SamanHenkisiä?

Olen harjoittanut buddhalaista meditaatiota kuutisen vuotta ja ehtinyt omaksua aikamoisen määrän buddhalaista elämänfilosofiaa. Harjoitus on rikastuttavaa, mutta sivuvaikutuksena olen vieraantunut eskapistisesta nuorisokulttuurista. Kaipaan mielentyyneyttä enemmän, tai ainakin yhtä paljon, kuin jännitystä, ja rakennan elämäntapani sellaiseksi, että se vastaa henkisiin tarpeisiini. Olen myös tavattoman kiinnostunut kaikesta uskonnollisesta symboliikasta, opetuksesta, kulttuurista ja etenkin luostarilaitoksesta. En jaa maailmaani hyvään ja pahaan tai ihmisiä oikein ja väärin eläviin, vaan olen aika avoin elämäntapavalintojen ja näkemysten suhteen. Kuitenkin minulla on arvoni, rehellisyys, itsestäni ja ympäristöstäni välittäminen ja huolehtiminen sekä pyrkimys hyvään (buddhalaisittain ilmaistuna oman ja muiden kärsimyksen näkeminen, halu lievittää sitä ja tämän halun toteuttaminen etiikan, meditaation ja oman ymmärryksen kehittämisen dynamiikan kautta).

Valtaosa tietämistäni ihmisistä, varsinkin nuorista, on aika välinpitämätön näiden kysymysten suhteen, vaikkakin he yleensä silti ovat onnistuneet luomaan itselleen jokseenkin toimivan ja tasapainoisen tai ainakin suurimman osasta aikaa siedettävän näkemysmaailman ja arjen. Ehkä eettiset ja henkiset aiheet herättävät välinpitämättömyyttä tai vastarintaa juuri siksi, että niiden syvempi luotaaminen saattaisi paljastaa ammottavia aukkoja omassa sisäisessä maailmassa; eihän moni esimerkiksi halua kysyä itseltään elääkö hän nyt tavalla, jota hän kuolinvuoteellaan katuisi. Tällaiset kysymykset saattavat masentaa, koska yhteiskunta antaa aika vähän eväitä niiden rakentavaan käsittelyyn. Itse kuitenkin haluan elämässäni ottaa huomioon syvemmätkin tarpeeni ja pidän hengellistä harjoitusta ja pohdintaa mielekkäänä - uskonnollisin käsittein tätä tunnetta voisi kuvailla kutsumuksena tai hengellisenä palona.

Jotta voisin muodostaa toimivan parisuhteen, täytyisi kumppanillani olla samankaltainen henkinen asennoituminen kuin minulla. Tällaisen henkilön löytäminen on varmaankin hyvin epätodennäköistä. Seksuaalisen parisuhteen puuttuminen ei masenna minua, vaikka se välillä hieman vaivaakin. Mutta ihmettelen silti olenko yksin ranneliikkeen väen keskuudessa tällaisine aatokseni, vai löytyykö kohtalotovereita?

Heip!

Itse asioihin vain hieman perehtyneenä ja syventyneenä olen myöskin huomannut, että omaan yllättävän harvinaislaatuisen näkemyksen maailmasta, jota ei aina ymmärretä. "Ehkä" tuo kaupallinen ajatusmaailma korostunee täälläpäin maailmaa, mutta se ei minua häiritse. Häiriintymisen sijasta olen löytänyt enemmänkin ilon ja luottamuksen tähän hetkeen. Lisäksi uskoni "oman mieleni taipumiseen" häiriinnyttää useammin muita...

Kummallista kyllä, en jaksa puhua elämää suuremmista asioista kovinkaan usein, siksi saatan vaikuttaa etäiseltä. Jos joku haluaa keskustella kanssani, teen sen, mutta en ainakaan itseni vuoksi.
Enemmänkin mieltäni kiihottaa tämä sisäinen riemu ja luottamus, ihmisten kanssa oleminen.

Elämänkumppania en usko löytäväni ennen kuin myöhäisemmällä iällä, trust me -tämä on tunne, ei valitusvirsi. Luotan vain, toki kaipaan ja haluaisin, mutta ei ihmistä, jota vilpittömästi rakastaa löydä kukaan muukaan sitä heti halutessaan.

Luen buddhalaista kirjallisuutta silloin tällöin, mutta olen pettynyt siihen, kun se onkin uskonto siinä missä muutkin eikä elämänfilosofia, kuten ajattelin. Buddhalaisuudessahan buddhapatsas tulee "täyttää", jos sellaisen omaa, kun minulle se on lähinnä vain vertauskuva ja symboli mielen tyyneydestä ja tasapainosta. Asenteeni buddhalaisuuteen on lähinnä kiinnostus miten se voi auttaa omine tekniikoineen saavuttamaan tuota mielenrauhaa ja miten sen piirissä voisi edistää todellisuuden kohtaamista "suoraan". Tiibettiläiset esimerkiksi palvovat thanga - maalauksia jumaluuksinaan, joka tuli minulle yllätyksenä, vaikka niitä mainostetaan länsimaalaisille lähinnä mietiskelyn apuvälineeksi. Aina kannattaa itse ottaa selville. Olen käynyt joitakin kertoja mietiskelyharjoituksissa, koska halusin itse kokea, mitä se on. Mitenkään sisälle en ole siihenkään päässyt. Viimeisin kirja-ostokseni on "tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta" ja nyt on kiikarissa yksi uusi teos, mitä en ole ehtinyt ostaa.

