Toivottavasti tilanne on muuttunut, mutta 1980-luvun lopulla olin hakenut yhtä merkittävää työpaikkaa, johon haastateltavat testattiin työpsykologian laitoksen testeillä. Haastatteluosuudessa edessäni istunut psykologi kysyi jotakin perheestä (mikä mielestäni oli jo sopimatonta sekin: perhe ei ole minun työni psykologinen tekijä ;) ja kun sanoin, ettei perheestä ole haittaa, koska olen homomies eikä minulla ole perhettä. *Näin*, kuinka psykologi säikähti, menetti konseptinsa ja soperteli haastattelun loppuun mitenkuten. Luonnollisestikaan en saanut tuota työpaikkaa, ja kuvittelen sen pitkälti johtuneen psykologin lausunnosta, joka minulle luettiin puhelimitse: "tunne-elämältään epätasapainoinen, blablabla..:"
Toivottavasti nykyään ainakaan avoimuus ei aiheuta tällaista...
Kyseessä taitaa olla lose-lose -tilanne: kaapissa pysymällä ei pysty sataprosenttisen häikäilemättömästi pyrkimään uralla eteenpäin (esim. luomalla sosiaalisia hyväveliverkostoja samassa määrin), mutta toisaalta kaapista tulokin varmaan säikäyttää vielä nykyäänkin monia. Voisin itse kuvitella parhaan tilanteen olevan niillä, jotka eivät yritä yhtään salailla homouttaan, puolustavatkin sitä tarpeen tullen rohkeasti, mutta eivät myöskään korosta sitä tarpeettomasti. Harmi kyllä monelle voi olla vaikeaa olla rohkeasti avoin ja vaatia oikeuksiansa, kun on tottunut nuoruudessa salailemaan asian tai jopa pitämään sitä häpeällisenä juttuna.
Oma elämänkokemus on se, että kun on juro ja syrjäänvetäytyvä, eikä tykkää länkyttää ihmisten kanssa, niin silloin on kaapissakin. Minä vannon, ei minulle IRL anneta suun vuoroa sen vertaa että edes voisin tulla ulos kaapista. (Minulla on nettipersoona)
Jos taas on sellainen, että länkyttää ihmisten kanssa niitä näitä, niin silloin tulee kaapista ihan huomaamatta.
Sosiaalisuus kai sen menestyksen määrää. Eivät ihmiset edes kuuntele sellaista joka aina on äänessä, siinä samassa virrassa se kaapista ulostulokin tulee.
"Minä vannon, ei minulle IRL anneta suun vuoroa sen vertaa että edes voisin tulla ulos kaapista."
Ei suunvuoroja elämässä kukaan jaa. Jos on jotain sanottavaa, oma tila täytyy itse ottaa ja sanoa asiansa. Aika harvoissa tilanteissa on läsnä ihminen, joka tuntee sosiaalista vastuuta kysellä vetäytyjien ajatuksia. Yleensä ajatellaan, että aikuiset hoitavat omat asiansa itse.
Mä taidan itse olla sellainen, joka länkyttää niitä näitä ja tulee ulos huomaamatta. Se voi jäädä itseltäkin huomaamatta, jos ei kuuntelijan ilme muutu tai hänen vastalänkytyksestään käy ilmi, että rivienväli oli tärkeämpi kuin aihe, jossa ulostulo tapahtui. Ulostulo jonkun muun aiheen välissä on musta kaikkein paras ja luonnollisin tapa, se ei vaadi kuulijaltakaan mitään suurta reaktiota, kuten erikseen järjestetty ulostulokeskustelu vaatii. Samalla käy ilmi sekin, että by-the-way, sormus sormessani tarkoittaa kundia, mutta en minä teiltä erikseen kysy, mitä mieltä siitä olette. Elämäni on omani, vaikka kertoisinkin, mitä kaikkea siihen kuuluu.
Rationaalisesti toimivat firmat eivät karsasta työntekijöitä heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Torjumalla tiettyjä ihmisryhmiä kuten naisia tai vähemmistöryhmiä yritysmaailma sulkee pois lahjakkuuksia. Tämä taas ei palvele omistajien etua.
Monet kansainväliset suuryritykset ovatkin julistautuneet tasa-arvoisiksi työnantajiksi. Englanninkielisiä termejä ovat mm. equal opportunity, affirmative action ja diversity. Miten muuten työntekijät voisivatkaan turvallisin mielin tietää, onko homous työnantajalle a) torjuttavaa, b) siedettävää, c) yhdentekevää vai peräti d) kannustettavaa?
