Tuskin Suomessa. Lama, joka on jäänyt lopulliseksi, on syönyt eläkkeet pieniksi. Eläkeläisillä ei siis ole kauheasti varaa hassattavaksi kotiapuun. Julkinen puoli taas ei ole kiinnostunut vanhuksien asioiden parantamisesta. Asiasta on käyty poliittista keskustelua 1920-luvulta alkaen, se on muuttunut jonkinlaiseksi taustakohinaksi eduskunnassa johon kansanedustajat eivät edes kiinnitä huomiota enää.
Ennen oli ulkopoliittiset liturgiat, nyt on sisäpoliittiset liturgiat. Hyvinvointivaltio, vanhustenhoito, työttömyys, nuoret ja silleen, ystävyys ja avunanto, kehitetään ja syvennetään prosit ja rastvuit!
Berliinissä avautuu Village, homojen ja lesbojen asuntokokonaisuus, tammikuussa 2008. Se on laatuaan ensimmäinen Berliinissä. Väestö vanhenee ja samalla yhä suurempi osa ihmisistä tulee kaapista ja kertoo homoudestaan tai lesboudestaan. Mutta monet vanhat pelkäävät, että he joutuvat ennen pitkää heterojen vanhainkotiin ja siellä on elettävä heterojen normimaailman mukaan.
Yleishyödyllinen yhdistys Village aloitti jo vuosia sitten vanhojen asuntoprojektin. Se on tarkoitettu sellaisille vanhuksille jotka jo tarvitsevat huolenpitoa. Palveluasuntola on ylimmässä kerroksessa. Siellä on tilat 28 homo/lesbovanhukselle. On yhden ja kahden hengen huoneita, Yhteiset tilat ovat tilavat. Yhteiskeittiössä voi tehdä ruokaa.. Alemmissa kerroksissa on hoitokoti Asta Nielssen.
Paikka ja varoja homo- ja lesbovanhusten asuntoalaa varten on kerätty jo vuodesta 2001 lähtien. Avajaiset pidetään tammikuun 18. päivänä.
Nettisivuillaan Village kuvaa periaatteitaan. Vanhojen asumisessa tarjotaan:
n yhteisöllisyyttä ja yksilöllistä vapautta
n riippumattomuutta ja solidaarisuutta
n itsemääräämisoikeutta ilman rajoituksia
n hoitomahdollisuuksia omassa talossa
n asumispalveluita
Talo on saatu lahjoitusvaroin, Jo muutama vuosi sitten pyydettiin lahjoituksia neliöiden mukaan. Yksi neliö oli 500 euroa, neljännesneliö 125 euroa. Koko asuntoprojektiin kuuluu 980 neliötä. Jouduttiin keräämään 680 000 euroa.
Yksi asia, joka tässä yhteydessä on kiinnostava, on se, millaiset ihmiset alkavat ajaa sellaista asuntoprojektia kuin Berliiinin Village on. Se projekti ei saanut yhteiskunnan tukea, vaan kaikki varat on kerättty omatoimisesti.
Villagen perustajat ovat pääasiassa keski-ikäistä joukkoa. Joukossa on politologi, arkkitehteja, hoitoalan ihmisiä, taidehistorioitsija, yrittäjä, germanisti, jne. He eivät aja välitöntä omaa etuaan, vaan vanhuus häämöttää vasta vuosikymmenien päässä. Ovatko he ihmisiä, jotka ovat vain asettaneet toiminnalleen eettisesti "laadukkaita" tavoitteita?
Tammikuun 18. päivänä avataan Euroopan ensimmäinen homojen ja lesbojen hoitokoti Pankowin kaupunginosaan. Eilen asia oli uutisena lehdissä. Hoitokodissa on 18 yhden hengen huonetta ja 5 kahden hengen huonetta. Se on vähän, sillä arvioidaan, että Berliinin kokoisessa kaupungissa on hoitolaitoksissa n. 1300 homo- ja lesbovanhusta.
Miksi tällaista tarvitaan? Sen vuoksi, että homoteema on yhteiskunnassa edelleen tabu. Valtaosa yli 70-vuotiaista homoista ja lesboista on elänyt erilaista elämää kuin heteroväki. Ei ole lapsia, ja sen vuoksi tuki nuoremmalta sukupolvelta puuttuu lähes täysin. Homokulttuuri ei muista vanhuksiaan.
