rakkautta ilman parisuhdetta

Tuon "yksin?" ketjun inspiroimana ajattelin avata aihetta tällaiseen suuntaan. Voiko elää rakkaudentäyteistä elämää, vaikka parisuhdetta/perhettä tai edes rakastajaa tai vakipanoa ei olisikaan? Minua siis ihmetyttää se miksi rakkaus ja elämän täyttymys syötetään meille samassa syssyssä parisuhdeideaalin kanssa ja miksi muulla tavalla suhteissa elämiseen ei liitetä onnen ja rakkauden ajatusta samalla tavalla.

Itsekin olen parisuhdeideologialla aivopesty ja parisuhteettomuuden takia masennusta aiemmin kärsinyt. Juuri senkin takia kyrpii tämä rakenne. Ottaa päästä myös se, että toisenlaisista mahdollisuuksista olla ihmisten lähellä ja suhteissa puhutaan vähän ja yksineläville ihmisille ei oo elämäntaito-oppaita kun taas parisuhteissa eläville tai sellaista haluaville on. Ja sekin vielä että parisuhteetta elävän ajatellaan olevan määritelmällisesti yksin.

Ikäänkuin parisuhteellisetkin ihmiset eivät olisi monessa mielessä yksin. Parisuhteessakin voi olla yksin sekä siinä mielessä että suhteessa sen toiseen osapuoleen voi olla monenlaisia aikoja, että siinä mielessä että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan intiimisuhteessa perustavalla tasolla itsensä kanssa. Tästä suhteesta ja siihen väistämättä liittyvästä yksinäisyydestä on pääsemättömissä joka ikinen riippumatta parisuhdestatuksesta.

Itse olen pitkästi neljännelllä kymmenellä enkä ole parisuhteessa. Kyllä se ottaa päästä, mutta kuten sanottua vielä enemmän viduttaa se että asian kokonaan toisin ajattelemiselle on niin peevelin vähän vaihtoehtoja ja paikkoja! Parisuhdeidealismi on saastuttanut meidät! Minusta just sateenkaarikansalla ois hyvä sauma liehuttaa lippuja myös toisenlaisten suhdemuodostelmien puolesta ja testata käytännössä erilaisia vaihtoehtoisia suhdeyhdistelmiä. En esitä tätä minään velvollisuutena, vaan ehdotuksena ja innostuksena niille jotka haluaa muuta kuin vaikkapa homo/lesbovariaation perinteisestä heterosuhteesta/perheestä.

Onko täällä ihmisiä, jotka ois ajatellut/kokeillut toisenlaisia elämäntapoja ja vaihtoehtoja jotka haastaa kulttuurimme meihin istuttaman naurettavan kahtiajakoisen suhteessa/yksin kahtiajaon.

Minusta rakkaus ei ole annettaessa keneltäkään toiselta pois. Ajatuksen toteuttaminen käytännössä voikin olla hyvin vaikeaa - sekä oman että ympäristön kohdalla. Kristinuskon lähimmäisenrakkaus kehottaa meitä rakastamaan kaikkia lähimmäisiämme - ystäviä ja vihollisia.
Rakkaus ei aina merkitse vain onnea. Joskus se merkitsee myös tuskaa ja surua - juuri siksi, että rakastamme.
Olen kanssasi myös samaa mieltä, että oppaat lähtökohtaisesti tämän teeman tiimoilta lähtevät pelkästä muoto-ajattelusta liikkeelle.
En kuitenkaan lähtisi parisuhdevihamieliselle-linjalle toiveidesi takia. Miksi kontrastoida noin musta-valkoisesti? Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisuus hyväksyttäköön - myös sinulle!

Kun minä matkustelin yksin ulkomailla, oli se aika tylsää ja yksitoikkoista, koska silloin sitä vasta tajuaa, miten vähän homoja on ja miten outona yksinäistä miestä pidetään. Nyt en enää viitsi matkustella ja jos sen tekisin, niin matkustaisin vain gaymiesten suosimiin lomakohteisiin ja yöpyisin gay-hotelleissa jne. Minusta meidän tulisi tarjota enemmän palveluja toisillemme esim. homojen pitämien yritysten kannattaisi antaa pieni alennus meikäläisille. SETA ry:n kannattaisi kokeilla jnkl ale-kortin kehittämistä, joka olisi yleis-eurooppalainen.

