Moniko haluaisi rekisteröidä parisuhteensa joskus?

Mietin tässä, että kuinka yleisesti näiden sivujen lukijat haluaisivat joskus elämässään elää rekisteröidyssä parisuhteessa? Onko se toivottu vaihtoehto, ihan yhdentekevää vai ehdottomasti out of question?

Mä olen jo suhteeni rekisteröinyt. Toivon vaan että lainsäädäntö Suomessa muutetaan niin, että siivilivihkiminen kaikkine avioliitto-oikeuksineen (ja velvollisuuksineen) olisi mahdollinen myös homo- ja lesbopareille. Nythän rekisteröity parisuhde on avioliitosta täysin erotettu juttu. Kyseessä on teknisesti pieni juttu jolla mun mielestä kuitenkin kyykytetään meitä pahan kerran. Eläköön Espanjan mallinen siviiliavioliitto-oikeus adoptioineen kaikkineen... avioliitto joka on kaikille sama sukupuolisesta suuntauksesta riippumatta.

Todennäköisesti en, koska olen tullut siihen tulokseen, ettei yhdessä asuminenkaan ole minua varten. Minulle ihanteellinen suhde olisi sellainen, että toinen asuisi lähellä, niin että voitaisiin nähdä helposti ja usein, mutta kuitenkin molemmilla olisi omat kodit. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö haluaisi/pystyisi tunnetasolla sitoutumaan rakkaaseeni, tarvitsen vaan keskimääräistä enemmän omaa aikaa ja tilaa.

Päivieni ilo, silmieni valo ja elämäni aarre houkutteli aikaistamaan rekisteröintiä, joka muutoinkin on suunniteltu tälle vuodelle. Hauskinta (itsestäni) olisi yhdistää se jotenkin tuleviin 50-vuotispäiviin - saisi tuo harvemmin tavattu suku jotain puheenaihetta vanhoille päivilleen. Yhdessäasuminen on ollut tuttua jo reilun 2,5 vuotta ja ystäväpiiri tuntuu (kumppanin sisaruksia ja äitiä myöten) odottavan tuota rekisteröitiä.
Eihän ne yhdessä olemiseen liittyvät asiat juurikaan rekisteröinnillä muuksi muutu, jotkut asiat vaikeutuvat (=vaativat enemmän paperisotaa), jotkut helpottuvat. Tämä vain on sellainen meidän yhteinen juttu, joka tuntuu oikealta vaihtoehdolta.

Ja minähän haluan päätyä lopulta naimisiin.
Toinen juttu sitten, koska ja kenen kanssa...

Kohta tulee 4 vuotta täyteen rekisteröidyssä parisuhteessa. Ihan oli luonnollinen jatkumo elämässäni, hyvä että se tuli mahdolliseksi. Minä koen hyvänä sen että tätä ei rinnasteta avioliittoon, minusta avioliitto on jotain muuta kuin tätä.

Ehdottamasti rekisteriin.

...

Meilläkin olisi tarkoituksena rekisteröityä. Nyt vaan kiistellään siitä, kumpi kosii.

Gf höpöttää rekisteröitymisestä,itse ajatellut kauhulla... Ei hän hoputa,mutta en taida todellakaan olla siihen valmis.Tuntuu niin lopulliselta,lopulliselta kuin kuolema. Eikä tämä tarkoita,etten rakastaisi häntä,vaan ehkä pelkään sitä kuolemaa...

Minusta rekisteröitymisen ehdottomuus onkin juuri se, joka vetoaa. Kun on mielestänsä sen parhaan löytänyt ja päättänyt siitä kiinni pitää, tuntuu hyvältä, että jollakin tapaa yhteiskuntakin on samaa mieltä. Että kaikki osapuolet - minä, bf ja valtio - ovat sitä mieltä, että tässä ollaan ja pysytään.