Vanhuudessa mielellään muistellaan menneitä. Heterovanhainkodissa joutuu äkkiä outoon valoon, jos alkaa muistella vaikkapa käyntejään Jennyn teehuoneella.
Aamulla klo 7 olin Daizy-koiran kanssa aamupissalla lähipuistossa. Kadun kulmassa nojasi autoon vanha mies, ehkä 85-v, kepin kanssa. Yritti lähteä liikkeelle, mutta liikkuminen oli hidasta ja vaikeaa. Puhalsi läpitunkeva itäviima.
Pysähdyin katsomaan ja kysyin, voinko jotenkin auttaa, onko hän eksyksissä. Hän oli ruotsinkielinen ja sanoi etsivänsä tyttärentytärtään, jonka pitäisi asua tässä viereisessä talossa, mutta hän ei löydä eikä ole osoitetta. Nimi on se ja se. Mies vaikutti sen verran sekavalta, että käskin odottaa. Soitin hätänumeroon ja kyselin, mitä teen. He lupasivat poliisiauton paikalle. Kuitenkin pyysin, että katsoisivat ensin sen tyttärentyttären osoitteen ja yritetään löytää. He eivät saa antaa osoitetta, mutta voin soittaa maksulliseen Fonectan numeroon. Maksoin puhelun ja numero ja osoite tuli sekunnissa kuin apteekin hyllyltä.
Tyttärentytär tuli hakemaan vanhusta viiden minuutin kuluttua ja läksin kotiin aamukahville.
==========
Ketä lähtee etsiskelemään homo- tai lesbovanhus, joka herää yöllä hieman sekavana. Ei ehkä ole lapsia. Vanhemmatkin ovat kuolleet jo ajat sitten. Voi olla, että kaikkiin sukulaisiin on huonot yhteydet. Elämänkumppani on ollut pois jo pitkään. Kuka huomaa, että hän ei enää selviä yksin?
Auts. Toi Vaeltajan edellinen viesti satutti... Aloin ensimmäistä kertaa sitä miettimään. Kuka huolehtii homo- ja lesbovanhuksista, joilla ei enää ole ketään? Mä auttaisin, jos jotenkin vaan pystyisin.
joo, täst aiheest olla jo jutskayyu jonkun verran jospa ny ruvettas tekee jotain. viittaan aikaisempaan viestiini Suomes tyhjinä ja käyttämättöminä oleviin sairaala, kasarmi ym rakennuksiin. tääl kaakkois-suomes ainakin löytys kiinteistö/jä tyhjillään. tietty ekaks pitää löytyy rahotus ym, mut mä uskon et se ei ole niin vaikee ongelma kun alkuun näyttää. ei muuta kun hommiin! pitäs varmaan kartottaa tarpeita, halukkuutta muuttaa vanhainkotipaikan peräs ym ym. haluun et täst tulee jotain!!!!!
vaeltaja2006 kirjoitti: "... Tyypillistä viime vuosina on ollut, että vanhempi väki on vetäytynyt omiin oloihinsa. Münchenissä koulutettiin runsas vuosi sitten nuoria homoja ja lesboja eräänlaisiksi "kotiavustajiksi" vanheneville. Ensimmäisen vuoden kokemus ei kuitenkaan ollut kovin rohkaiseva. Vain muutama avunpyyntö tuli koko vuoden aikana..."
Epäilen tuossa Münchenin tapauksessa vikaa saattaneen olla markkinoinnissa homovanhuksille. Pitäisi löytää ehkä sellainen tapa puhua asiasta, ja lähestyä heitä, että asia oikeasti alkaa kiinnostaa.
Vaeltajan juttua pohdin. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleen verkostoituminen. Jo nyt tiedän homovanhuksia ja nuorempiakin, jotka pitävät yhteyttä toisiinsa ja käyvät auttamassa tarvittaessa tai vain olemaan läsnä silloin tällöin. Tätä jo tapahtuu omassa tuttavapiirissänikin. Tärkeää olisi havaita niitä hiljaisia signaaleja ja vastata niihin vaikka hyvinkin pienimuotoisesti, soittamalla ja antamalla vaikka hetki aikaa. Voi läheteä yhdessä ulos lenkille. Talvi on erityisesti sellaista aikaa, että liukkauden vuoksi kaikki eivät uskalla liikkua. Kuka kävisi kaupassa tällaisen henkilön puolesta?
