Yritin kuunnella Joonas Konstigin haastattelun, ei jaksanut muuta kuin pätkittäin.
On nimittäin niin samaa läppää mitä USA:n kristillisen oikeiston piiristä kantautunut jo viimeiset 30 vuotta: kulttuurisodat ja kulttuurimarxilaisuus jne.
Vielä muutama vuosi sitten sukupuolineutraalin avioliiton sanottiin oleva kulttuurimarxilaisten salajuoni länsimaisen yhteiskunnan tuhoamiseksi, kun mitään ei tapahtunut, niin nyt puhe on vain kääntynyt transsukupuolisten oikeuksien vähättelyyn.
Lähinnä häiritsevää tuo olkiukkojen rakentelu: identiteettipolitiikalla tai tunnistamisen ja tunnustamisen politiikalle ei ole uuden eikä vanhan Marxin kanssa tekemistä, vaan enemmänkin Hegelin, mutta ei kait paasaaminen uushegeliläisyydestä kuulosta yhtä raflaavalle.
Niin ikään Konsrig itse sortui kokoajan joukkoistamiseen kun hän oli puolustavinaan yksilökeskeistä liberalistista poliittista ontologiaa.
Tässä on monta hlbtiq-väellä pieleen mennyttä asiaa, vaikka tarkoitus olikin hyvä.
Jos kirjoitetaan lakiin mitä sanoja kansalaisten pitäisi käyttää, kävellään yli sen rajan mitä kansalainen pitää kohtuullisena. Ei ainakaan suomessa onnistuisi. Rähinä syntyy jos laki koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Varsinkin kun asian tarkoitus oli saada ihmiset toimimaan hienotunteisemmin herkässä asiassa, se ei ainakaan onnistunut.
Peterson sai isompaa huomiota agendalleen vasta kun hlbtiq-aktivistit nostivat metelin. "Any publicity is good publicity" (Petersonin näkökulmasta) todellakin pitää paikkansa tässä. Hlbtiq-väki olisi voinut vaihtoehtoisesti vaieta ikävän asian kuoliaaksi, jolloin suurin osa kanadalaisista ei olisi koskaan kuullutkaan Petersonista, eikä hänen asiasta.
Kuuntelin Konstigin haastattelun ja päädyin katsomaan osia yhdestä Petersonin QaA-videosta Youtubessa.
Samanlainen mielikuva jäi, kuin niin usein vastaavaa retoriikkaa kuullessa: taustalla hahmottuu uskonnollinen (tai voimakas ideologinen) systematiikka, jota jostain syystä peitellään ja puetaan toiseksi. Petersonin tapauksessa vahva ideologia näytetäään peiteltävän jopa tieteellisillä pseudoargumenteilla.
Esim. Petersonin vastaus siihen, mitä mieltä hän on siitä, että homot kasvattavat lapsia. Hän käyttää pitkän ajan kertomalla, että yksinhuoltajaäidin lapset alisuorittavat verrattuna äidin ja isän vanhemmoimpiin lapsiin. Sillä, etttä yhden aikuisen perheen (henkiset-materaaliset) resurssit eivät välttämättä ole yhtä suuret kuin kahden aikuisen, ei liene paljoakaan tekemistä samansukupuolisten vanhempien kasvatuksessa.
Sitten hän kertoo (ja oikein tehden nimeää) uskomuksekseen sen, että äidin+isän+lasten ydinperhe on hänestä ihmisen elinkelpoisin yksikkö perustelematta sitä vastaavalla tasolla.
Noteeraan Petersonia lähinnä kristittynä apologeettana, joka väittää, että moraali ja arvot perustuvat uskontoon. Tämä puoli näyttää jääneen sen alkuaikojen transgender-pronominikohun varjoon, mutta on hyvin tärkeää tietää siitä, koska Petersonista on tullut niin suuri mielipidevaikuttaja varsinkin politiikasta vieraantuneen nuorison keskuudessa. Hän on selvästi sellainen ulkonaisesti sofistikoitunut guruälykkö, joka vetoaa laajoihin ihmisjoukkoihin ja pystyy vaikuttamaan kulttuurin sisäisiin mielialoihin ja asenteisiin esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä.
Konstigin "arvokonservatismi" on karikatyyrimäisyydessään naurettavaa, päälleliimattua elämysmatkailua. Hän oli nuorena kasviksia syövä vihreätukkainen punkkari, joka luki sitten vasemmiston tieteenvastaisuutta kritisoivan kirjan ja päätteli sen perusteella, että nyt pitää kääntyä oikeistokonservatiiviksi ja alkaa puolustaa ydinperhettä ja perinteisiä arvoja. Kyseessä on ollut melkoinen damaskuksentiekokemus sen perusteella, millä tarmolla Konstig stailaa elämäänsä vanhan kunnianarvoisan sivistyskonservatiivin näköiseksi.
Kasvikset vaihtuivat ideologiseen ja estetisoivaan lihansyöntiin ja nykyaikaisen ruokavalion vastustamiseen. Kirkossa käyminen alkoi kiinnostaa ikään kuin osana uutta tyyliä, ja seurakuntalehdelle annetussa haastattelussa Konstig muotoilee ympäripyöreitä korulauseita vanhojen kirkkoisien viisaudesta siihen tyyliin, että kommenttien ainoa tarkoitus näyttää olevan kirkkoisät-sanan hieno ja arvokkaankuuloinen sointu. Pisteenä iin päälle Konstig julkaisi kirjan Vuosi herrasmiehenä, jossa hän eläytyy vanhaan patriarkaaliseen elämänmenoon muun muassa availemalla naisille ovia ja teetättämällä pukuja herrainvaatehtimossa.
Jos ei tietäisi paremmin, voisi kuvitella, että kaikki tämä on osa jotain pitkälle kehiteltyä vitsiä. Konstig on selvästi mies, jonka täytyy omaksua maailmankuva kokonaisena ja jakamattomana pakettina. Vegaanipunkkarista homoliittoja vastustavaksi arvokonservatiiviksi. Voi hyvänen aika sentään.
Itsehän harrastan tätä "rusinat pullasta" -tyyppistä maailmankuvashoppailua. Mikään ei ole pyhää - mutta toisaalta kaikki on pyhää. Ja rusinoista en pidä kuin "sellaisenaan" (ei siis kypsennetyn ruoan osana) ja pullaa en syö. Jotenkin tämä konservatiivisena liberaalina homona eläminen tuntuu kamalan vapauttavalta. Paitsi silloin kun ei tunnu.
Minä en niinkään nouki rusinoita pullasta, vaan työnnän syrjään koko pullan ja muodostan mielipiteeni siitä riippumatta. Joku voisi esimerkiksi erehtyä luulemaan, että minulla ja Joonas Konstigilla on jotain yhteistä, koska minäkään en välitä postmodernin vasemmiston identiteettipolitiikasta, jossa esimerkiksi sukupuoli riippuu kielestä ja käsitteenmäärittelystä ja ties mistä eetterin pyörteistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin tarttunut samaan rusinaan Konstigin ja arvokonservatiivien kanssa, koska heillä on aivan eri lähtökohdat ja päämäärät ideologisesti. Olen siis kokonaan toisen pullan äärellä, vaikka joskus näyttää, että samoja rusinoita syödään.
