Opettaja-lehdessä haastateltu pohti sitä, että oppikirjoissa on pelkkiä heteroseksuaalisia ydinperheitä - ja se on malli, joka tekee heteroseksuaalisuudesta ei-seksuaaliseksi koetun itsestäänselvyyden. Tästä voi ehkä seurata se, että sateenkaariperheistä kertominen koettaisiin tuputtamisena.
Itse kävin peruskoulun 1980-luvun aikana. Silloin opetuksessa/opetusmateriaalissa homoseksuaalisuus tuli esiin vain muutaman kerran ja silloinkin lähinnä täysin marginaalisena ilmiönä, sävyyn "tällaistakin voi olla olemassa". Ei vahingossakaan mitään syvempää aiheesta, mihin henkilökohtaisesti tarttua. Vuosikymmenen taitteessa käydystä lukiostakaan en sen suurempia esiinnostoja aiheesta muista. Tosin silloinhan kehoituskielto oli tietysti vielä kirjattuna lakiin.
Miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsitellään nykyisin?
Olisi kiinnostava tietää, miten eri aineet ja niiden oppimateriaalit (ainakin biologia, psykologia, yhteiskuntaoppi, ympäristöoppi, historia, äidinkieli ja kirjallisuus, terveystieto tai niiden nykyajan vastineet) huomioivat nykyisin sateenkaariasiat. Onko vielä hyshys vai onko teema esillä avoimemmin? Tässä olisi jollekin akateemisella opintiellä kulkevalle paikka tehdä opinnäytetyö.
Sen tiedän, että yksittäisten opettajien aktiivisuus vaikuttaa siihen mihin sävyyn asioita tunneilla käydään läpi. Nykypäivänä myös aktiiviset oppilaat nostavat aihetta esiin; tekevät tutkielmia aiheesta ja pitävät esitelmiä. Tämä on myönteistä, koska asioiden esilläolo ja niistä keskustelu tuovat vaikeita asioita lähemmäs.
Kolusimme pari vuotta sitten Savon setan kouluttajaporukalla läpi useamman lukion terveystiedon oppikirjasarjan ja arvioimme seksuaalisuutta koskevaa sisältöä. Toki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsitellään edelleen varsin vähän, mutta selvästi enemmän kuin 20-30 vuotiaan raatimme nuoruudessa. Kirjasarjojen taso vaihteli huimasti ja aika usein ihan okei -arvion saavassa tekstissä oli joku todella kummallinen sivulöydös, kuten esimerkiksi puhetta vankilayhteisöjen "pakkohomoseksuaalisuudesta" asian alkupuolella.
Jos nuoret saisi seksuaalikasvatusta myös erillaisuudesta...ei pelkästään heteroseksuaalisuudesta..ehkäpä heistä kasvaisi ymmärtäväisempiä aikuisia ja heidän olisi helpompi ymmärtää myös itseään ja omia tunteitaan.
Mitä tulee sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kirjon ymmärtämiseen ja hyväksymiseen niin oppilashuollon toimijat ovat avainasemassa.
Niin kauan kuin koululääkärit, kouluterveydenhoitajat, koulupsykologit ja koulukuraattorit eivät ole tässä selkeyttäneet aktiivista roolia ei myöskään suuria edistysaskeleita ole odotettavissa.
Oppilashuolto on keskeisesti heteronormatiivinen joko tiedostaen tai tiedostamattaan.
Olisi aivan mahdollista että koululääkärin ja kouluterveydenhoitajan yhteisellä vastaanotolla otettaisiin puheeksi seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kirjo ja että aihepiiristä annettaisiin asiallista tietoa. Lääkäri ja terveydenhoitajahan suorittavat terveystarkastuksia, jotka eivät perustu sairauteen. Kaikki käyvät heidän luonaan vuorollaan.
Väitän että koulu tarpeettomasti antautuu ja mielistelee heteronormatiiivisten öykkäreitten edessä. Joittenkin oppilaitten vanhempien aggressiivisten ja aiheettomien pelkojen edessä.
Jos koulu alkaa muuttua, se kohtaa muutosvastarintaa. Onko koulu valmis ja halukas kestämään sitä? Ellei ole, ei suurempia muutoksia tapahdu.
Työ seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta on arkista työtä. Sitä pitäisi tehdä läpäisyperiaatteella. Sen pitäisi näkyä kaikessa.
Kenelläkään ei ole moraalista oikeutta heittäytyä tyhmäksi näissä asioissa tai ajatella, että ne eivät kuulu minulle. Jo Raamattu sanoo, että lähimmäisenrakkaus kuuluu kaikille.