Välittämistä tarvitsevat monet muutkin. Olen satunnaisesti pitänyt yhteyttä kaveriini vuosikymmenten takaa. Hän on heteromies. Ympäriltä ovat useat ystävät kuolleet ja kumppaniakaan ei ole. Äskettäisessä puhelussa hän pohti, kuinka hänen käy silloin kun hän ei enää itse jaksa huolehtia asioista. Minulla ei ollut siihen vastausta.
Vanhusväestön määrä kasvaa jatkuvasti suurten ikäluokkien eläköityessä ja eliniän pidentyessä. Näen tulevaisuuden erittäin huolestuttavana. Olemme suomalaisessa yhteiskunnassa selvästi menossa suuntaan, jossa nykyiseen sosiaaliseen turvaverkkoon tulee reikiä, isojakin sellaisia. Turvaa saavat ne, jotka siitä pystyvät maksamaan. Köyhät saavat minimiturvan tai ei edes sitä. Joudumme palaamaan aivan varmasti takaisin menneisyydessä olleeseen malliin, joissa läheisistä huolehdittiin perhekunnittain, suvuittain tai pidettiin huolta naapureista. Malli ei aina toiminut hyvin. Osalle apua ei tullut, mutta se oli malli joka silloin toimi kun muutakaan ei ollut. Nyt me edelleen odotamme yhteiskunnan hoitavan kaiken tuen. Siihen kohta ei ole enää varaa, puhuvat poliitikot mitä tahansa.
Julistus alkaa hienosti: "Jokaisella ihmisellä on arvo ja ainutlaatuisuus, ja niitä on kunnioitettava. Ihmisiä, jotka tarvitsevat hoitoa ja huolenpitoa, ei saa syrjiä heidän erityisen elämäntilanteensa vuoksi, vaan heillä on oltava samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä. Koska nämä ihmiset itse eivät useinkaan pysty puolustamaan etujaan, valtion ja yhteiskunnan vastuuna on näiden ihmisten ihmisarvon suojeleminen".
Julistuksen artiklassa 3 käsitellään yksityisyyttä. Siinä pykälässä on oma kohta seksuaalisuudesta.:
"Perusperiaatteena on, että jokaisella ihmisellä (iästä ja avuntarpeesta riippumatta) on oikeus seksuaalisuuteen ja oikeus siihen, että hänen seksuaalista identiteettiään ja elämäntapaansa kunnioitetaan. Ketään ei saa syrjiä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi."
Rajoituksena mainitaan tietenkin se, että kenenkään toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei saa häiritä. Lisäksi monen elämäntilanne on sellainen, että rajoituksia pakosti syntyy, mutta on pidettävä huoli, että rajoitukset ovat niin vähäisiä kuin mahdollista.
==?===
Onko meillä Suomessa jo hoitoperiaatteita, joissa olisi hyväksytty sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ihmisarvoon kuuluvina perusoikeuksina - myös vanhana tai sairaana?
Setan pääsihteeri Johanna Pakkanen kertoi, että Suomessa ei tiettävästi ole tähän julistukseen verrattavaa ohjetta, jossa seksuaalivähemmistöt mainittaisiin.
Seta on käynnistänyt vanhuuspoliittisen keskustelun, ja syksyllä oli tapaaminen Seta-säätiön, Mummolaakson ja Karhujen kanssa. Seuraava tapaaminen on nyt talvella tai keväällä ja hieman laajemmalla kokoonpanolla. Seuraavaksi todennäköisesti käynnistyy selvitystyö.
Suomessa on jo pitkään ollut elossa Mummolaakson seniori- tai palvelutalohanke. Rahaa on jo jonkin verran kerätty, mutta Raha-automattiyhdistykselle tehdyt avustusanomukset on jo toistamiseen hylätty, nyt viimeksi joulukuussa 2007. On kuitenkin hyvä, että asiaa on jo pohdittu, ettei tarvitse lähteä aivan alusta. http://www.mummolaakso.fi/index.php?id=85
Eilen keskusteltiin Ylenaikaisen kontaktiohjelmassa vanhojen ihmisten ongelmista. Soittajat olivat lähes pelkästään naisia. Naiset ovat aktiivisia myös vanhana. Ohjelmassa puhuttiin siitä, miten vanhana pysyisi paremmin muiden mukana elämässä. Moni puheenvuoro antoi miettimistä myös homomiehelle.
Moni nuorempi ajattelee, että pitää katsoa peiliin eikä pidä jäädä ruikuttaman omaan kotiin. Ei sinne kukaan tule seuraa pitämään. Se on itsestä kiinni. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi.