\o/
Rekisteröimme juuri suhteemme 2,5 vuoden yhdessä olon jälkeen. Joten siitä vaan muut perässä ;)

Onnittelut sydämeni pohjasta, Arkadas! :)

Vastaan kysymykseen itsekin: riippuu siitä, tuleeko sitä kumppania koskaan eteen. Ja riippuu tietenkin myös kumppanin sukupuolestakin: naisen kanssa voisin mennä avioliittoon.

Kiitos kiitos Schlager.

Kyllähän se niin on, että oletusarvoisesti ajatellen täytyy lähteä siitä, että jokaiselle on joku jossain olemassa - siis kumppani, jonka kanssa elää yhdessä "lopun elämäänsä". Ennakkkoasenne " ei mulle koskaan ketään kivaa" löydy, on jo sitten kolikon toinen puoli. Kyllähän jokainen voi vaatimuksiaan ihanne puolisostaan listata, mutta samalla kannattaa listata myös ne asiat, joista on toisen hyväksi valmis luopumaan. Parisuhdetta ei rakenneta vain toisen ehdoilla - molempien täytyy olla siinä mukana koko ajan - ihan täysipäiväistä työtä suhteen hoitaminen on.

Schlager, kyllä sinäkin omasi löydät, kunhan kuljet riittävän avoimin silmin.

Periaatteesta en ole koskaan rekisteröitynyt kenenkään seukkarin kanssa. Asiaa tuskin tarvitsee tulevaisuudessakaan pohtia, koska olen jo sen ikäinen (yli 40) että suhteet yms. on taaksejäänyttä elämää.

G

Edellisen kirjoittajan asenne hämmästyttää. Miten niin yli 40-vuotiaana on jo suhteet ohi? Jos itse niin haluaa niin sitte, mutta muuten on aika vaikea uskoa että näin oikeasti olisi. Mistä moinen ajatus on syntynyt?

Olen tavannut itsekin monia ihmisiä, joilla on jokin periaate, että ollaan yhdessä mutta ei olla yhdessä. Tai että en koskaan sano toiselle että rakastan häntä. Kieltämättä tällaisen asenteen vastaanottaminen on tehnyt myös aikaisemmin avoimemman itseni ylivarovaiseksi: en uskalla ilmaista välittäväni kenestäkään toisesta, ennenkuin olen varma siitä että merkitsen hänelle jotain. Ikävä kyllä sitä varmuutta on aika vaikea saada.

Geschwich kirjoitti: "...koska olen jo sen ikäinen (yli 40) että suhteet yms. on taaksejäänyttä elämää..."

Jokainen tietysti elää tavallaan, mutta nimimerkin kohdalla olen taipuvainen ajattelemaan a) mukavuutta, joka seuraa siitä, ettei tarvitse sitoutua mihinkään, b) vapautta ja sen menettämistä sekä, c) tylsistymistä omaan elämäänsä.

Itse olen pian 50 v eikä tuo sitoutuminen / rekisteröinti haittaa yhtään. Pikemminkin päinvastoin; kaikella on aikansa - myös yksin olemisella. Mitä tulee nimimerkin avauslauseeseen "... en ole koskaan rekisterlitynyt kenenkään seukkarin kanssa" antaa ymmärtää, että hänen mielestää jokaisen seukkarin kanssa tulisi rekisteröityä. Itselleni ei ole tullut mieleenkään ihan jokaisen seukkarin kanssa edes tällainen vaihtoehto. Mutta kun sellainen ihminen tulee elämään, jonka kanssa on valmis sitoutumaan ja jakamaan muutakin kuin yhden yön kokemukset, rekisteröityminen on yksi vaihtoehto. Kukaanhan siihen ei pakota - samoin kuin kukaan ei pakota olemaan myöskään yksinäinen. Valintakysymys.

