Tämä aihe on siis Ranneliikkeessä vähän samaan tapaan kuin Miitta-täti, Madonna, Lady Gaga, jne.
Ajattelin ensin jatkoksi Billy Elliot -jutun perään, mutta aihe on niin paljon toisenlainen, ettei se olisi ollut siihen sopiva. Toki tämän olisi voinut pistää keskustelufoorumillekin.
Voihan sitä yrittää tästäkin jotain homoteemaista kaivaa esille: Kuoronjohtaja on ehkä yli kolmekymppinen poikamies. Näytti, ettei hänen komennusaikaisessa tilapäisessä kodissaan nainen ollut edes käväissyt. Minun homotutkani ei vain Mallonen kohdalla värähtänyt kertaakaan. ;-)
Koko tv-sarjan idea ja toteutus on niin sydäntä lämmittävä, että halusin jakaa sen muidenkin kanssa.
Kiitoksia Juhani oikein mielenkiintoisesta ohjelmavinkistä! Kyllähän kuoroa laulavat pojat ovat olleet homoikoneita vuosisatojen ajan. Maailma on paljon laajempi DTM:n ulkopuolelta katsottuna. Kiitti vielä kerran Juhani!
Itselläni on kuorolauluun ollut varsin ristiriitainen suhde. Lauloin ennen äänenmurrosta sekä oppikoulun kuorossa, että kirkon poikakuorossa. Koulun rehtori haukkui julkisesti kuoron esiintymisen töppäykseni. Kanttorin kannustus oli haukkuminen, kuinka huonosti lauloimme. Päätin olla laulamatta ikinä missään. Kymmeneen vuoteen en laulanut nuottiakaan. Sen jälkeen aloitin itsekseni laulamalla talon kellarissa, ettei vain kukaan kuule. Ilman ohjausta pilasin ääneni. Sitä jouduttiin korjaamaan pitkään ääniterapeutin voimin. Läheltä piti, että olisi tarvittu leikkausta.
Tuo tv-sarja kosketti siis siksi, että laulamista voikin opetella myös myönteisesti ja kannustavasti.
Kiinnostava ohjelma tosiaan!
Ohjelman alkaessa poikien ennakkoluuloista yleisimpiä oli, että laulaminen kuorossa on homoa.
Oman kokemukseni mukaan todellisuudessa poika- ja mieskuoroelämä on ärsyttävyyteen asti heteronormatiivista. Mutta miksipä meininki eroaisikaan urheilujoukkueista ynnä muista poikien/miesten harrastusryhmistä.
Siksi arvelisin, että seksuaalivähemmistöjen lauluhaluiset ensisijaisesti hakeutuvat sekakuoroihin, joissa ilmapiiri on ehkä avoimempi erilaisuudelle.