Vanhemmille kertominen

Miksi homot ja lesbot usein painottavat, miten tärkeää vanhemmille kertominen heille on ollut? Ja kuinka tuon askelen ottaminen on ollut elämän suurin askel ja suuri helpotus. Itse en näe tässä mitään logiikkaa. Eikö sen ikäinen, jonka kannattaa aloittaa seksielämä, asu jo poissa kotoa? Miksi vanhemmilla pitäisi olla noin suuri merkitys.

Itselleni vanhemmat ovat ainakin melko etäisiä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, sillä asun 600 km päässä heistä ja tapaamme todella harvoin. He ovat eri ikäluokkaa, ja monet kaverini tuntevat minut paremmin kuin vanhempani, minusta se on hyvin luonnollista. Välit eivät ole huonot, tai ei ole ollut koskaan mitään riitaa, jos sitä epäilette. He tietävät kyllä homoudestani, kerroin jo vuosia sitten, hyväksyivät, mutta enpä kokenut mitään suurta helpotuksen tunnetta.

Ongelmiahan ja ahdistusta aiheuttavat yksinomaan päivittäiset sosiaaliset tilanteet omassa aikuisen elämässäni, missä homoutta pitää aika useassa tilanteessa työni takia salailla. Se onkin jo paljon ongelmallisempaa. Itselleni vanhempien ja sisarusten tietäminen ja hyväksyntä oli astetta "Ihan kiva, mutta ihan sama." Olemme sisarusteni kanssa hyvin erilaisia ihmisiä, joilla on vähän puhuttavaa koskaan ollut toisilleen, ja asumme kaukana toisistamme. Erilaisia luonteita, erilaisia ammatteja ja harrastuksia. Ei riitaa, mutta ei myöskään mitään erityisen läheistä suhdetta. Miksi heidän hyväksyntänsä olisi merkityksellistä?

Olen paljon enemmän tekemisissä työn merkeissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä homoudestani, kuin sukulaisteni. Minusta kavereille kertominen on tärkeämpää, miksi ihmisen pitäisi kiintyä vanhempiinsa ja sukuunsa? Sehän on luonnonjärjestyksen vastaista. Kotoahan pitää irtautua, itsenäistyä. Vaikkei mitään kummempaa riitaa olisikaan. Saman perheen ja suvun jäsenet ovat usein hyvin keskenään erilaisia ihmisiä, joilla ei välttämättä ole paljoakaan puhuttavaa keskenään.

Minulla on paljon suurempia paneita siitä, miten päivittäin tapaamani ystäväni hyväksyvät minut. Sukuani voin aina olla tapaamatta. Olen välillä pitänytkin käytännönsyistä melkein vuoden tauon yhteydenpidossa, eikä sitä pidetä meidän perheessä loukkaavana tai erikoisena. Lapsilla on oma elämä eri puolilla Suomea ja muissa maissa, vanhemmista kuuluukin irtautua.

Kaikki eivät ole etäisiä, joillekkin vanhempien hyväksyntä on tärkeämpää. Ei ole mitään outoa jos joku elää perheensä kautta. Tällöin kertomiseen tulee ihan uusi ulottuvuus sillä jokainen tietää mitä käy suhteille jossa valehdellaan päin naamaa.

Minulla on toisinpäin. Perheeni kanssa olen hyvin läheinen. Vanhempani ovat huolehtineet minusta kun olin pieni, antaneet suojaa ja lohtua, kannustaneet, auttaneet, ruokkineet, kasvattaneet, rakastaneet. Murrosiässä itsenäistyin, tietysti, mutta muutettuani asumaan yksin löysin erilaisen näkökulman heihin. Aiemmasta vanhempi-huolehtija-asetelmasta tuli vanhempi-ystävä-asetelma. Tapaan kumpaakin vanhempaani suunnilleen kerran viikossa, asumme aika lähekkäin. Jos he eivät olisi hyväksyneet lesbouttani, olisi se ollut paitsi suuri loukkaus minua kohtaan, myös kamala suru minulle, koska silloin olisin tavallaan menettänyt kaksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Ystävien reaktiota en ole pelännyt missään vaiheessa. Jos he eivät olisi hyväksyneet, eivät he ystäviä olisikaan. Ystävät voi aina vaihtaa, perhettä ei.