Minusta olentuleva puhuu asiaa. Itsekin olen kyllästynyt median yms. parisuhteen tyrkyttämiseen. Viimeisin suhteeni oli - ikävää kyllä - persoonallisuushäiriöisen tyypin kanssa, jolle pakkomiellettä muistuttava kotileikki on koko elämän sisältö, henkisen väkivallan ohella. Karvat nousee vieläkin pystyy kun ajattelen. Ei koskaan enää....

En ole yksin matkustaessani huomannut kenenkään oudoksuvan sitä. Tosin olen nainen, ja repputuristit ja fillaristit reissaa aika usein yksin. Tylsää ei ole koskaan ollut. No, ehkä silloin kun vaihdoin kaatosateessa rengasta Sienan lähellä.

G

Itse olen nyt ollut parisuhteessa nyt jo useamman vuoden, mutta suhtaudun silti kriittisesti esim. viihteen "ja he elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka" -tyyppisiin streotypioihin. Lastenkirjoista tutulla asennemaailmalla ja koodistolla aloitetan ihmisten aivopesu jo heti kun nämä yleensä jotain pystyvät havinnoimaan.
Elin itse monta vuotta sinkkuna, lähes kolmekymppiseksi, ja minua häiritsi suunnattomasti se, että yksinelävää ihmistä pidetiin jotenkin "vajaana" tai epätäydellisenä.
Kaikkien onni ei ole siinä, että saa asua jonkun kanssa saman katon alla, toiset eivät kaipaa edes "perinteistä "seurustelusuhdetta. Se, että sekä hetero- että homonormeihin ympätään parisuhdeideaali voi olla erittäin ärsyttävää ja turhauttavaa. Rakkaus ei vaadi parisuhdetta eikä parisuhde automaattisesti tarkoita rakkautta ja onnea. Voi rakastaa ja olla onnellinen niin monella eri tavalla ja tasolla, että on turhaa yrittää mahduttaa kaikkea samanlaiseen muottiin.

Me, jotka elämme parisuhde-elämää teemme myös itse usein sen virheen, että oletamme kaikkien muidenkin haluavan elämästään samankaltaista ja onnistumme vaikuttamaan omahyväisiltä omassa parisuhdekeskeisyydessämme.

<Kirjoittaja on piilottanut kirjoittamansa viestin>

Rakkaus on TAHTOa.

"En kuitenkaan lähtisi parisuhdevihamieliselle-linjalle toiveidesi takia. Miksi kontrastoida noin musta-valkoisesti? Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisuus hyväksyttäköön - myös sinulle!" -Martin

Hmm.... enpä kertonut toiveistani mitään muuta kuin sen että haluan päästä nimenomaan kahtiajaon ylitse ja tähän nimenomaiseen asiaan kyselin ajatteluapua. Esitin siis, kuinka asia meille kulttuurissamme esitetään, sekä hieman siitä millaista kärsimystä tuon ajattelutavan juurtuminen ja toteuttaminen saattaa ihmisissä aiheuttaa. Itse viestini sisältö: MITÄ MUUTA VOI OLLA JA AJATELLA, taisi mennä Martinilta hieman ohi.

Parisuhteet ovat mielestäni ok, kunhan niitä ei esitetä ainoana elämisen ja onnen vaihtoehtona. Rakastan vilpittömästi useita parisuhteessa eläviä ihmisiä :) Samalla tavalla heteroseksuaalisuus on ok. Niin kauan kuin valtakulttuuri lanaa hennompia vaihtoehtoja tiejyrän tavoin on mielestäni syytä esittää myös haastavia ja kriittisiä kysymyksiä...

Kristinuskon rakkauskäsitys...siitähän voisi alottaa ihan oman ketjunsa.

Et tainnut huomata, että toin juuri sitä esille, mitä muuta voi olla: lähimmäisenrakkaus!
Viestissäsi katsot olevasi käsittämäsi kahtiajaon uhri. Haluat nimenomaan päästä sen ylitse. Kyse on käsityksistäsi ja asenteestasi. Yhdyin käsitykseesi siitä, että oppaissa on hyvin yksioikoinen käsitys "parisuhteesta" ja "yksinolosta". Ne on myös arvotettu selkeän positiivisiin ja negatiivisiin muotoihin. Olen siis kanssasi samaa mieltä siitä, että kulttuurissamme on tässä suhteessa yksioikoisia piirteitä. Samoin toin esille, kuinka vaikeaa on toteuttaa toisen kaltaista käsitystä - sekä omalta kohdaltaan (esim. - voin lisätä - kasvatus) ja ympäristön (monet tyytyväisiä tähän kasvatusideaaliin) kohdalta.
Eikö Sinun erilaisuutesi - mallina ja käytännössä - ole murtamassa tuota kaksinasettelua? Eikö viestini tukenut käsitystäsi?
Toki kysymyksiä voi esittää. Toivoisin kuitenkin omaa konkreettista aktiivisuutta asiassa - pelkät kysymykset ovat vain osa uuden julkituontia. Sen lisäksi voisi lukea saamiansa vastauksia nyansoidusti, ei kuin höyryjyrä.