Jos joku yli nelikymppinen pitää itseään liian vanhana rekisteröidäkseen parisuhteensa sen ihmisen kanssa, jota todella rakastaa, ei varmaankaan kannata edes rakastamisesta puhua - rajallisesti välittämisestä ehkä. Tosin jo nelikymppisenä voi alkaa tehdä niitä valintoja elämässään, joiden seurauksena ei tarvitse ottaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään.

arkadas kirjoitti: "... joiden seurakusena ei tarvitse ottaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään."

Taidatkos sen tämän kuvaavammin sanoa ;))

Arkadas sijoittaa innokkasti korvieni väliin ajatuksia, joita sieltä ei löydy. Ehkä hieman kerron miten olen tullut näihin ajatuksiin: sairastin pahan masennusjakson viime vuosikymmenellä. Pari kolme vuotta sitten elämässä tapahtui varsin nopea muutos parempaan, ja olen taas töissä yms

Omituisinta on se, että työkyky kyllä palautui, mutta masennukseen kuuluva kiinnostuksen loppuminen seksiin ja ylipäänsä muihi ihmisiin ei palautunut. Olen tätä vähän ihmetelyt, mutta ole ajatellut että ehkä se kuuluu ikäänkin. Toki - kun näitä elämänmuutoksia on ennenkin ollut - tulevaisuudessa tilanne on toinen.

Eli se siitä arkadaksen mainitsemasta mukavuudehalusta. Tosi kun ei kymmeneen vuoteen ole seurustellut, niin vanhan koiran oppimine uusille tavoille voi olla hankalaa...

G

Rekisteröity on jo puoltoista vuotta sitten. Minustakin on hienoa, että tämä mahdollisuus on olemassa, mutta typerää, että se on erotettu siviiliavioliitosta. Mielestäni kirkon viranomaisrooli tässäkin asiassa pitäisi kumota ja juridisen avioliiton solmiminen olisi kaikille maistraatissa. sen jälkeen kukin saisi ottaa haluamansa siunauksen miten haluaa. Meiläkin oli tällainen siunaus meren äärellä, ihan vaan pappi ja me. Sitten oli vielä isot juhlat, jossa suku- ja ystävät oli mukana.

Rekisteröinti on ainakin minulle ensisijassa juridinen toimenpide, parisuhteen vahvuuteen se ei meillä sinänsä vaikuta. Tietysti rekisteröiminen ja sen juhlistaminen toi ikään kuin asian myös sukulaisten tietoisuuteen vahvemmin ja ehkä omaankin asenteseen jotakin, vaikka koko ajan tiennytkin, että haluaa tässä suhteessa olla.

Parahin Geschwich, tarkoitukseni ei ollut sijoittaa ajatuksia kenenkään korvien väliin, kerroin vain mielipiteeni, miltä minusta tuollainen puhe kuullostaa. Mainitsemasi asiat (masennus, työkyvyttömyys) ovat tuttuja myös allekirjoittaneelle.

Elämässä (jokaisella) tapahtuu muutoksia enemmän ja vähemmän - parisuhde on mielestäni niitä parhaimpia muutoksia, joita ihmiselle voi sattua ( yhtä lailla kuin uusi työpaikka, uudet ystävät jne). Itse olen kyllä eri mieltä kanssasi tuosta " se kuuluu tähän ikään". Vanha koira voi oppia uutta, jos vain haluaa - se, että haluaa elää tuttua ja turvallista elämää (sitä johon on tottunut) on minusta tuota mukavuudenhalua. Pienien (tai suurempienkin) riskien ottaminen - laskemalla toinen ihminen lähelle, mukaan omaan elämään jakamaan ilot ja surut voi olla positiivinen muutos - mutta jos on erakkoluonne, asia voi olla toinen...

-A-

PS. Usko pois vanha koira oppii uusia temppuja - valmistuin itsekin juuri sellaiselle alalle, jota huomattavasti nuoremmat osaavat paremmin jo nyt...