Tässä minun vastaukseni :)

Ei homouden tai lesbouden toittottaminen maailmalle ole varmastikaan mikään itseisarvo. Jos välit vanhempiin ovat etäiset, niin en näkisi mitään välttämätöntä syytä kertoa seksuaalisuudestaan vanhemmille. Itselläni välit vanhempiini ovat jonkinverran läheisemmät, tulee soiteltua vanhempien kanssa pari-kolme kertaa kuussa ja käytyäkin muutama kerta vuodessa. Olemme puhuneet nämä seksuaalisuuteeni liittyvät asiat selviksi jo kauan sitten, eikä homouteni muuttanut suhdettamme oleellisesti suuntaan tai toiseen. Sen muistan, että äitini oli tyytyväinen että kerroin asian suoraan ilman sen suurempia arvuutteluja. Alkuhämmennystä kesti tietysti aikansa. Itse olin helpottunut kun sain asian kerrottua ja pois päiväjärjestyksestä. Itse koen kaikenlaisen salailun henkisesti rasittavaksi ja haluan säästää energiaani johonkin mielekkäämpään toimintaan.

Jep. Mutta jos työpaikka tai opiskelupaikka on henki ja elämä, kuten se kunnianhimoiselle ihmiselle on... ne työ/kurssikaverit ovat paljon tärkeämpiä... siis heidän hyväksyntä. Jos sitä ei tule, maailma on käytännössä loppu. Vähät yksistä vanhemmista. Jos työ on elämän tarkoitus, ja työpaikan vaihtaminen ei tule kysymykseen, koska on kovasti palkatussa unelmatyössä, johon pääsemiseksi on vääntänyt duunia koko elämänsä lähes.... Siitä jos saisi kenkää, voisi melkein vetää narun kaulaan. Joten.. kaapissa. Vanhemmat, aivan sama. Mutta mä olen työkeskeinen ihminen, en ystäväkeskeinen. Mulle on tärkeätä ammatillinen arvostus, enkä halua että homoseksuaalisuuteni sotkee ihmisten arviointikykyä. :( Vaikka toisaalta haluaisin olla laajemmin ulkona, siis työpaikalla. Omassa tapauksessani kun työkaverit = kaverit. Kellään ei ole muuta elämää kuin työ, juurikaan, sen verta vaativista hommista kyse ja ystäväpiirini on melko homogeeninen, kaikki ovat saman ison firman palveluksessa, tekevät ylitöitä perse ruvella. (Nokia)

Työ ja opiskelu ovat tärkeitä asioita. Mutta ne eivät ole henki ja elämä - tai ainakaan niiden ei pitäisi olla. Jos jossain vaiheessa siltä tuntuu, on syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, mikä tässä omassa elämässä itse asiassa on tärkeää ja kestävää, ja mikä tekee siitä ihmisarvoista. Jos kaikki tapahtuu työn ehdoilla, ja tuota työtä ei jostain syystä enää ole (ihminen voi sairastua, jokin mullistus voi yhtäkkiä viedä varmaltakin tuntuvan työn), jääkö sen jälkeen mitään jäljelle? Naru-kaulaan-ratkaisu ei oikein tunnu ratkaisulta. Kuka haluaisi rakentaa elämänsä sellaista lopputulosta varten?

Olen koettanut noudattaa elämässäni periaatetta, että pysyn jaloillani tapahtui mitä tahansa. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, joskaan nekään eivät luonnollisesti ole ikuisia. Uusien ihmissuhteiden luominen, jos sen on kerran oppinut, on kuitenkin helpompaa kuin sen "henki ja elämä"-työpaikan korvaaminen toisella silloin kun työmahdollisuudet ovat jostain syystä menneet. Omat sukulaiset, hyvine ja huonoine puolineen, ja muut läheiset ihmiset ovat niitä tukipilareita, joiden varaan elämänsä rakentaa paljon kestävämmälle pohjalle kuin rehkimällä terveytensä pilalle jossain loppujen lopuksi täysin merkityksettömässä "hienossa" työpaikassa.

Kunnianhimoinen voi olla monella tavalla. Eiköhän kunnianhimo loppujen lopuksi ole juuri jonkinlaista yritystä tehdä elämästään tärkeää. Siinä samassa voi unohtua, että elämä täällä ei ole ikuista.
Työ/Kurssikaverit ovat sinulle (kuitenkin) tärkeitä. Toivottavasti olet myös heille tärkeä!