Googlen blogissa esittäytyi viime kuussa Gayglers, Googlen GLBT-työntekijöiden ryhmä: http://googleblog.blogspot.com/2007/10/our-corporate-equality-effort.html
Gayglers osallistui mm. Madridin Europriden paraatiin ainoana kansainvälisen firman nimeä kantavana joukkona. Blogista löytyy videolinkki.
Juhanin kysymys Suomen tilanteesta on hyvä. En jaksa uskoa, että työpaikka yleisesti ottaen on enää uhattuna, vaikka työpaikalla tiedettäisiinkin homoudesta. Kuitenkin kaipaisin, että asia otettaisiin korostetummin esille. Tasa-arvo mielletään Suomessa helposti suppeana ainoastaan sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi ja hieman laajemmin koskemaan maahanmuuttajia. Tällainen käsitys syntyy, kun selaa vaikkapa sellaisia sivuja kuinhttp://www.tasa-arvoklinikka.fi taihttp://www.yhdenvertaisuus.fi .
Suomalainen lippulaivamme Nokia kuvailee tasa-arvoista suhtautumistaan erilaisiin työntekijöihinsä näin: http://www.nokia.fi/A4314242
kesäpoika kirjoitti: "Ei suunvuoroja elämässä kukaan jaa. Jos on jotain sanottavaa, oma tila täytyy itse ottaa ja sanoa asiansa. Aika harvoissa tilanteissa on läsnä ihminen, joka tuntee sosiaalista vastuuta kysellä vetäytyjien ajatuksia. "
Uskallatko olla hankala?
Muistaakseni Nissinen sanoi kerran, että homot ovat kilttejä.
Uskallatko lyödä työpaikalla nyrkkiä pöytään, vaatia palkkaa, vaatia oikeuksia? Irtisanoutuisitko jos olisit sairaanhoitaja?
Minä en uskalla. Minä olen sellainen sateenkaaren värinen kynnysmatto.
Pora-liike kirjoitti: " olen musta ja valkoinen yhtä aikaa kuin shakkilauta tarjoten aina areenan pelille, taistelulle ja intohimoille, mutta en tasainen harmaa kenttä, niin kuin sinä JuhaniV!"
Esimerkiksi valokuvauksessa harmaa (18% sävynä) on erittäin tärkeä ja arvostettu. Siihen kalibroidaan mm. erilaisia mittareita ja kameran säädöt. Käytän itse kuvan taikka kameran laadun arviointiin nk. harmaakiilaa. Valkotasapainoksi kutsuttu säätö on parasta tehdä juuri tuohon 18% harmaasävyyn, eikä valkoiseen. Pelkkä musta ja valkoinen eivät riitä valokuvauksessa, eikä tosielämässäkään mihinkään.
Poris, olisikohan sinun syytä tarkistaa harmaakiilaa apuna käyttäen oman elämäsi kuvan sävynsäätöä? Siitä voisi olla oikeasti hyötyä.
Mihin tosielämä pitäisi riittää?
Keitä varten niitä pinkkejä euroja oikein tienataan?
Heterot tienaavat omat euronsa tässä iässä lähinnä lapsiaan varten. Lasten leluja, vaatteita, harrastuksia varten. Lasta viedään autolla. Auto maksaa. Lapsella on oma huone, tarvitaan isompi koti, se maksaa.
Meikäläisille lapset eivät ole itsestäänselvyys. Minä en edes halua lapsia. Joskus nuorempana ajattelin, että OK, minä sitten en halua lapsia, mutta tuolloin en osannut haluta omaa sukupuoltanikaan, koska sellainen haluaminen olisi ollut mahdottomuus. Olen siis ehkä vain alistunut lapsettomuuden ajatukseen.
Olen törmännyt (Jukka Lehtosen työelämää koskevissa tutkimuksissa) siihen, että hlbt-ihmisten oletetaan jäävän varhain eläkkeelle. Olisiko syynä sittenkään työpaikalla kiusaaminen vaiko vain se, ettei ole mielekästä lapsettoman rehkiä töissä vain oman suunsa tyydykkeeksi.
Lapsien hankkiminen on sitä harmautta, tavallisuutta.
Mutta nyt näen loppuelämäni vain pitkänä kuoleman odotuksena. Siinä ovat valkoinen ja musta. Tyhjänpäiväinen ja yksinäinen gay & gray-elämä ja toisaalta kuolema.
Blondi ei muuten harmaannu, sen sijaan vanhemmiten olen huomannut tunkevani joskus pikimustaa karvaa. Hiukseni eivät suostu olemaan harmaita edes vaikka ikää tulee.