Mieheni mielestä toiselle on kyettävä järjestämään tilaa aivan suhteen alusta lähtien - sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Kun emme vielä asuneet yhdessä vaan molemmilla oli omat kämppänsä, niin hän järjesti minulle ja tavaroilleni tilaa asunnossaan, sillä alusta asti vietimme paljon aikaa yhdessä hänen luonaan - hänen yksiönsä oli isompi. Hän tyhjensi hyllyjä ja laatikoita vaatteitani varten, pesuhuoneeseen sain paikan hammasmukilleni ja pyyhkeelleni... Hän teki tilaa myös kalenteriinsa minua varten. Sittemmin luovuin omasta asunnostani ja asumme nyt yhdessä hänen yksiössään ja tilaa on löytynyt kummallekkin. Rekisteröimme parisuhteemme vuosi sitten kahden kuukauden seurustelun jälkeen emmekä ole katuneet hetkeäkään. Nelikymppisinä olemme kummatkin nähneet elämää ennen kuin tapasimme toisemme ja tiesimme suurin piirtein mitä siltä ja toisiltamme tahdomme. Tiedämme ettei rakkaudesta myönnetä takuutodistusta. Toivomme rakkautta kuitenkin riittävän, sillä tahdomme vanheta yhdessä. Parisuhteemme rekisteröinti ei lisää eikä vähennä rakkauttamme, mutta se antaa suhteellemme sille kuuluvan paikan yhteiskunnassa sekä luo turvaa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Kaikki eivät parisuhdetta halua, mutta jos oman kullan tahtoo löytää, niin siihen ja sen tuomaan muutokseen täytyy olla valmis ja toille pitää kyetä tekemään tilaa.

Hevré... miehesi on todellinen löytö. Juuri tuo tilan tekeminen toista ihmistä varten osoittaa sen. Hänellä on avara sydän, kuten uskoakseni myös Sinulla. Onnea.

Juuri tuon kaltaista suhteen rakentamista tarkoitan noilla aikaisemmilla kirjoituksillani - ei suhde perustu pelkästään seksiin. Se, joka rakentaa suhteen seksin perusteella, huomaa rakentaneensa hiekkaan... Noin vertauskuvallisesti.

Hyvä Arkadas!

Sitaatti: PS. Usko pois vanha koira oppii uusia temppuja - valmistuin itsekin juuri sellaiselle alalle, jota huomattavasti nuoremmat osaavat paremmin jo nyt...

Totta, uuden ammatin kyllä oppii. Vaihdoin itse alaa tuon työkyvyttömyyden jälkeen selvittyäni jaloilleni, koulutusta alalle taitaa olla peräti neljän opintoviikon verran. Juttelin asiasta yhden pomon kanssa, joka sanoi että on vain hyvä, kun alalle tulee ihmisiä erilaisilla taustoilla. On yksipuolista, kun kaikki ovat entisiä kympin oppilaita ja tulevat parin yliopiston viestinnän laitosten kautta. Tämän ikäinen monessa liemessä keitetty ketku voi olla vahvoilla monessa asiassa.

Sen sijaan sosiaalisissa suhteissa uusien toimintamallien oppiminen tuntuu olevan kiven takana. Olen ollut lyhytterapiassa, kokeillut ilmaisutaidon ja viestinnän kursseja niin että opinnon vastaavat jo reilua puolta vuotta päätoimista opiskelua. Näille taidoille on työkuvioissa löytynyt käyttöä, mutta jos menen johonkin tilaisuuteen, jossa pitäisi olla ilman työroolia, olen yhtä ujo kuin ennenkin. Mistä minä tietäisin, miten ihmisten kanssa aloitetaan keskustelu ja mistä niiden kanssa jutellaan... En katso telkkaria enkä seuraa populaarimusiikkia, joten siitä ei pääse keskustelun alkuun, juoruta ei voi kun ei ole yhteisiä tuttuja. Joku tähän tietysti sanoo, että pitää mennä rohkeasti mukaan. Joo, mutta kun vastaanotto on aina vain nihkeä, välinpitämätön tai jopa epäystävällinen, niin ei sitä kovin montaa kertaa viitsi tehdä. Toki jos tällaiset epäonistuneet viestintä/tapaamistilanteet pystyisi analysoimaan, voisi oppia mikä meni vikaan.