Tekstisi perusteella tuntuu, että olet tosiaan vielä kahtiajaon yksipuolisuuden vanki:

"Juuri senkin takia kyrpii tämä rakenne."
"Parisuhdeidealismi on saastuttanut meidät!"

Olisin valmis väittämään, että parisuhde on ideaali ja tulee sellaisena pysymään. Oppaiden yksipuolisen sisällön ja tarjonnan kohdalla ei kannata jäädä odottamaan, että jotain tipahtaa taivaasta: ole aktiivinen! Kannustaisin Sinua ja meitä siihen.

Kuinka paljon kaikialle levittäytyvät naistenlehdet vaikuttavat käsityksiimme elämän laadusta? Ne ovat täynnä parisuhdevatvomista kyllästymiseen asti, vaikka paradoksaalisesti miehet valittavat avioliitoissaan yksinäisyyttään.

Dalai Lamalta kysyttiin joskus, onko hän yksinäinen. Vastaus oli: " En koskaan." Ja miehellä ei varmasti ole koskaan ollut yhtään ainoaa parisuhdetta. Ja hän on useaan otteeseen sanonut olevansa myös varsin onnellinen mies. Kukaan tuskin kyseenalaistaa hänen sanomisiaan.

Onkohan niin, että jos ihmisellä on elämässään joku "elämää suurempi tehtävä" tai esim. hengellinen vakaumus, hänen (parisuhteettomaan) onnellisuuteensa uskotaan helpommin. Kun sehän on muutenkin vähän "outo". Ns. tavallinen parisuhteeton ihminen saa toden teolla selitellä ja todistella onnellisuusväitteitään.

Totta kai ilman parisuhdettakin voi olla onnellinen, eikä tarvitse olla yksinäinen. Pitkä parisuhteettomuus (ja kenties jopa selibaatti) voi olla hyvinkin mieltä ja sielua avartava kokemus. Mutta vain silloin kun em. elämäntapa on vapaasti valittu ja kyseiselle ihmiselle luonnollista. Sellaisiakin ihmisiä on ihan oikeasti olemassa. Mutta varmasti jokainen ihminen tarvitsee onnellisuuden saavuttamiseksi jonkin erityisen sisällön elämäänsä ja jonkin kohteen rakkauden/myötätunnon kaipuulleen. Mutta sen ei ole pakko olla parisuhde.

En väheksy parisuhdetta. Useammat ihmiset varmasti pitävät hyvää parisuhdetta tärkeänä ja onnellisuutta lisäävänä asiana. Niin myös minä. Mutta se on surullista, jos ei näe elämässään mitään tarkoitusta ilman parisuhdetta tai sen ulkopuolella. "Ensin pitää rakastaa itseään, vasta sitten voi todella rakastaa muita" on vanha fraasi, mutta niin totta. Yhtälailla pitää osata olla onnellinen itsensä kanssa, vasta sitten voi olla todella pyyteettömästi onnellinen myös toisen kanssa. On hirvittävän epäreilua sälyttää vastuu omasta onnellisuudestaan yksistään jonkun toisen ihmisen harteille. Yhtä raskasta on olla yksinään vastuussa jonkun toisen onnellisuudesta.

No, meni vähän aiheen vierestä. Tästä tulikin paatoksellinen onnellisuus-monologi ;)

Hyvä aihe. Itse olen ollut aika pitkään sinkkuna ja kyllä minuakin aina välillä ärsyttää tämä parisuhdehössötys. Onhan hyvä parisuhde toki yksi onnelliseksi tekevä asia, ja haaveilenhan minä silloin tällöin tulevasta tyttöystävästä, mutta onhan elämässä paljon muitakin hyviä asioita. Ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty olemaan hetkeäkään yksin, vaan pitää heti hankkia uusi kumppani (tai ainakin yrittää täysillä), kun entisen kanssa tulee ero. Tästä touhusta tulee sellainen mielikuva, että seurustelu itsessään on tärkeämpää kuin se ihminen, kenen kanssa seurustelee. Seurustellaan sen takia, että on pakko olla joku, kun ei osata yksin olla, eikä sen takia että haluttaisiin olla juuri tämän ainutlaatuisen ihmisen kanssa. Yhtä ärsyttävä on sellainen käsitys, että sinkut ovat joko toipumassa edellisestä suhteesta tai etsimässä uutta suhdetta. Ihan niin kuin ei voisi vaan olla sinkku ja nauttia elämästään, ilman että on haku päällä tai eroprosessi vanhasta suhteesta vielä käsiteltävänä.