Kunnianhimoa voi olla niin monenlaista. Eiköhän kunnianhimo ole yleensä jonkinlaista yritystä tehdä elämästään tärkeää. Siinä samassa voi unohtua, että elämä ei ole ikuista.
Työ/kurssikaverit ovat sinulle tärkeitä. Toivottavasti olet myös heille tärkeä!

Totta kai ihmisiä on urakeskeisiä ja perhekeskeisiä. Sinun tapauksessasi KS on niin että työkaverit ja ilmapiiri töissä menee monien asioiden edelle. Luulen silti että jossain vaiheessa sinulle tulee tarve löytää ihmisiä, joiden seurassa voit olla todella oma itsesi. Enkä puhu välttämättä perheestä, vaan myös muista ihmisistä. EIhän heitä tarvitse olla kuin yksi, mutta edes joku jolle voit puhua ja olla sinä. Tai sitten ei tule. Ei tällainen perhekeskeinen ihminen voi oikein koskaan ymmärtää täysin urasuuntautunutta ihmistä, paitsi sen kautta että eri ihmisille ovat eri asiat tärkeitä. Eikä siinä mitään niin kauan kuin vain itse on onnellinen ja tietää mihin on menossa.

Varmastikin hyvin tapauskohtaista toisilla on läheisemmät välit ja toislla etäisemmät välit vanhempiin, milloin mistäkin syystä, tai vain niin on.

kirjoitan siksi että kenties joku nuorempi tai joka pohtii näitä asioita tietyllä tavallaan omalta kantiltaan. Kun nämä asiat olivat itselle ajankohtaisia en sitä tehnyt johtuen tiedonpuutteesta ja tietämättömyydestä mistä ja miten edetä ja mikä loppujen lopuksi on oikein hintoineen kaikkineen.

En itsekään kuulu sukupolveen jolle nämä asiat olisivat olleet kovinkaan tutttuja tai tunnettuja. Perheeni ja alkuperäni on hyvinkin vanhoillinen mikä on tullut nyt myöhemmin hyvinkin selväksi.

Itse olin ja peitin tunteeni ajatuksen alle että kyllä se ohi menee, ei mennyt vaan tuloksena masentuneisuus joka on aina ollut toisinaan vähemmän pinnalla ja toisinaan enemmän, eli ei saa paeta ainakin jos tietää mikä/mitä on vialla liian kauan. Syynä on kyllä sekin että tietoa ei ollut enne internetin aikakautta paljoakaan tarjolla ja ympäristö oli ääriheterronorminen, ainakin tietääkseni.

Edellisen kirjoittajan teksti on osittain kyllä kuin poiminta omastani tietyltä osin.

Nyt on helpotus suuri mutta toisaalta painolastina oma menneisyys josta täytyy saada tasapaino senkin kanssa. Välit sukuun ovat asialliset, mutta tietyiltä osin mitään tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi.

TH kirjoitti:
"Itse koen kaikenlaisen salailun henkisesti rasittavaksi.." sama täällä, joten kerroin siitä että pidän tytöistä äidilleni viime marraskuussa. Äitini on minulle todella läheinen ja nyt vielä läheisempi. Puhumme melkeimpä kaikesta. (Isäni kanssa en ole puhunut yli puoleentoista vuoteen, mutta se nyt ei liity asiaan.)

Olen äitini kanssa puhunut asiasta. Sanoin viime kerralla kun keskusteltiin että en tiedä olenko bi vai pidänkö pelkästään tytöistä. Ja äiti ajattelee että olen tyttö, mutta nyt kun olen itsekin varmistunut asiasta etten ole, (vaan androgyyni) joten pitäisi tulla tästäKIN kaapista ulos.. Se on minulle tärkeää että äitini tietää mikä olen ja mitä elämääni kuuluu (ei LIIAN tarkasti kuitenkaan) joten katsotaan miten hän nyt tähän suhtautuu kunhan viitsin, uskallan, jaksan ja ehdin kertoa.

