Olen pitkään ihmetellyt kriitikoiden motiiveja mollata kaikkea sitä mikä mnestyy, tai on yksinkertaisesti hyvin tehty ja toteutettu. Ja minun ymmärtääkseni menestyksen taustalla on lähestulkoon, jos ei yksinomaan, aina ollut se, että juttu on hyvin tehty ja rakennettu, eli tekijöinä on hyvin lahjakkaat kaverit. Saa sitä maailman menestyksestä haaveilla, jos ei ole kykyjä tehdä hyvää juttua, ja saa noita tumpeloita kriitikot kuinka tahansa ylistää, mutta ihan taviskin kyllä erottaa mikä on täyttä paskaa ja mikä ei.
Kuvataiteen alueella rahan tekeminen taiteen avulla on enemmän kuin paheksuttavaa. Muistan kuinka jo opiskeluaikanani, taiteilijaurallaan aikoinaan epäonnistuneet, ja sitten opettajan uraan pakosta tyytyneet, kuvataideopettajani lähes vihasivat Juhani Palmua. Uskon, että vihan ja halveksunnan taustalla ei varmaankaan ollut Palmun töiden esteettinen tarkastelu vaan se, että Palmu on tehnyt taiteellaan rahaa, ja ymmärtääkseni ihan hyvinkin, vaikka nyt onkin lehtijuttujen mukaan ollut pitkään miinuksen puolella. Omasta mielestäni Palmun töissä on harmoonisia sommitelmia ja työt ovat mielestäni hyvinkin esteettisiä, ainoa kirosanhan on siis se, että hänen taiteensa on liian "keskiluokkaiseen" makuun menevää.
Musiikkikriitikot ovat myös yksi ryhmä, joille artistin taloudellinen menestyminen on myöskin kirosana. Esimerkiksi aikanaan Soundi -lehdessä ollut levyarvostelu The Rasmus -yhtyeen albumista Dead Lettersi oli lähes lapsellista luettavaa. The Rasmus oli juuri valloittanut euroopan ja oli musiikkimarkkinoiden kuumin puheenaihe. Kritiikin mukaan levy ei sisältänyt yhtään hittibiisiä ja se oli aivan pohjanoteeraus? Aivan niin, kun itse kuuntelin albumin niin totesin, että eihän tässä levyllä ole muuta kuin hittibiisejä. Saman tyylisen kritiikin kohtasi The Rasmus uusimman albuminsa Hide from The Sun kohdalla, juuri samaisessa lehdessä. Mainittakoon, että biisit ovat aivan loistavia jälleen, ja menestys on aivan varmasti taattu. Tuskin The Rasmus olisi päässyt siihen asti missä se nyt on ellei kaverit osaisi tehdä hyviä biisejä.
Minua ottaa päähän se, että miksi kriitikon ominaisuuteen voi hankkiutua kuka tahansa ääliö. Eikö olisi viisasta, että esim. lehtien taiteen eri osa-alueiden kritiikistä vastaisi kustakin sellainen tyyppi, jolla on ihan oikeita intressejä ko. aluetta kohtaan ja joka todella rakastaisi omaa taiteellista aluettaan, mistä hän juttunsa kirjoittaa, ja hänellä olisi myös koulutus tehtävään. En todellakaan välittäisi törmätä katkeroituneiden, omalla taiteilijaurallaan epäonnistuneiden, heikko-itsetuntoisten, kateellisten, näennäissivistyneiden, moukkien kirjoituksiin. On suorastaan tyhmää laittaa joku epäkypsä aikuislökäpöksy kirjoittamaan kritiikkiä vaikka progressiivista metallimusiikkiä tekevästä bändistä - tai samalla tavalla joku itseriittoinen ja itsekeskeinen tekoelitistinen hipsukka arvostelemaan vaikka romantiikasta inspiraationsa ammentavaa kuvataiteilijaa, jos ja kun "kriitikon" elämä pyörii tasan tarkaan oman napansa ja muutaman toisen tyhmän näennäissivistyneet hipsukan ymppärillä. Itse haluaisin lukea oikeasti informatiivisia pohjustuksia taiteilijoiden eri julkaisuihin, enkä tyhmää kateellista panettelua.
Kuvataiteen alueella rahan tekeminen taiteen avulla on enemmän kuin paheksuttavaa. Muistan kuinka jo opiskeluaikanani, taiteilijaurallaan aikoinaan epäonnistuneet, ja sitten opettajan uraan pakosta tyytyneet, kuvataideopettajani lähes vihasivat Juhani Palmua. Uskon, että vihan ja halveksunnan taustalla ei varmaankaan ollut Palmun töiden esteettinen tarkastelu vaan se, että Palmu on tehnyt taiteellaan rahaa, ja ymmärtääkseni ihan hyvinkin, vaikka nyt onkin lehtijuttujen mukaan ollut pitkään miinuksen puolella. Omasta mielestäni Palmun töissä on harmoonisia sommitelmia ja työt ovat mielestäni hyvinkin esteettisiä, ainoa kirosanhan on siis se, että hänen taiteensa on liian "keskiluokkaiseen" makuun menevää.
Musiikkikriitikot ovat myös yksi ryhmä, joille artistin taloudellinen menestyminen on myöskin kirosana. Esimerkiksi aikanaan Soundi -lehdessä ollut levyarvostelu The Rasmus -yhtyeen albumista Dead Lettersi oli lähes lapsellista luettavaa. The Rasmus oli juuri valloittanut euroopan ja oli musiikkimarkkinoiden kuumin puheenaihe. Kritiikin mukaan levy ei sisältänyt yhtään hittibiisiä ja se oli aivan pohjanoteeraus? Aivan niin, kun itse kuuntelin albumin niin totesin, että eihän tässä levyllä ole muuta kuin hittibiisejä. Saman tyylisen kritiikin kohtasi The Rasmus uusimman albuminsa Hide from The Sun kohdalla, juuri samaisessa lehdessä. Mainittakoon, että biisit ovat aivan loistavia jälleen, ja menestys on aivan varmasti taattu. Tuskin The Rasmus olisi päässyt siihen asti missä se nyt on ellei kaverit osaisi tehdä hyviä biisejä.
Minua ottaa päähän se, että miksi kriitikon ominaisuuteen voi hankkiutua kuka tahansa ääliö. Eikö olisi viisasta, että esim. lehtien taiteen eri osa-alueiden kritiikistä vastaisi kustakin sellainen tyyppi, jolla on ihan oikeita intressejä ko. aluetta kohtaan ja joka todella rakastaisi omaa taiteellista aluettaan, mistä hän juttunsa kirjoittaa, ja hänellä olisi myös koulutus tehtävään. En todellakaan välittäisi törmätä katkeroituneiden, omalla taiteilijaurallaan epäonnistuneiden, heikko-itsetuntoisten, kateellisten, näennäissivistyneiden, moukkien kirjoituksiin. On suorastaan tyhmää laittaa joku epäkypsä aikuislökäpöksy kirjoittamaan kritiikkiä vaikka progressiivista metallimusiikkiä tekevästä bändistä - tai samalla tavalla joku itseriittoinen ja itsekeskeinen tekoelitistinen hipsukka arvostelemaan vaikka romantiikasta inspiraationsa ammentavaa kuvataiteilijaa, jos ja kun "kriitikon" elämä pyörii tasan tarkaan oman napansa ja muutaman toisen tyhmän näennäissivistyneet hipsukan ymppärillä. Itse haluaisin lukea oikeasti informatiivisia pohjustuksia taiteilijoiden eri julkaisuihin, enkä tyhmää kateellista panettelua.