Lopetan, meni vähän valitteluksi....

G

Parahin Geschwich,
kirjoittamasi perusteella alan epäillä. että yrität liikaa; vaadit liikaa itseltäsi, yrität (epätoivoisesti?) olla jollakin erityisellä tasolla pärjätäksesi (mielestäsi) muiden ihmisten kanssa, yksinkertaisesti järjestät sosiaalisista tilanteista itsellesi painajaisen. Joten en siis yhtään ihmettele erakkomaisuuttasi.

Liika yrittäminen kostautuu usein juuri mainitsemanasi välinpitämättömyytenä, epäystävällisyytenä. Jotakin ihmisiä on helppo "lukea", toisia hieman vaikeampi. Kuitenkin meillä ihmisillä on kyky tunnistaa toisesta ihmisestä aitous, avoimuus ja tietynlainen rentous. Ne "näkyvät" käyttäytymisessä itsevarmuutena, tietynlaisena jämäkkyytenä ihmisessä. Teennäisyys, toisten aliarviointi ("jos osaan tuossa seurassa siteerata Nieche´ä - he pitävät minusta taatusti") ovat sitä feidausta/feikkausta, jota jokainen kanssaihminen karsastaa. Ammatissani joudun/pääsen tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa päivittäin. Välillä edessäni on ihminen, jonka olemus ja pukeutuminen viestittävät aivan muuta kuin mitä ihminen itsessään on. Yritysjohtaja on pukeutunut haalareihin asioidessaan työpaikallani, tai minkkiturkkirouva osoittautuu lähes varattomaksi. Se, minkälaisen kuvan annamme omalla olemuksellamme näkyy - valitettavasti ihmiset tuijottavat liikaa pukeutumista.

Onnittelen Sinua opiskelusta - se kannattaa aina. Mutta valitettavasti nuo ilmaisutaidon ja viestinnän opit ovat yleensä tarkoitettu nimenomaan työn kautta käytettäviksi - hyviä vinkkejä niistä toki saa privaattielämän puolelle. Valitettavaa on, ettei työyhteisön ulkopuolella sosiaalisessa kanssakäynnissä päde samat lainalaisuudet, joista kalliilla kursseilla puhutaan. Siviilielämä on paljon raadollisempaa.

Tietysti elämänkokemukset, vastoinkäymiset ja onnenhetket, kasvattavat meitä jokaista. On vain eri asia opimmeko mitään uutta niistä. Yleensä kysymme epäonnen kohdatessa "miksi minä, miksi juuri minulle käy aina näin?", mutta unohdamme kysyä saman kysymyksen silloin kun onni kohtaa. Useilla meistä elämän keskipiste kasvaa liikaa oman navan ympärille - oman mukavuuden ehdoilla. Emme mielellämmme lohkaise rahtuakaan siitä toisille, miksi sen tekisimme - olemmehan raataneet oman etumme vuoksi... ;)

Miksi pettyä jostakin nyrpeästä naamasta ja näyttää itse hetken perästä samanlaiselta? Eli noista mainitsemistasi työn ulkopuolisista suhteista tunnut ottavan itseesi harvinaisen helpolla. Ei Sinun tarvitsekaan tietää kaikkea mahdollista, kaikesta mahdollisesta, riittää kun tiedät kuka olet ja olet ylpeä siitä...