(Vaikka sanoin "uskallan", tiedän ettei mulla ole mitään pelättävää, koska äitini ottaa minut sellaisena kuin olen ja on ylpeä. Tiedän että olen onnekas kun on sellainen äiti. :) )

Saksan varakanslerin tytär Mirjam Müntefering (37) on kirjoittanut lesboromaanin. Isä-Müntefering on 66 v ja kuuluu sosiaalidemokraatteihin. Romaanissa on kysymys naisten välisestä rakkaudesta ja seksistä. Kirjan nimi on ”Emmas story”.

Mirjam on avoimesti lesbo. Hänen elämänkumppaninsa Sabine (33) on pankkivirkailija. He asuvat maatalossa Hattingenissa Ruhrin alueella ja pitävät muun ohessa koirakoulua.

Entä isäpappa, mitä hän ajattelee? Hän sai kuulla lomallaan tyttärensä lesboudesta. Tytär kirjoitti kirjeen. Isä reagoi hyvin, ja niin on päästy eteenpäin.

http://www.bild.t-online.de/BTO/news/aktuell/2006/08/04/muentefering-tochter-lesben-roman-0/muentefering-tochter-lesben-roman.html

Spiegel-lehti kertoo nuoren homon coming-outin. Olli on nyt 18-vuotias. Hän kertoo, että hänen coming-out oli 15-vuotiaana. Ensin parhaalle ystävättärelle. Eräänä päivänä hänellä oli hirveä riita vanhempiensa kanssa ja hän pakeni uusien ystäviensä luo. Äiti lähetti tekstiviestin: Kotiin ja heti. Hän vastasi: En tule. Olen ystävieni luona. Olen homo. Isä otti asian kevyemmin, vaikka Olli toisin luuli. Isä oli juuri ulkomailla, kun hän sai tietää. Hän kertoi Ollille, että on hienoa seistä oman seksuaalisuutensa takana. Mutta hän myös sanoi, että se on vain yksi elämänvaihe. Siihen Olli vastasi: Ei se ole vaihe.

Myös äiti vähitellen tajusi asian ja lähetti Ollin Hampurin Magnus-Hirschfeld-instituuttiin, joka käsittelee gay-ihmisten asioita. Äiti lähti itse mukaan, jotta hän tietäisi, millaisissa piireissä Olli tulee liikkumaan. Äiti osoitti kiinnostusta ja puhui mm. sosiaalihoitajan kanssa.

Ensimmäinen suhde poikaystävään kesti vain neljä viikkoa. Toinen oli jo pitempi. He tapasivat elokuvateatterissa. Polvet koskettivat ja siitä se alkoi.

Olli on aika pieneltä pakkakunnalta ja kaikki tuntuvat tietävän: Olli, ai se homo. Häneltä kysellään, miten hän huomasi olevansa homo. Siihen voi vain vastata: Miten itse huomasit olevasi hetero.

Lapsuudesta voi löytää asioita, jotka viittaaavat homouteen. Hän ei pitänyt jalkapallosta eikä autoista. Hän ei paljon leikkinyt muiden poikien kanssa. Hän on aina viihtynyt hyvin tyttöjen seurassa. Mutta miehiin hän ihastuu.

Olli on koulussa ollut sanavalmis. Kun joku iso korsto alkoi piikitellä välitunnilla, Olli vastasi: Se oli ihana yö kanssasi. Kaikki nauroivat. Avoimmuus on paras puolustus. Itse asiassa häntä on kiusattu comingoutin jälkeen vähemmän. Luokkaretkillä oli ongelma siitä, että miten hän voi olla yön toisen pojan kanssa samassa huoneessa. Tyttöjen kanssa on aina ollut helppo lörpötellä. Tytöt sanovat, että ”hän on melkein kuin me tytöt”.

Nyt Olli aloittaa opiskelun kampaajaksi. Päällikkö ja työtoverit tietävät hänen homoutensa. Ystävien löytäminen ei ole helppoa, kun joka puolella vilisee heteroita. Välillä hän käy gay-bileissä, mutta on siellä hyvin arka. Välillä vanhat miehet tuppautuvat luokse ja tarjoavat rahaa. Ja yhden yön ystäviä löytyisi kyllä. Olli suosittelee, että jokaisen nuoren kannattaisi hankkiutua johonkin nuorten ryhmään. On hyvä olla mukana ryhmässä, jossa ei enää olekaan vähemmistönä vaan enemmistönä. Ollin kuva on tässä internet-sivulla
http://www.spiegel.de/schulspiegel/leben/0,1518,432335,00.html