Olen myös todennut sen, että yhdessä asuminen ei ole minua varten. Sitäkään kaikki eivät tajua, että parisuhteessa voi aivan mainiosti olla pidemmänkin päälle niin, että molemmilla on omat kodit. Kysellään tyyliin kuukauden seurustelun jälkeen, että koska te muutatte yhteen ja pitempään yhdessä olleilta pareilta, että ettekö te vieläkään ole muuttamassa yhteen.

Ärsyttävä on myös tämä kahtiajako yksin/parisuhteessa. Ihan niin kuin ilman parisuhdetta olevat olisivat automaattisesti yksinäisiä. Ja rakkaudesta puhuminen pelkän parisuhteen yhteydessä vaikka rakkautta on niin monenlaista.

<Kirjoittaja on piilottanut kirjoittamansa viestin>

JaakkoHki!

Kyllä.
-----------------------
Kun kohtaamme toisen ihmisen/toisia ihmisiä, voimme suhtautua häneen/heihin hyvin monella tavalla: vihalla, rakkaudella, välinpitämättömyydellä jne. Näitä tunteita voi olla erilaisia määriä sekä yksinään että yhdessä. Samoin voimme suhtautua toiseen/toisiin enemmän tai vähemmän itseisarvoisesti tai välineellisesti. Tällaisesta tilanteesta lähtee mahdollisuus suhteeseen/suhteisiin...ellemme ole melko tai tyystin välinpitämättömiä. Kysymyksessä on siis tahto kohdata ihminen ja mieluiten rakentavasti.
Lähimmäisenrakkaus korostaa tahtoa rakastaa lähimmäistä. Tahto kohdistuu jokaiseen lähimmäiseen. Parhaimmillaan hänenä itsenään. Tämä rakkaus ei rajaudu itseen eikä pariin eikä valittuun joukkoon.

Ajatus ei ole uusi, mutta se on edelleen nykyaikana radikaali.

On se nyt ihan perseestä, jos ihmisiä luokitellaan ja laitetaan jonoon sen mukaan, että hän on jotenkin vajaa, jos ei ole avioliitonomaisessa parisuhteessa. Sitten vaihtoehdoksi tarjoutuu altruistinen elämäntapa, jossa ollaan jotain helvetin Kristushahmoja tai pyhimyksiä, joilla ei ole minkäänlaisia haluja, vaan eletään kieltäymyksessä. Onko se edes aitoa, kun tiedän joitakin juttuja tyypeistä, jotka meni sit sinne Afrikkaan, mutta ei siitä himostaan kumminkaan eroon päässeet? Onko sitten vaihtoehtona loppumaton terapiasuhde, kun sitä ihmistä ei ole eikä tule eikä se sädekehä meinaa killua ilmassa, kun v...tuttaa? Sitäpaitsi terapointi maksaa maltaita.

vaikka itse olenkin "parisuhdesidonnainen" en silti ole rajallinen ajatusmaailmassani. Eli uskon myös mahdollisuuteen, että rakkautta voi olla ilman parisuhdetta. Meitä ihmisiä on erilaisia, meillä on erilaisia näkemyksiä asioista, meillä on erilaiset lähtökohdat, odotukset ja tavoitteet elämässämme. Emme voi olla yksinkertaistettujen kaavojen orjia.

Se mikä toiselle on oikein ja hyvä, voi ollakin toiselle kauhistus. Se mikä toiselle on kauhistus, on taas yhdelle normaalia... Miksi siis rajaisimme siihen kotona oppimaamme kristillisis-siveelliseen ajatusmaailmaamme sen, että se jolla ei ole parisuhdetta, ei voi olla rakkautta...

Usein moitimme kanssaihmisiämme rajoittuneisuudesta ajatusmaailmassa - mutta mikä sitten on oma ajatusmaailmamme, miten suvaitsevia voimme itse olla? Pitääkö kaiken olla sitä kotona opittua tuttua ja turvallista "pirkka-mallia"?

