Homoelokuva "Aika lähteä" Priden aikaan ennakossa
Francois Ozonin ohjaama draama "Aika lähteä" (Le Temps Qui Reste, Ranska 2005) kertoo kolmekymppisestä Romainista, joka saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. Ongelmia seuraa, kun hän päättää olla kertomatta asiasta poikaystävälleen tai muulle perheelleen.
Ennakkoesitykset:
ke 28.6. klo 21 ja su 2.7. klo 21 Maxim 1:ssä (Kluuvikatu 1).
Elokuvan maahantuoja on Future Film ja esitys on järjestetty osin yhteistyössä Vinokinon kanssa.
Miksi elokuvissa yhdistetään usein homous ja krooninen sairaus? Oliko AIDS niin traumaattinen homojen henkiselle elämälle ja psyyken rakenteelle? Tuli mieleeni, että tarvitaanko me tällaisia uskonnollissävytteisiä kärsiviä kristushahmoja enää? Rinnastetaan usein homous ja kuolema.( Homo= kroonisesti sairastuva ja kuoleva!)
Miksi elokuvissa yhdistetään usein heterous ja sairaus?
Useimmille, jotka kokivat ensimmäisen AIDS-hysterian 80 -luvun alussa, on tuo aika jäänyt varmasti lähtemättömästi mieleen. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka traumaksi.
Ensimmäiset uutisoinnit aiheuttivat ihmisille jopa pelkotiloja, kun asiasta ei ollut olemassa sensaatiouutisia parempaa tietoa. Sittemmin varsin monien (homojen) omasta tuttavapiiristä tuli esille tautiin sairastuneita (po tartunnan saaneita - tuolloin puhuttiin vielä sairastuneista).
Tuo virus aiheutti varsin radikaalin muutoksen seksuaalisessa käyttäytymisessä. Kondomien käytön merkitys tuli tuolloin hyvin selväksi kaikille lähes tarhaikäisistä eläkeläisiin seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Vapaan seksin aika loppui. Tuolloin mm. korkeakouluissa järjestettin bileitä, joihin pääsi vain esittämällä kuukautta tuoreemman todistuksen HIV-testauksestaan. Samoin oli liikkeellä käytäntö, jonka mukaan seksiä (edes suojattua) ei harrastettu heterosuhteessa ennen kuin molemmat olivat käyneet testauttamassa itsensä.
Tällä hetkellä aktiivisessa iässä olevat nuoret eivät ole aikanaan tuota traumaa itselleen saaneet ja se näkyykin varsin holtittomana seksikäyttäytymisenä (mm BareBack). Ehkä jokaisen sukupolven täytyy hankkia oma traumansa oppiakseen. En kyllä soisi toista AIDS hysteriaa. Tartuntojen määrä näyttäisi kuitenkin olevan taas kasvussa.
Onko kukaan käynyt ko leffaa katsastamassa?
Enter kirjoitti:
>"Oliko AIDS niin traumaattinen homojen henkiselle elämälle ja psyyken rakenteelle?"
Oli. Jossain vaiheessa puhuttiin, että hiv-pelko tappoi itsemurhina enemmän väkeä kuin hiv itse. Eikä tilannetta lievittänyt ollenkaan yhteiskunnan suhtautuminen asiaan: iltapäivälehtien kauhulööpit, eräiden lääkäreiden kauhupuheet, myöhemmät vaatimukset pakkotestauksista ja ehdotukset homojen sulkemisesta eristyssaarille. Setan päälle kaatui valtava taakka jakaa tietoa, ja kun tämä toiminta päätettiin eriyttää Tukikeskukseen niin jotkut poliitikot (esim. Ilaskivi) aktiivisesti toimivat jotta ko. keskus ei saisi tukea.
Kyllä, se oli traumaattista ja vaikeaa aikaa monelle.
Eikä se paljoa parantunut myöhemminkään. Vuonna 1992 ruksasin osoitekirjastani yli 60 kaverin ja tutun nimet yli: he kuolivat aidsiin. Eräs kaverini Amsterdamissa kertoi vuoden 1992 alussa, että hän oli ollut joka viikko (tuolloin oli maaliskuun loppu) hautajaisissa. Itse menetin noina vuosina parhaan ystäväni ja pari vuotta myöhemmin myös puolisoni. Muutama vuosi jälkeenpäin uusi siippanini näytti valokuvaa joka oli otettu uutena vuonna 1990: kuvassa oli muistaakseni kymmenen miestä: hän ja kavereita uudenvuoden juhlissa. Näin tämän kuvan vuonna 1996: ainoa joka kuvassa olevista oli enää hengissä oli siippani. Myös hän oli menettänyt miehensä pari vuotta aiemmin.
Lisään tähän vielä hyvän linkin "Aids-ilmiön esihistoriasta":
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=101_6_1Zephyr kirjoitti:
> "Onko kukaan käynyt ko leffaa katsastamassa?"
En ole. Mutta vältän tietoisesti tämän lajin leffoja. Draamaa ja kuolemia on ollut omassa historiassa ihan tarpeeksi (kts. edellinen viesti).
Esim. Philadelphiaa en ole vielä koskaan nähnyt. Ihan oikeasti ei kiinnosta, aihe kun on liian kipeä jotta sitä haluaisi katsoa (edelleenkään) edes hyvänä elokuvana.
Mutta ehkä joku on nähnyt... kommentteja voi kirjoittaa muiden traumoista välittämättä ;-)
Kävin katsomassa. Päähenkilön homous helpotti mukavasti hänen elämänsä vertaamista omaan tilanteeseen, mutta suuntautumisella ja sairaudella ei ollut tässä mitään linkkiä keskenään. Siitä ei myöskään vedältelty mitään erityisempää draamaa: päähenkilö ei ollut edes kaapissa kenellekään.
Tilanteen miettiminen omalle kohdalle oli kyllä raskasta ja päähenkilö hoiti asiat niin tympeän itsekkäästi (realistisesti?), että hänestä oli vaikea pitää. Eniten ärsytti se, että (SPOILERI, lue lauseet nurin päin): naallimiov ällisiemiiv ispal ässämättyäröyp ädyäk itip nenäh. Toiseksi eniten, että: itkiddaemuuh allo saat itip nomoh. Ja sokerina pohjalla, että: nenitsilaeräpe nisyät ilo amelouk.
Ihan tuore elokuva periaatteessa mutta turhan raskas ja kyyninen omaan makuuni. Olen romantikko ja idealisti vaikka se ei ehkä aina teksteistä paistakaan läpi. Ei tästä tarinasta mitään oppinut, sai vaan taas muistutuksen että kuolema on tulossa hyvää vauhtia ja mitään arvokkuttaa tai sulkeumaa siltä tuskin kannattaa odottaa. Jos tekee mieli katsoa jotain kuolemaa vähemmän kyynisesti, ellei jopa insipiroivasti, käsittelevää elokuvaa niin suosittelen "Meri sisälläni".