Kokeilehan joskus tehdä joku kanssaihminen yllättyneeksi ystävyydelläsi - annan esimerkin: Olimme rakkaani kanssa juuri olleet maistraatissa "asioimassa" ja parkkipaikalla ikäkäs pariskunta yrittää etsiä epätoivoisesti kolikoita, saadakseen pysäköintilipukkeen - autossamme on lipuke, jossa on reilusti aikaa jäljellä. Ojennan onnessani tuon lipukkeen pariskunnalle -
huomatessani sen "pelastuksen" jonka he hetkellisesti saivat. Kiitollinen hymy kertoi enemmän kuin sanat sillä hetkellä.
Kerroin tämän siksi, että haluaisin Sinun kokeilevan muutakin kuin "nine-to-five"-elämää. Jos osaat löytää elämästä ja teoistasi pieniä onnen hetkiä, ei kaikki ole vielä hukkaan heitettyä kohdallasi. Sitä paitsi, kevät ja kesä on tulossa. Miksi siis kyyhöttää myrtyneenä ja masentuneena, kiemurrellen omissa neurooseissa, kotinurkissa, kun voi välillä tuulettua ihan muuallakin, kuin tutuissa ympyröissä.

Me olemme rekisteröimässä tyttöystäväni kanssa suhdettamme elokuussa tai oikeastaan me sanomme menevämme naimisiin vaikkei se virallisesti olekaan mahdollista mutta meille on.

Olen aina ajatellut etten niin tee, mene naimisiin tai rekisteröi suhdetta, koska olen ajatellut ettei se ensinnäkään muuta mitään. Eikä muutakaan, samanlaista ihanaa yhdessäoloa meillä on rekisteröinnin jälkeen kun on nytkin mutta jokin muuttuu kuitenkin. Olemme lupautuneet toisillemme. Ajattelin myös pitkään etten halua rekisteröidä suhdetta koska auto tai koira rekisteröidään, ei vaimoa ja että odotan kunnes kirkkovihkiminen on sallittua.

Nyt sitten elämässäni on juuri se oikea ihana nainen jonka kanssa haluan elää lopunelämäni. Päätös mennä maistraattiin rekisteröimään suhteemme oli varsin helppo koska kumpikin haluaa sitä.Tietyllä tapaa virallistaa sen mitä me tunnemme muidenkin nähtäväksi. Vaikkei ehkä siitä kuitenkaan ihan ole kyse. Toivon että joku ymmärtää mitä ajan takaa:)

Minä en rekisteröi parisuhdettani, vaan menen miehen kanssa naimisiin!

Mikään vähempi kuin tasa-arvo ei kelpaa! Suomen lainsäädäntö on sinällään mielestäni hyvin vanhanaikainen. ettei se ole vielä mahdollista.

Ei kai mikään estä rekisteröidyssä parisuhteessa olevaa paria sanomasta olevansa naimisissa. Laissa käsittääkseni puhutaan vain avioliitosta, ja se on ainut termi joka on (toistaiseksi) rajattu pelkästään mies-naispareille. Naimisissa oleminen on sitä, että ollaan yhteiskunnan hyväksymässä julkisuhteessa, jonka tunnusmerkkeihin 'naiminen' kuuluu yhtenä osana.

Naimisissa oleminen oli vanhan maailman sakramentti ja pyhitetty tapa
miehen ja naisen väliselle yhteiselämälle - ja samalla ainoa synnitön tapa
aikuisille harjoittaa seksiä.

Minkäs sille mahtaa jos kirkko ei mies- ja naisparien liittoja siunaa, nykymaailmassakaan,
mutta kyllä minäkin olen yhtä jääräpää kuin yllä oleva tasa-arvovaatimuksen esittäjä.
Avioliitto instituutiona ei ole ollut sidottuna kirkonmiesten päätöksiin enää vähään aikaan.
Avioliitto se vanhempienikin liitto oli, vaikka maistraatissa ilman pappia solmittu.
Rekisteröinti on vähemmän, ja vähemmän ei ole tarpeeksi.