhdessä ristiretkelle Jerusalemiin.
Pari vuotta myöhemmin Richard solmi poliittisen avioliiton Navarran kuninkaan tyttären kanssa. Avioliitto jäi lapsettomaksi. Richard viihtyi huonosti vaimonsa kanssa. Mieluummin hän soti muualla. Hän kuoli myöhemmin nuolenhaavaan piiritystilanteen yhteydessä.
Kun homopoliitikkoa ammuttiin
30 vuotta sitten San Fransiscossa valittiin Harvey Milk varakaupunginjohtajaksi (marraskuun 8. 1977). Hän oli ensimmäinen virallisesti valittu homo virkamies amerikkalaisessa suurkaupungissa. Myöhemmin hänet ammuttiin.
Euroopassakin on ammuttu homopoliitikkoa. Saksalainen Herbert Rusche oli vihreänä parlamentaarikkona vuoteen 2001 saakka. Hän oli avoimesti homo. Hän kertoo saavansa yhä edelleenkin uhkaus- ja häväistyskirjeitä. Niitä tulee entisiltä armeijan upseereilta, uusnatseilta ja evankelikaalikristityiltä.
Siihen aikaan 1980-luvulla monet homot ja lesbot olivat iloisia, että vihdoinkin julkisuudessa oli yksi homo. Saksassa oli silloin vielä voimassa erityinen homopykälä 175. Rusche ehdotti parlamentissa sen poistamista jo vuonna 1986, mutta yksikään puolue ei reagoinut millään tavalla. Homopykälä poistui vasta 1994.
Maalikuun 12. päivänä 1984 Rusche oli Münchenissä pitämässä esitelmää. Tervehdyssanojen jälkeen hän huomasi muutaman uusnatsin yleisön joukossa. He alkoivat rikkoa olutpulloja keskellä salia ja hosuivat rikkinäisten pullojen kanssa. Yhdellä oli valkoinen liina kasvojen peitteenä. Hän vetäisi esiin pistoolin ja ampui. Koko kuulijakunta lakosi pöytien ja tuolien alle. Rusche huomasi, ettei missään ole ampumahaavaa, joten se lienee ollut vain starttipistooli. Hän meni naamioidun miehen luo ja yritti ottaa pistoolin. Pistoolimies nosti aseen ja tähtäsi suoraan Ruscheen. Siitä syntyi kasvoihin avohaava. Uusnatsit ottivat jalat alleen ja hävisivät. Tarkoitus oli saavutettu eli tilaisuutta oli häiritty massiivisesti. Poliisi tavoitti vain yhden alaikäisen yliaktiivisen uusnatsin.
Pyssymies otettiin kiinni muutamaa kuukautta myöhemmin, kun hän oli pahoinpidellyt kuulovammaista jugoslaavia.
Rusche sanoi, että silloin oli uusnatsien joukossa myös homoja, ja se häntä ihmetytti. Hän asui silloin Frankfurtissa, ja homouusnatsit tunsivat ampujan jo paljon ennen kuin poliisi.
Rusche muistelee myös homoliikettä. Silloin oli aito homoliike, kun oltiin alistettuja ja syrjittyjä. Kun lakien liberalisointi alkoi, iso osa homoista piti omaa yhteiskunnallista tilannetta ihanteellisena ja hylkäsi homoaktivismin. Alettiin elää omaa "homokulttuuria". Se on peilikuva, rinnakkainen kulttuuri muulle yhteiskunnalle. Useimmat homot luovat itselleen oman pesän, rauhan tyyssijan, jossa ei muistella menneitä.
Ihmiselle taitaa olla tyypillistä yritys unohtaa menneitä. Jos kysyy 18-vuotiaalta, mitä tarkoitti, että laissa alle 40 vuotta sitten kiellettiin homosuhteet, hän todennäköisesti ei lainkaan ole jyvällä, mistä edes puhutaan. Se on valitettavaa, sillä menneisyydestä pitäisi oppia.
Lähde:
http://www.jungewelt.de/2008/01-02/018.phpvaeltaja2006 kirjoitti: "
Rusche muistelee myös homoliikettä. Silloin oli aito homoliike, kun oltiin alistettuja ja syrjittyjä. Kun lakien liberalisointi alkoi, iso osa homoista piti omaa yhteiskunnallista tilannetta ihanteellisena ja hylkäsi homoaktivismin. Alettiin elää omaa "homokulttuuria". Se on peilikuva, rinnakkainen kulttuuri muulle yhteiskunnalle. Useimmat homot luovat itselleen oman pesän, rauhan tyyssijan, jossa ei muistella menneitä. "
Saksassa on ennenkin alistettujen joukosta ostettu kapoja, jotka sitten hallinnoivat entisiä tovereitaan perin virkaintoisesti.