Kiusaaminen sen perusteella että kuuluu em. vähemmistöön on kiusaamista: työpaikkakiusaamista henkilökuntaan kuuluvan kohdalla, koulukiusaamista oppilaan kohdalla.
Opetushallituksen on annettava selkeät perusteet seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä yksittäisille kouluille ja koulut on velvoitettava toimimaan niitten mukaan. Auttaminen ja edistäminen on toimintaa, itsensä likoon panemista heikommassa asemassa olevan puolesta.
On liian vellovaa märehtiä asioita koulukäsitteen tasolla. Edistämistyö on nähtävissä hankkeena, joka onnistuu tai sitten ei. Jos kaavailemani toiminta ikään kuin projektin puitteissa voitaisiin kouluissa aloittaa niin ehkä sitten myös paremmin nähtäisiin ketkä ovat jarruttajat ja kiusaajat.
Haluan vielä lisäkommentilla korostaa, että homojen, lesbojen ja transihmisten on syytä käyttää yksinkertaisesti hyödyksi yhteiskunnan suomia mekanismeja.
Siis surkeilu pois, samoin kuin yleensäkin kaikenlainen edistysaskeleita estävä tunteilu.
Jos esimerkiksi Opetushallitus passivoi hankkeen edistää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien hyvinvointia koulussa niin silloin muodostuu historiallinen ja juridinen näyttö siitä.
Jos taas Opetushallitus ohjeistaa tavan toimia koulussa ja jokin koulu laiminlyö sitä niin silloin syntyy taas näyttö tästä.
Näyttöjen perusteella syntyy mahdollisuuksia oikeudellisiin toimiin.
Kiusaaminen ja syrjintä on tehtävä näkyväksi! Niin paljon kuin mahdollista. Kun joku on havaittavissa niin silloin siihen myös on kohdennettavissa seuraamuksia.
Tällainen kaavailemani vuosituhannen projekti olisi yksinkertaisin toimin perustettavissa Suomen perustuslakiin viitaten.
Ellei mitään tehdä ei tule voittoja.
On takuuvarma asia ettei esim. homojen asema koulussa parane ilman taistelua jonkin epämääräisen valistuksen varassa, jota pitää asialle jo alun pitäen nihkeä heteropedagogi.
Homo-, lesbo- ja transihmisille oman identiteetin rakentaminen on usein niin vaativa tehtävä, että yhteiskunnallinen edunvalvonta toteutuu vajaasti, ponnettomasti, siitä puuttuu dynamiikka.
On siis kyse noidankehästä. Kehnosta edunvalvonnasta seuraa vaikeuksia rakentaa identeettiä ja kun kaikki voimat ja kiinnostus menee identiteetin rakentamiseen niin seurauksena on huono edunvalvonta.
Tätä noidankehää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vastaiset voimat ovat aina osanneet hyödyntää.
Edunvalvonta kysyy taitoa - dramatisoiden sanoen sodankäyntitaitoa. Tunnekuohun vallassa tai itseen keskittyen ei tehdä sotasuunnitelmia, jotka tähtäävät kokonaisen väestönosan elämänlaadun parantamiseen.
Identiteetin rakentajissa on joskus karujen olosuhteitten esiinpakottamaa itsekkyyttä. Jos oma elämä sujuu, se riittää. Ja sitä paitsi itsekkyys ei ole mitenkään sidottu sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. On olemassa umpi-itsekkäitä homoja. Lesboja, transihmisiä. Sellaisia, joille projekti MINÄ on tärkeintä. Ihan niin kuin heterojenkin kohdalla. Ja käy niinkin että ihminen on ihmiselle susi; homo on susi toiselle homolle.
Mutta jos on tarkoitus muuttaa suomalaista peruskoulua, on koottava voimat ja tehtävä sotasuunnitelma, koska on kysymys ihmisoikeustaistelusta. Tässä tarvitaan osaamista ja harkintakykyä. Halua toimia yhteiskunnan koneistoa hyödyntäen.
On pitkälti aikuisten homojen, lesbojen ja transihmisten häpeä, että suomalainen peruskoulu ja siihen liittyvä hallinnollinen rakenne eivät näy täysvalaistuksessa.
Me emme nyt tarvitse julkkishomojen säihkettä tai näyttäviä kaapista esiintuloja, vaan arkisia, nöyriä, taitavia toimijoita koulurintamalle.