Vanhana vanhat ystävät katoavat rinnalta, kun kuolema harventaa joukkoja. Yhteydenpito entisiin ystäviin tulee vaikeammaksi myös sen takia, että näkö heikkenee, liikkuminen huonontuu ja kirjoittaminen ja soitteleminen vaikeutuvat. Monelle vanhalle syntyy sellainen tunne, ettei halua vaivata muita omilla ongelmillaan. Myös yleinen aloitekyky vähenee. Huonokuntoisena ei jaksa pitää yhteyttä muihin.
Monelle käy niin, että ensin ollaan kaikessa mukana. On ystäviä ympärillä, ja harrastetaan kaikenlaista, mutta sitten terveys romahtaa ja valtaosa vanhoista ystävistä on kadonnut.
Ohjelmassa tarjoiltiin erilaisia erilaisia vaihtoehtoja: sukulaisnuoria, lapsuuden ystäviä, kummitoimintaa (vanhus esim. maahanmuuttajalasten kummina), ystäväpalveluita, jne. Homo- ja lesbovanhuksille nämä toimivat huonosti. Sen takia tämä asia on mietittävä kokonaan uudestaan homo- ja lesbonäkökulmasta.
=====
Helsinki Missio on perustanut Aamukorva-puhelinpalvelun. Aikaisin aamulla yksinäisyyttä kokevat vanhukset voivat soittaa, ja keskustella jonkun kanssa. Kuulostaa hyvältä idealta.
Netin kautta tuli uusin berliiniläinen 40plus-ikämieskerhon jäsenlehti. Pieni ilmoitus kertoo, että Lothar on kuollut uudenvuoden aatonaattona. Lothar syntyi 11. Heinäkuuta 1938 Luckenwaldessa. Kuolinilmoituksessa on kuvan vieressä teksti: "Menetimme hyvän ystävän".
Tukholmassa kuoli kesällä juuri ennen Tukholman Prideä moottoripyöräonnettomuudessa tunnettu lesboaktivisti ja nyt joulukuussa Robert Karlsson Svärd ja hänen muistokseen on perustettu säätiö ja muistopalkinto, joka ensimmäisen kerran jaetaan toukokuussa.
Amerikassa aids-aktivisteja kuolee aika usein, koska 70-luvun aktivistit alkavat olla jo aika vanhoja.
=====
Münchenissä oli marraskuun 25. päivänä esitelmätilaisuus aiheesta: Kuolema siirtymävaiheena - vaihtoehtoja perinteiselle suremiskulttuurille. Luennossa mietittiin, miten homot ja lesbot voisivat omalla tavallaan surra ja kunnioittaa poismenneitä.
=====
Meillä Suomen HLBTI-piireissä ei kuolemaa noteerata. Ainoa poikkeus pitkään aikaan oli professori Tikka, jolle Hentilän ansiosta nopeasti avattiin DTM:ään surunvalittelukirja. Kukaan muu homo ei ole koskaan kuollut tai ainakaan ei ole ollut minkäänlaista kollektiivista surun ilmaisua. Kuolemat on ilmeisesti hoidettu lähipiirissä. Meillä on vielä pitkä tie kuljettavana, jotta havahtuisimme kunnioittamaan poismenneitämme. Esim. ensimmäiset suomalaiset HLBTI-aktivisit alkavat olla jo eläkeiässä.
Thomas Schultz syntyi vuonna 1963. Sinä vuonna Kennedy ammuttiin ja Koivulahdessa syöksyi maahan Vaasan vuorokone.
Kuinka monta kertaa pitääkään toivoa kuolemaa, kunnes se vihdoin osuu kohdalle. Thomas olisi halunnut elää vielä, mutta kun se ei onnistunut, hän halusi lähteä pois arvokkaasti. Mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä.
Koko perhe oli pizzeriassa, kun hän kertoi olevansa homo. Isä jätti pizzan syömättä, äiti itki. Mutta vähitellen unohdettiin toive lastenlapsista ja kiinnostuttiin oman pojan elämstä. Hän vei vanhempansa kantakapakkaansa ja esitteli heidät ystävilleen. Hän toi rakkaimpansa kotiin näyteteille.
Siellä kotona, pikkukaupungissa Sauerlandissa, hän eli suojatun lapsuuden. Oli sisar, hörökorvainen veli, joka sunnuntai käytiin kirkossa.
