Onnellinen ja toimiva parisuhde ylipäätään - myös siunaamaton liitto voi toimia. Outoa ajattelua Ausseilta...
Yhdenvertaisuus tässä asiassa tuo tietyn yhteiskunnallisen statuksen, mutta tuskin suhteeen toimivuuteen vaikuta. Hyvä ja toimiva suhde (..tai "muija paksuna") johtaa avioliittoon - se on ikäänkuin viimeinen silaus jo toimivalle suhteelle.
Toki noinkin. Toisaalta voisi lähteä liikkeelle myös tästä: Tutustuu itseensä ihmisenä. Päivittää ihmis- ja elämän arvot nykyaikaan. Toimii ketkuilematta ja metkuilematta elämässään niin, että voi arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa itseään aina ja kaikkialla. Oivaltaa ja oppii arvostamaan syntymässään ilmennyttä sukupuoltaan ja elämänsä aikana muodostunutta seksuaalista suuntaustaan. Antaa itselleen ja toisille tilaa elää elämäänsä, vaatimatta senkummemmin itseltään kuin toisiltakaan täydellisyyttä ihmisenä. Silloin elämänvuosiin ja ihmissuhteisiin jää kasvun, kehittymisen, vankistumisen ja voimistumisen varaa.
Nykyaikana tietoa on saatavana ja taitoa hankitun tiedon käyttöön löytyy ihmisestä itsestään. Arvostamalla, rakastamalla ja kunnioittamalla itseään välttyy myös kulkemasta niin henkisesti kuin hengellisestikin menneen maailman arvoihin jämähtäneiden talutushihnassa.
Tämän tutkimuksen tulos voidaan mielestäni yleistää aivan hyvin ihmissuhteisiin laajemminkin. Myönteinen ja hyvä vuorovaikutus ystävän kanssa, työpaikalla tai muualla tekee kaikille hyvää ja jopa parantaa yhteisön ilmapiiriä ja vähentää sairastumisia. Tämä on oikeastaan jo tiedetty, mutta miksi käytäntöön saattaminen on vaikeaa?
On somaa katsella, kun vanha aviopari toinen toistaan tukien vielä vanhanakin köpöttelee yhdessä kauppaan ja torille. Valtiovallan intressissä ilman muuta tulisi olla, että vahvistetaan elinikäisiä avioliittoja. Tulee vähemmän paineita julkiseen terveyden- ja vanhustenhuoltoon, kun perheen sisällä hoidellaan rampa aviopuoliso. Sairastunut ja sairaalahoitoon joutunut aviopuoliso voidaan nopeammin kotiuttaa, kun kotihoito on kunnossa. Säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat ja kotiruoka ovat ilmeisesti onnellisen avioliiton tunnnusmerkkejä. Onnellinen avioliitto voi kuitenkin merkitä elämän urautumista ja asenteiden jähmettymistä. Yleensä puolisot ovat maailmanmenosta samaa mieltä. Onneksi on lapset, ja niiden mukana tulee uusia tuulahduksia ja uutta asennetta elämään. Pysyy paremmin tässä ajassa, kun lapset ja lapsenlapset näyttävät mallia uuden ajan ilmiöistä.
Silloin tällöin näkee onnellisen tuntuisia homoparejakin. Turvallinen perhe-elämä näkyy ulkopuoliselle mielenrauhana, sovinnollisuutena, yhteen hiileen puhaltamisena. Työteho pysyy parempana, kun ei koko ajan tarvitse miettiä, mistä löytyisi uusi rakastettu tai miten miten katan pöydän illaksi uusimmalle ihastukselle. Ravintolaelämä vähenee ja koti, mökki ja matkailu ovat arjen keskipisteet. Ja tietenkin se on kokemusmatkailua, ei mitään seikkailuja homometropoleihin. Mutta pitääkö sen olla avioliitto? Eikö muu yhdessäolo riitä?
Toista se on elää vapaana tai paria vaihtaen. Kuukausien etsintä voi tuottaa uuden rakastetun. Sitten ollaan yhdessä jonkin aikaa, kunnes mustasukkaisuus ja uskottomuus ajavat uusiin seikkailuihin. Unettomia öitä, riuduttavaa kärsimystä, odotusta, pettymyksiä. Mutta myös valtavia onnen hetkiä. Voi, voi. Moni taiteilija kertoo omaelämäkerrassaan juuri tällaisesta elämästä. Se oli suurta innoituksen ja luovuuden aikaa. Jokainen rakastuminen toi uutta näkökulmaa elämään. Jokainen rakkaus avaa silmiä näkemään maailmaa uudella tavalla. Montakohan kertaa Elisabeth Taylor rakastui? Tai muistatteko sen raukean onnellisen ilmeen, joka Edith Piafilla oli uuden nuoren rakkautensa kainalossa. Hormonitoiminnat virkistyvät jokaisesta uudesta rakkaudesta. Joka toinen vuosi voisi olla sopiva, terveellinen rytmi.
Vaeltajan kertomasta mieleeni tulee vanha erittäin kumarainen pariskunta, luultavasti yli 80 vuotiaita. He ovat kulkeneet muutaman vuoden ajan melko säännöllisesti samaan aikaan päivästä talomme ohitse lähikauppaan raahaten perässään pyörillä varustettua ostoslaukkua.
En tiedä kuinka kaukaa he tulevat tai mitä he kaupasta ostavat. Olen joskus miettinyt tarjoaisinko heille autokyydin kaupalle ohi ajaessani. Ajattelin kuitenkin itseäni tunkeilijaksi. Se kenties vain häiritsisi heidän elämänsä tärkeää rutiinia.
Tätä kirjoittaessa tajusin, etten ole nähnyt heitä moneen viikkoon. Saattaa olla, etteivät he enää koskaan kulje talomme ohi tuohon kauppaan.
Edellä tuohon vaeltaja2006:n kommenttiin ei voi muuta sanoa, kuin että äärimmäisen itsekästä joiltain vanhemmilta ihmisiltä etsiä elämänsä vanhenemisen piristäjäksi aina vain uutta ja uutta nuorta ihmistä.
Hukuttaa se oma vanhenemisen kokeminen ja uuden ikävaiheen mahdollisuudet nuoruuden seuran illuusiossa uudestaan ja uudestaan pyörimiseen. Sekä tietysti samalla anastaa niiltä nuoremmilta heidän nuoruutensa eläminen ja kokeminen - sillä ei vanhempi ihminen voi tarjota sitä elämää, minkä toisen, ikäisensä ihmisen kanssa voi kokea. Eikä siinä samaa sukupolvea olevan kanssa ole kyse mistään lääkkeestä ikäongelmaansa tai ikärajoittuneisuuteensa, vaan ihmissuhteesta, rakkaudesta ikäisensä erilaisen ihmisen kanssa. Siinä ei toistella ja pyöritä kehää saman toistossa, kuten joillain ainaisessa nuoren seuran toistuvassa etsimisessä, vaan siinä edetään eteenpäin, kokemaan uudessa ikävaiheessa uusia asioita. Siinä kasvetaan itse ihmisenä, se suhde kasvaa ja siinä löydetään uusia mahdollisuuksia - eikä kieputa yhdessä ja samassa toistamiseen. Pitkässä suhteessahan nimenomaan ei rutinoiduta, vaan eletään elämää, koetaan ja haetaan uusia asioita sen sisällä, silloin kun se suhde toimii, kuten pitääkin.
