Voisiko kyse olla myös siitä, että Suomessa rakennellaan vähemmän asian syliinsä kielellisesti kietovia pehmentäviä huntuja ja piilotetaan sanottavia asioita rivinväleihin harvemmin?
Tuo olisi ehkä sosiolingvistiikan tai jonkin sellaisen alaa. En tiedä, onko suomen ja suomenruotsin nykykäytössä esim vähemmän eufemismeja kuin riikinruotsissa.
En tiedä, onko yleiskielessä suurtakaan eroa ainakaan sanastollisesti. Ehkä kyse on enemmänkin keskustelukulttuurista. Minusta Ruotsi tuntuu kaikenlaiseen sanastolliseen sensitiivisyyteen liittyvissä kysymyksissä aika erityislaatuiselta paikalta, kun vertaa muihin samaan kulttuuripiiriin (ns. länsimaihin) kuuluviin maihin.
***
Ehkä näitä oinosia ja räsäsiä pidetään muualla kuin omiensa keskuudessa vähän nykyajan kylähulluina, joiden hlbti-kielteiset möläytykset tavallaan ovat kontekstissaan, eivätkä siksi aiheuta suuria reaktioita. Tietysti on huomioitavaa, että noilla hahmoilla on myös valtaa.
Viime ajoilta on Suomestakin esimerkki siitä, miten hlbti-myönteisyyttä osoittanut henkilö voi saada aikaan pillastumista, kun tämä analysoi asioiden nykytilaa jokseenkin suorasukaisesti. Viittaan taannoiseen Wallinheimo-tapaukseen ( http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=20&thrdid=14461 ). Analyysi tulkittiin joidenkin silmissä tämän henkilön mielipiteeksi hlbti-yhdenvertaisuudesta.
En avvikelse, poikkeama, avvikande, poikkeava, kuten ruotsinkielinen Suomen kansalainen ystäväni Göran sanoi ei montaakaan viikkoa sitten. Mistä poiketaan? Normista. Mikä on normi? Se, mikä on normaalia. Mikä on normaalia? Se, mikä on yleistä (tai toisaalta: tavanomaista; se, mikä on vanhastaan ollut) - tässä tulevat mukaan ongelmat. Olen käsittänyt Suomesta käsin, että tämä avvikande/ en avvikelse on vanhahtava termi, jolla ainakin Suomessa ilmaistaan myös ironiaa, maltillista pilkkaa tätä käsitystapaa ja myös sen piirissä olevaa diskurssia kohtaan.
Tuuliviiri-myötäilijäthän ovat se suuri petollinen joukko, jonka myötävaikutuksella fanaatikot pääsevät etenemään toimissaan, niin umpi-uskovaisten, kuin muidenkin ääriaatteiden parissa. Se on nähty monesti.
Kertoohan täälläkin eräs suomalainen siitä, miten isovanhempansa Saksassa olivat natseja, kuten niin moni muukin saksalainen natsi-Saksan aikaan.
Toisen maailmansodan aikaan hänen isoäitikin luki Hitlerin Mein Kampfia, raamatun rinnalla ja oli avoimen juutalaisvihamielinen. Hänen miehensä oli osallisena juutalaisten vainoamisissa ... mutta sitten sodan jälkeen hänen isoäitinsä kertoilikin miehensä muka pelastaneen juutalaisia - samaa kertoili moni muukin saksalainen silloin ja perustettiinpa jopa kristillisdemokraattinen puolue, jotta "ei koskaan enää" (sitä, mikä jo kerran hiljaisella hyväksynnällä kristillisesti tehtiin).
Vanhainkodissa sitten hänen isoäitinsä dementiassaan oli tokaissut tummahiuksisesta, siirtolaistaustaisesta hoitajasta: "Ja minä kun luulin, että me kaasutimme heidät kaikki."