Thomas oli taipuvainen alakuloisuuteen. Hän jumaloi Thomas Mannia, hän kirjoitti runoja, jotka koskettivat niin, että sisar opetteli ne ulkoa. Siihen aikaan Thomasilla oli ystävätär, Karin, kuin keijukainen.- Karin opetti hänet kutomaan.
Hän löysi seksuaalisuutensa opiskeluaikana, mutta siihen ei jäänyt paljon aikaa opintojen ohessa. Kolmikymmenvuotiaana hän sai tietää olevansa HIV-positiivinen. Hän ei tiennyt, mistä tartunta tuli eikä edes halunnut tietää,. Äiti toivoi, että hän eläisi ainakin niin vanhaksi kuin Jeesus, 33-vuotiaaksi. Siihen aikaan skandaalilehdissä oli kuvia sairastuneista, jotka lähinnä näyttivät pilaantumassa olevilta ruumiilta.
Monet ajatukset kulkivat mielessä. Miksi juuri hän, miksei joku muu sairastunut. Hän eli kuitenkin niin tavanomaisesti kuin mahdollista. Hän halusi edelleen nautintoja, lauantaisin kauppareissuja, iltaisin ystäviä ja olutta. Hän eli täysillä, kävi ulkomaan matkoilla, ajoi moottoripyörällä, vaihtoi koko ajan maisemaa.
Hänestä tuli pankkiin juristi. Kaksi vuotta sitten hän joutui varhaiseläkkeelle. Hän halusi edelleen nauttia elämästä. Hänellä ei ollut kuolemanpelkoa eikä pelkoa tuonpuoleisesta ,mutta kuolemaa hän pelkäsi.
Yläleukaan tuli kasvain, seurasi leikkaus. Kokonaan sitä ei voinut poistaa. Sitten se levisi toiseen leukaan ja hampaaseen. Puhuminen ja syöminen tulivat vaikeiksi. Syöminen onnistui vain letkulla.
Hän kävi vielä keväällä Pariisissa, matkusti ystävänsä kanssa maalle. Hän osti muille champanjaa, mutta joi itse teetä. Kun hän kerran suuttui kärsimystensä vuoksi, hän häpesi jälkikäteen tilannetta.
Kun hän oli sairaalassa, oli hänellä aina mukanaan pieni teddy-karhu. Mutta kun hän menetti puhumiskyvyn, menetti hän myös halun elää. Hautajaisiinsa hän oli valinnut: „Show me the way to the next Whiskey Bar".
(Tagesspiegel)
Ruotsissa tehtiin torstaina eduskuntakysely vanhempien hlbti-ihmisten elinolosuhteista. Kotipalvelujen tarve, asuminen ja omaistuki täytyy ottaa huomoon palveluissa. Ja niiden ihmisten, jotka työskentelevät vanhenevien homojen ja lesbojen kanssa, täytyy saada perustietoa asiasta. Asian ymmärtäminen vaatii, että pitää osata kuunnella.
Ruotsissa arvioidaan olevan 80 000 vanhempaa homomiestä ja lesbonaista. Heistä on hyvin vähän tietoa. Monia heistä vaivaa se, että heidän seksuaalisuutensa tehdään vanhainhoidossa näkymättömiksi.
(RFSL)
Guardian-lehti kertoo tänään Berliinin uudesta homohoitokodista. Kuohkea sängynpeitto viikattuna sairaalvuoteella. Suihku sopii pyörätuolipotilaalle. Ensi näkemältä Asta Nielssen -talo vaikutta kuin miltä tahansa vanhainkodilta. Mutta se on Euroopan ensimmäinen, joka on tarkoitettu homoille ja lesboille. Henkilökunnasta Kerstin Wecker sanoo, että täällä potilaat voivat ilman ennakkoluuloja puhua omasta menneisyydestään. Eikä tarvitse selitellä, jos yöpöydällä on toisen miehen valokuva. Puolet henkilökunnasta on homoja. Idea omasta vanhainkodista sai alkunsa gay and Grey -konferenssista Kölnissä 1995. Nyt on eläkeiässä ensimmäinen avoimesti homo sukupolvi. He olivat huolissan siitä, mitä tapahtuu, kun he ovat jo huonokuntoisia. Voi hyvin kuvitella, miten yksinäinen yksi homomies voi olla 100 ihmisen hetereovanhainkodissa. http://www.guardian.co.uk/society/2008/mar/17/longtermcare.gayrights