Pelkästään se, että omaa kyvyn rakastaa toista ihmistä, ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen jälkeen on pakko olla myös parisuhde. Rakkautta on monenlaista, monella tasolla - rakkaus ilman parisuhdetta on ihmisen kyky elää yli rajojen. Suorastaan joskus jopa kadehdittava ominaisuus...

Itse elän parisuhteessa - se on minun tapani rakastaa, osoittaa rakkautta. mutta myös monet ystäväni, kuten kumppanini tietää, että rakastan joitakin ihmisiä lähipiirissämme (lähes) yhtäpaljon - eikä se ole kumppaniltani pois. Pikemminkin se on osa rikasta (tunne-)elämäämme.

(Pahoittelen mahdollisia typoja - pienen päihtymyksen takia ajatukseni juoksee nopeammin kuin sormeni näppiksellä)

Enter kirjoitti: "Sitten vaihtoehdoksi tarjoutuu altruistinen elämäntapa, jossa ollaan jotain helvetin Kristushahmoja tai pyhimyksiä, joilla ei ole minkäänlaisia haluja, vaan eletään kieltäymyksessä."

Altruistinen elämäntapa on yksi vaihtoehto. On niitä varmasti muitakin. Mutta todellisessa altruistisessa elämäntavassa (mikä se sitten kenelläkin on) ei ole kysymys kieltäymyksestä. Luonnollisten ja terveiden halujen kieltäminen itseltään aiheuttaa varmasti terapian tarvetta. Mutta ihmisen on myös varsin mahdollista saavutta jonkun aatteen, ideologian tai elämänfilosofian suhteen sellainen mielentila(ei ole hyvä sana, mutten nyt keksi muutakaan), jolloin kysymys ei todellakaan ole kieltäytymisestä, vaan tälle ihmiselle luonnollisesta tavasta olla ja elää...ja toteuttaa omaa tehtäväänsä tai kutsumustaan. Jonkin "suuremman " asian tiedostaminen ja sisäistäminen on johtanut sekundaaristen halujen katoamiseen. Mielestäni hyvin kunnioitettavaa. Ja varsin mahdollista joillekin, ei toki kaikille...

<Kirjoittaja on piilottanut kirjoittamansa viestin>

Ok. Kommuuni on idealistinen yhteisö. Kuuntelin kerran yhtä ohjelmaa vaihto-ehtoisista yhteisöstä ja niiden vaaroista, niin yksi oli päihde-ongelmaiset, joita ei saa sinne valita. Minusta verkostoituminen toisella tavalla olisi hyvä ja siitä myönteinen esimerkki on hot(ti?) ry. Urheiluun ja vapaa-ajan liikuntaan keskittynyt yhdistys. Valitettavasti tuollaisia on vähän, koska minusta homona eristäytymisen yhtenä motiivina on mahdolliset uhkailut ja loan heitot heterojen taholta. Aina löytyy joku sairas hetero, joka sabotoi tavalliset yritykset osallistua yhdistystoimintaan. Tätä on minulle käynyt monta kertaa, koska näitä homojen bongaajia tulee eteen( oma identiteteetti hakusessa ). Heidän käyttäytymisessään on uskomatonta aggressiivisuutta ja he myrkyttävät ilmapiirin ympärillään, vaikka sääliksi käy, kun taustalla ovat heidän mielenterveysongelmansa, mutta kannattajia löytyy, koska vedotaan kristillisyyteen ja normaaliuteen ja ties vaikka mihin ja heterorivit tiivistyvät ulkoista pahaa ( = HOMO! )vastaan .Monest heidäni ei tarvitse edes perustella mitään. Tullaan utelemaan, että "ootsä sattumalta homo?". Jos siihen vastaa, että "joo- oon. Onko se sulle ongelma?" Ei vastata mitään, ja siitä se vihanpito( savustus) alkaa. Too bad! Eihän sellaista kukaan jaksa pitemmän päälle. Seurauksena on varauksellisuus heterojen suhteen. Sitten on monesti näitä puhumattomia tyyppejä, jotka ei puhu sanaakaan homolle, vaan käyttäytyvät eleiltään ja ilmeiltään vihamielisesti. Sitten sitä miettii, ettei ole voinut tehdä niille mitäään, kun ei edes tunne eikä pääse tutustumaan eli yrittämään muuttamaan negattiivisia asenteita. Sitä voi jatkua vuosi toisensa jälkeen. On sekin tapa eristää homo.