Itselleni tuli eteen tilanne, että olisi ollut mahdollisuus muuttaa pysyvästi ulkomaille työn perässä. Mannereurooppaan tässä tapauksessa, ei sen kauemmas, mutta silti oli kova paikka miettiä lähteäkö vai ei. Loppujen lopuksi kieltäydyin ja jäin nykyiseen työhöni. Ensin ajatus tuntui jännittävältä ja meinasin jo suostua, mutta sitten tajusin että ulkomailla _käyminen_ on mukavaa, mutta en minä sinne pysyvästi voisi lähteä. Olkoon suomi joidenkin mielestä millainen pysähtyneidsyyden peräkylä tahansa, mutta on tämä paikka minulle niin rakas että sydän siinä särkyisi, jos pois pitäisi lähteä. Ehkä toiseen pohjoismaahan muutto ei olisi niin shokki (esim ruotsi tai norja) koska maisemat, ilmasto ja elämänmeno olisi suht samanlaista kuin täällä kotisuomessa, mutta tuolla ns. "euroopan sydämessä" on meininki niin erilaista, etten usko sopeutuvani. Kaupungit ovat niin suuria, elämä hektistä, ei rakentamatonta luontoa paljoakaan, ei hetken rauhaa ja kuuluisat kulttuurierot ainaisena riesana. kyllä vaan täällä suomessa on hyvä elää, mikäli pitää rauhasta ja maanläheisyydestä : )
voisitko muuttaa ulkomaille?
Jos ei osaa kunnolla maan kieltä, eikä edes tunne tapoja ja maata, niin voi se eläminen olla aika karseeta vieraassa maassa. Pysyn kotinurkissa, Suomessa, täällä on helpompaa.
Miten ulkomailla asuvat ovat pärjänneet?
Miten ulkomailla asuvat ovat pärjänneet?
Itse asuin kolmisen vuotta ulkomailla, mutta kun olen enemmän sitä tyyppiä, jolla on harvoja, pitkäaikaisia ystäviä, kuin sitä, joka solmii helposti uusia ystävyyssuhteita minne meneekin, olin siellä melkoisen yksinäinen. Muuten olisin kyllä viihtynyt lämpimämmässä ilmastossa, ja kielenkin oppi paikan päällä kohtuullisen helposti.
Olen asunut pian 10 vuotta Keski-Euroopassa eikä kiirettä takaisin Härmään ole. On siellä ihan kiva käydä :)
Mä voisin käydä vaihdossa aluksi jossain ulkomaassa. Sitten vasta voi sanoa, kestäiskö siellä pidempään asustaa. Tästä vaan en kyllä uskaltais muuttaa.
Voihan sita. Palaan nyt takaisin Suomeen - ja kylla sydan sarkyy nainkin pain,
vaikka kaikken vanhojen ystavien seuraa odottaakin jo (ja lahiperheen).
Vaikka nyt palaan, lahden myos - koti voi olla monessa paikassa.
vaikka kaikken vanhojen ystavien seuraa odottaakin jo (ja lahiperheen).
Vaikka nyt palaan, lahden myos - koti voi olla monessa paikassa.
Lähdin vuonna 1987 ja lähtö oli silkka helpotus. Kaipausta Suomeen ei ole ilmentynyt kohta 20 vuoden aikana kertaakaan. Suomessa käyn mielelläni, korkeintaan kerran vuodessa ja korkeintaan 7 päivää, muuten saan raivokohtauksen.
Tampere on mulle vielä ihan tareeksi, kunhan sinne pääsisin asumaan.
Olisi mielenkiintoista lähteä ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi, siinä ajassa kai jo ehtisi tutustua ko. maan kulttuuriin, josta 1-2 viikon matkalla ei pysty näkemään kuin pienen pintaraapaisun. Mutta en mä pysyvästi muuttaisi. Tutustun kyllä suht. helposti uusiin ihmisiin ja kielipäätäkin löytyy. Mutta kaikki rakkaimmat ihmiset jäisivät tänne, ei se olisi kivaa.
"Miten ulkomailla asuvat ovat pärjänneet?"
Yhdysvallat oli lähes kaikin tavoin parempi maa kuin Suomi, mutta juuri kun olin sinne sopeutunut asumaan jouduin pakosti lähtemään pois Suomeen. Nyt en ole suomalainen enkä amerikkalainen vaan jotain puolivälistä.
Ulkomaille muuttaessa tulee vaihe että "niiden" tapa tehdä asiat joskus vähän omituisella tavalla ja ilmeinen haluttomuus muuttaa niitä tapoja rupeaa rasittamaan joka päivä (Yhdysvalloissa riipi amerikkalaiset standardimitat, Suomessa valtion puuttuminen ihan kaikkien kanslaisten kaikkiin asioihin).
Mutta sitten rupeaa ymmärtämään. Joitakin asioita ymmärtää, joitakin ei. Kun amerikkalaiset ystäväni kävivät Suomessa, he pitivät metristä järjestelmää täysin ylivertaisena.
Ja jos palaa niin elämä ei ole koskaan niin kuin ennen vaan toisesta kulttuurista on tarttunut jotain mukaan ja syntymämaassa tuntuu että sinä olet maahanmuuttaja vaikka kukaan ei pidä sinua maahanmuuttajana. (Suomalaiset tulkitsivat mun amerikkalaisuuden näyttämiseni brassailuksi vaikka se oli ihan aitoa minua).
Yhdysvallat oli lähes kaikin tavoin parempi maa kuin Suomi, mutta juuri kun olin sinne sopeutunut asumaan jouduin pakosti lähtemään pois Suomeen. Nyt en ole suomalainen enkä amerikkalainen vaan jotain puolivälistä.
Ulkomaille muuttaessa tulee vaihe että "niiden" tapa tehdä asiat joskus vähän omituisella tavalla ja ilmeinen haluttomuus muuttaa niitä tapoja rupeaa rasittamaan joka päivä (Yhdysvalloissa riipi amerikkalaiset standardimitat, Suomessa valtion puuttuminen ihan kaikkien kanslaisten kaikkiin asioihin).
Mutta sitten rupeaa ymmärtämään. Joitakin asioita ymmärtää, joitakin ei. Kun amerikkalaiset ystäväni kävivät Suomessa, he pitivät metristä järjestelmää täysin ylivertaisena.
Ja jos palaa niin elämä ei ole koskaan niin kuin ennen vaan toisesta kulttuurista on tarttunut jotain mukaan ja syntymämaassa tuntuu että sinä olet maahanmuuttaja vaikka kukaan ei pidä sinua maahanmuuttajana. (Suomalaiset tulkitsivat mun amerikkalaisuuden näyttämiseni brassailuksi vaikka se oli ihan aitoa minua).