Facebook-keskustelussa eräs paikalla ollut kertoo, että oli vastenmielistä eräiden miesvaltuutettujen tapa tukea toisiaan kun homovihamielisiä näkemyksiä ilmaistiin, oli kannustavia välihuutoja ja selkääntaputtelua. Tuota on vaikea nähdä Helsinki-kanavan videolähetyksessä.
"Helsingillä ei ole varsinaisia ystävyyskaupunkeja, mutta Helsinki harjoittaa kahden- ja monenvälistä yhteistyötä useiden tahojen kanssa. Helsingillä on yhteydet muiden EU-maiden ja pohjoismaiden pääkaupunkeihin sekä Itämeren alueen yhteistyökaupunkeihin. Näiden lisäksi Helsingillä on erityistä yhteistyötä Moskovan ja Pekingin kanssa."
Varsinainen ystävyyskaupunkisuhde Pietarilla on tosiaan Turkuun, mutta Helsingin lisäksi myös Kotka, Tampere ja Mikkeli mainitaan wikin "Twin town / sister city" -listalla.
Tästä Ilkka Taipale/uusnatsit -casesta tuli lopulta opettavainen tarina kaikille osapuolille.
Olen pitkään arvostanut Ilkka Taipaleen elämäntyötä sorrettujen ja köyhien puolestapuhujana ja yhtenä Marraskuun liikkeen perustajahahmona Erkki Tuomiojan ohella. Olen väitöskirjassani raportoinut Ilkka Taipaleen uraauurtajasta työstä myös homouden sairausleiman poistamiseksi. Ilkka Taipale kutsui minut ollessaan Kellokosken sairaalan ylilääkärinä yhdessä Kati Mustolan kanssa kertomaan toiminnastamme psykiatrista sairausleimaa vastaan. Väitöskirjassani kehun Ilkka Taipaleen räväkkää poleemista tyyliä ja suurta aktiivisuutta.
Sen vuoksi minulta meni aamukahvi väärään kurkkuun kun näin ruotsinmaalaisten uusnatsien verkkolehden etusivulla Ilkka Taipaleen kuvan ja tekstin "Antakaa meidän lihaasyövien heterojen olla edes hetki rauhassa". Tällainen sananvalinta muistutti huolestuttavsti kaikkein taantumuksellisimpien psykoanalyytikoiden harjoittamaa luonnemurhaa ja muiden ihmisten yläpuolelle asettautumista.
Olen väitöskirjassani käyttänyt esimerkkinä Freudin suhtautumista naisten emansipaatioliikkeeseen 1900-luvun alussa. Freud mitätöi naiset täysin ja katsoi heidän kärsivän peniskateudesta, josta seuraa, että hänen mielestää naiset harjoittavat "lakkaamatonta valittamista" yhteiskunnallisen asemansa johdosta.
Samanlainen stigmatisoiva leimaaminen kohdistui hlbt-ihmisiin Setan alkuvaiheessa. Esimerkkinä on mm. uskonnollisen psykoanalyyttisen sielunhoitajan Päivi Luumin artikkeli teoksessa "sinä minä rakkautemme", jossa tämä tekee yleistyksiä vaikeasti häiriintyneistä psykiatrisen sairaalan potilaista koko homoväestöön. Tämä teksti oli vielä luvattomasti lainattu vanhan englantilaisen psykoanalyyttisen kaappihintin D.J. Westin teoksesta Homosexuality. Homot kuvattiin siinä sairaina ja häiriintyneinä surkimuksina, jotka "raahautuivat yleisestä vessasta toiseen". Vuonna 1975 nostin yhdessä Claes Anderssonin kansssa polemiikin lehdistössä tästä kirjallisesta varkaudesta ja mielisairaalaotokseen perustuvan näytteen yleistämiseen kuvaamaan koko homoväestöä. Yritimme Setan kanssa saada kirjaa vedettyä pois markkinoilta, mutta kristillinen kustantaja Kotimaa kieltäytyi ehdottomasti, vaikka itse alkuteoksen toimittaja D.J. West paheksui Kotimaan menettelyä.
Kävimme Setan hallituksen kanssa Hesperian sairaalassa esittämässä vastalauseen ja vaatimassa oikaisua, koska kirjoittaja Päivi Luumi oli Hesperian sairaalan sairaalasielunhoitaja. Alkuvaiheessa Luumi kieltäytyi ehdottomasti vetämästä tekstiään pois ja leimasi meidät rettelöitsijöiksi, jotka haastavat riitaa turhaan. Hän yritti sovittaa meihin psykoanalyyttistä diagnoosia "kverulatorinen paranoia" eli "protestointi todellisia ja kuviteltuja epäkohtia vastaan". Kristllinen kustantaja ei koskaan antanut periksi, vaikka sielunhoitaja Luumi lopulta julkaisi kirjallisen anteeksipyynnön, joka julkaisitiin Seta-lehden liiteenä.
Tässä on vain kaksi esimerkkiä alkuvaiheessa kohtaamastamme psykiatrisesta yiimielisyydestä, asenteellisuudesta ja stigmatisoinnista. Siinä vaiheessa oli hyvin yleistä, että Setan vaatimukset leimaamisen lopettamisesta dissattiin eli mitätöitiin sen tyyppisillä termeillä kuin "homoudella elämöinti", "turha valittaminen" jne.