...

"itse buddhalaisuudessa", en ymmärtänyt.

Meditaatio on varmasti hyvä mielentyyneyden edistämisessä.
Itse näen "sydämessä" asuvan varmuuden johtavan mielentyyneyteen ja siten olemassaolon mielekkyyteen - lähimmäisten näkemiseen kaikessa ja heidän näkemisensä kokonaisuudessa(an). Meissä ihmisissä sekoittuu monenlaista - paljon myös sellaista, jota emme edes itse tietoisesti tavoita. Se voi olla sekä tuhoavaa että rakentavaa ihmisissä.
Monet eivät esimerkiksi yritä edes kohdata itsessään asuvaa itsekkyyttä tai mustasukkaisuutta. Kurjalta näyttää niiden mukana heittelehtiminen ja tämäkin kutsuu meitä lähimmäisinä.

En usko, pandaka, että olet yksin aatoksinesi - edes Ranneliikkeessä.

En tiedä, olenko varsinaisesti kohtalotoverisi, mutta buddhismi on myös oma "valintani"...tai sanotaanko niin, että kaikista maailman ismeistä, uskonnoista ja aatteista, joihin olen tutustunut, se tuntuu itselleni läheisimmältä. Se on ainoa elämänfilosofia/uskonto, minkä kautta elämäntuska hieman helpottaa ;)

Oma henkinen polkuni ei valitettavasti ole lineaarinen jatkumo (tosin eihän sen ole tarkoituskaan) vaan hyvinkin mutkitteleva polku. Välillä huomaan jopa ottaneeni henkisellä tielläni monta harppausta taaksepäin. Havahtuminen omaan pinnallisuuteen, typerään ja lapselliseen käyttäytymiseen ja jopa ilkeilyyn, on toisinaan järkytys. Mutta niin tarpeellista! Yksi osa henkistä kehitystä on nöyrtyminen oman itsensä edessä. Kaikki ei olekaan minulle helppoa. Olen itse itseni pahin "vihollinen". Mutta sitten taas saa uusia oivalluksia ja se saa jatkamaan. Eikä muutakaan vaihtoehtoa oikeastaan ole.

Henkilökohtaisesti olen elänyt hyvin voimakkaita eskapistisia ajanjaksoja, mutta yhtälailla olen syyllistynyt ylilyönteihin "maallistuneen" maailman palvonnassa. Se on aiheuttanut ja aiheuttaa yhä ristiriitoja. En koe omalla kohdallani kumpaakaan vaihtoehtoa hyväksi. Enkä koe myöskään tarvetta (ainakaan tässä elämänvaiheessa) esim. yhteiskunnasta erottautumiseen. Mutta tarve löytää oma "paikkani maailmassa" on hirvittävän suuri. Toisaalta oman paikan löytäminen on kuitenkin enemmän tai vähemmän harhaa, koska kaikki muuttuu kokoajan kuitenkin. Mikään ei ole pysyvää. Jonkinlaiseen muutoksen hyväksyvään henkiseen tasapainoon pyrkiminen on ehkä loppujen lopuksi järkevämpää.

Aikoinaan pidin kovin tärkeänä sitä, että kumppanini jakaisi kanssani kiinnostukseni täsmälleen samaan henkiseen traditioon. En pidä sitä enää kovinkaan merkittävänä asiana. Tärkeää sen sijaan on "vakaumukseni" kunnioittaminen ja sen ymmärtäminen ainakin teoreettisella tasolla.Olisi varmasti vaikeaa olla yhdessä ihmisen kanssa, joka ei ymmärtäisi henkisyyden merkitystä elämässäni, jonka mielestä esim. meditaatio olisi vain harrastusmaista hihhulointia ja hörhöilyä (näitä termejä kyllä käytän itsekin aivan suvereenisti arkikielessä ;)).

Ja toki on hienoa, jos hänelläkin on oma vakaumuksensa (oli se sitten mikä hyvänsä)...silloin ymmärrys henkisyyden tarpeeseen on ehkä suurempi. En esimerkiksi näe mitenkään ongelmallisena buddhalaisen ja esim. kristillisen elämänkatsomuksen yhteensovittamista parisuhteessa. Jos arvomaailmat näyttäytyvät käytännön tasolla arkielämässä samankaltaisina tekoina ja ajatuksina, on yhdentekevää minkälaisia metafyysisiä ajatusrakennelmia niiden taustalla on. Henkiset asiat ovat kuitenkin niin yksityisiä, ettei niitä aivan täydellisesti koskaan voi jakaa toisen kanssa, ei vaikka samaa traditiota harjoitettaisiinkin. Toisen tukena voi ja pitääkin tietysti olla.