Syrjintä ei tietenkään ole kadonnut minnekään.
Menneitä on perin ahdistava muistella, jos aikoo täysiä olla mukana yhteiskunnassa, jonka arvot ovat lähinnä fasistiset, pitää unohtaa se, miten tämä fasistinen yhteiskunta on kohdellut sinua aiemmin. Minä en moiseen itsepetokseen pysty. Kaveri sanoi, että hulluksi ei tule, jos on rehellinen itseään kohtaan ja muita. Kysyn kuinka paljon mielenterveysongelmista aiheutuu siitä, että rupeaa kieroutuneen yhteiskunnan huoraksi.
Vuosi 1968
Maaliskuun 22. päivänä 1968 käynnistyi tapahtumasarja, joka johti laajoihin opiskelijaliikkeen mellakoihin ympäri Eurooppaa. Jotkut ovat kutsuneet liikettä nimellä "Movement of 22 March ". Toukokuussa tapahtumat kärjistyivät laajoiksi mielenosoituksiksi ja mellakoinniksi..
Opiskelijavallankumouksesta hyötyivät selkeästi naiset ja homot. Näin sanoo silloinen ranskalaisen opiskelijaliikkeen johtaja Daniel Cohn-Bendit. Ennen näitä tapahtumia naiset eivät saaneet edes avata pankkitiliä ilman miehen lupaa.
Maaliskuun 22. päivänä 1968 Pariisissa 300 opiskelijaa valloitti Nanteren yliopiston. Se oli protesti joidenkin opiskelijoiden pidätyksille. Kuva joukon johtajasta, Daniel Cohn-Benditistä (23) ja ympärillä olevista mellakkapoliiseista levisi ympäri maailman. Tuo kuva teki joukon johtajasta legendan.
Naisten lisäksi homot hyötyivät opiskelijavallankumouksesta. Homojen hyväksyntä alkoi lisääntyä. Opiskelijat hyökkäsivät vanhoja moraaliarvoja vastaan. Ranska oli silloin vielä katolinen maa. Mies- ja naisopiskelijoilla oli omat opiskelija-asuntolat ja nyt vaadittiin rajojen kaatamista. "Orgasmeja kaikille" oli yksi tunnuslauseista.
Nyt Daniel Cohn-Bendit istuu Europarlamentissa vihreiden edustajana. Vaikka yhteiskunta on nyt avoimempi, on tullut uusia ongelmia. Vuonna 1968 ei ollut työttömyyttä eikä aidsia, ilmastonmuutosta eikä globalisaation tuomia vaikeuksia. Silloin haettiin vapautta. Nyt ihmisiä kalvaa ahdistus. Nyt pitäisi saada "turvallisuus" hallintaan.
(Welt)
http://www.metropoleparis.com/1998/318/chron318.html
Pariisin tunnelmia videokuvissa
http://www.youtube.com/watch?v=x4zm3WNbwWoVuosi 1968 ja suomalaiset homot
Vuosi 1968 alkoi Suomessa jo marraskuussa 1967, kun Claes Andersson ja Ilkka Taipale perustivat Marraskuun liikkeen. Marraskuun liikkeen sisällä puhutiin myös seksuaalivähemmistöjen asemasta. Radio-ohjelma vuoden 1968 alussa mainitsi muutaman kerran seksuaaliset vähemmistöt
http://www.yle.fi/player/player.jsp?name=El%E4v%E4+arkisto%2F01135_1
Vuonna 1968 Marraskuun liikkeen vuosikokouksessa 29.11.1968 puhutiin homoista jo nimellä. Holger von Glan kertoi Ilta-Sanomien Homopesä-jutusta. Glan itse oli joutunut toimittajien skandaalijutun kohteeksi. Glan kertoi myös, ettei hänelle myönnetty ajokorttia, koska hän oli "runkkari". Oikeusministeri Aarre Simonen hoiti kuitenkin asian kuntoon. Työryhmä 13a käsitteli homojen oikeuksia. Ryhmän puolesta oli äänessä Heikki Sarmaja. Aktiivinen toimija oli myös Veli-Pekka Hämäläinen, joka toimitti ensimmäisen "Ihminen ja yhteiskunta"-lehden. Hämäläinen oli myöhemmin perustamassa myös Setaa, mutta riitaantui myöhemmin Setan kanssa ja sai julkisuutta 1980-luvulla Seta-kritiikistään.
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=128_1_1
Finnqueerin jutussa nostetaan voimakkaasti esiin Vanhan valtaus 25.11.1968. En ymmärrä, miten se on vaikuttanut homojen ja lesbojen asemaan.