Kirjoitin Kirjapajan tapauksesta vuonna 1977 ensimmäisen tieteellisen artikkelini ulkomaiseen tieteelliseen aikakauslehteen otsikolla "Querulous paranoia - diagnosis and dissent", jossa rinnastin tällaisen psykiatrisen väkivallan silloin julkisuudessa paljon käsiteltyyn, Neuvostoliitossa yleiseen käytäntöön hiljentää neuvostoyhteiskunnan epäkohtien kritiikki psykiatrisella leimaamisella, esimerkiksi diagnoosilla "hiipivä skitsofrenia", jonka ainoa oire saattoi olla esimerkiksi valokopion ottamisen kommunistisen puolueen kieltämästä kirjasta.
Tämä tausta ehkä tekee ymmärrettäväksi miksi ylireagoin kovin voimakkaasti kun näin ruotsalaisessa uusnatsien lehdessä otsikon ja Ilkka Taipaleen lausunnon, jossa hän näytti toistavan autoritaarisen neuvostopsykiatrian vaientamiskäskyjä - ja vielä uusnatsien julkaisussa, jonka sivuilla esiteltiin uusnatsien harjoittamaa ruumiillista väkivaltaa juutalaisia ja homoja kohtaan.
Ensishokista toivuttuani tutustuin Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksesta tallennetuun videointiin ja haastattelin muutamia tuttuja valtuutettuja siitä, mitä tosiasiallisesti oli tapahtunut.
Ilkka Taipaleen lausunto oli ollut reaktio valtuutettu Thomas Wallgrenin ehdotukseen, että Helsinki irtisanoisi ystävyyskaupunkisopimuksensa Pietarin kanssa vastalauseena sille, että Venäjällä on alkanut voimakas homoihin kohdistuva sorto ja sensuuri Putinin hallituksen aikana.
Kaupunginvaltuuston kokouksessa käytiin asiasta pitkä keskustelu. Kukaan valtuutettu ei kieltänyt sitä, etteikö Venäjällä ole alkanut uusi sortopolitiiikka homoja ja lesboja kohtaan. Myös valtuutettu Ilkka Taipale totesi, ettei hän hyväksy vähemmistösyrjintää Suomessa. Aika monet valtuutetut olivat samaa mieltä siitä, että syrjintä on väärin. Mutta monet myös katsoivat, ettei Venäjän ihmisoikeustilanteen kritikointi kuulu Helsingin kaupunginvaltuuston toimialaan. Eli ilmassa oli eräänlaisen uussuomettumisen tunnelmaa.
Tässä kohdassa valtuutettu Ilkka Taipale laukaisi värikkääseen ja poleemiseen tyyliinsä toivomuksen että homot antaisivat hänen kaltaisen "liharuokaa syövän heteron olla edes hetken rauhassa". Tämän lausunnon uunatsien julkaisu poimi heti etusivulleen.
Tutustuttuani valtuuston istunnosta tehtyyn videoon ja haastateltuani mukana olleita kaupunginvaltuutettuja näyttää ilmeiseltä, että psykiatri Taipale ei ole kannattamassa homojen sananvapauden ja kansalaisoikeuksien rajoittamista Venäjän tyyliin, vaikka uusnatsien julkaisusta näin voisi päätellä.
Toivon, että kaikenlaisesta loanheittämisestä Ilkka Taipaletta tai minua kohtaan voidaan pidättäytyä. Ei saa yleistää yhtä kaupunginvaltuuston keskustelussa eri yhteydessä heitettyä poleemista heiittoa.
Lopuksi uskallan esittää toivomuksen pitkäaikaiselle kollegalleni: olet tunnettu poleemisista ja räväköistä kannanotoista. Se on ihailtavaa. Mutta muista että poliittista keskustelua ei käydä tyhjiössä: sinua ja muita poliittisia aktivisteja tarkkaillaan jatkuvasti siinä toivossa, että voidaan irrottaa jokin lausahdus palvelemaan konservatiivisten polittisten tai uskonnollisten ääriryhmien agendaa.
Kaikki positiivinen kirjoittelu homoista ei tunnu hyvältä. Tästä aiheesta on tullut sellainen, että aina pitää tehdä juttu, jos jotain ilmenee. Monesti tulee mieli sellainen, että "pitäisit suusi kiinni, kun et yhtään ymmärrä".
Sen verran tuohon ylläolevaan, että D.J. West tuskin eli kaapissa.Hän oli opettajani Cambridgessä ja hänen miesystävänsä oli ihan näkyvästi esillä juuri miesystävänä. Tämä ei tarkoita, että allekirjoitan hänen kaikkia näkemyksiään, mutta niitä on peilattava ajankohtaan.
Hei Martti, Kiitos kommentistasi. Tosiaan näin nopeasti muuttuvassa aihepiirissä kaikkea on peilattava ajankohtaan. D.J. Westin ensimmäinen kirja Homosexuaity (1955) oli aivan kamalaa vanhaa psykoanalyyttistä sairausleimaa. Tämä oli se kirja, josta huomasin Kirjapajan kirjassa "sinä minä rakkautemme" luvattomasti ja vailla lähdeviitteitä valikoiden kopioidun suomennoksen.
Myöhemmin Mike Ross kertoi minulle, että D.J. West oli juuri tulossa ulos kaapista. Mike antoi minulle Westin silloin uuden kirjan Homosexuality re-examined (1977), jossa West pyytelee anteeksi aikaisempia asenteitaan ja antaa epäsuorasti ymmärtää tulleensa itse ulos kaapista.
Tuo kirja sisältää suuren joukon lähdeviitteitä ja on hyvä tilannekatsaus sen aikaiseen tutkimukseen.
Minusta siinäkin on paljon peitettyä asenteellisuutta ja itsesyrjintää, mutta se on jo huomattavasti parempi kuin vuoden 1955 teos.