Arvokonservatismi on taas lyömässä läpi uudennäköiseen pakettiin käärittynä. Perussuomalaisten lisäksi on tullut näitä muodikkaita hesalaisia konservatiiviälykköjä, jotka möyhöttävät milloin mistäkin modernisaation rappioilmiöksi katsomastaan asiasta: feminismistä, yksilönvapaudesta, perinteisen maskuliinisuuden arvonalennuksesta, tasa-arvoisesta avioliittolaista, jopa kasvissyönnistä. Viimeksi eilen näin videon, jossa Hesarin kolumnisti tarinoi Aito avioliitto-tapahtumassa siitä, miten avioliittolain muuttamispaineet johtuvat "kulttuurimarxilaisuudesta". Jokainen "uutta" arvokonservatismia tunteva on varmaan törmännyt tuohon käsitteeseen, mutta tähän mennessä sitä on näkynyt lähinnä englanninkielisessä oikeistopropagandassa. Osa suomalaista älymystöä näyttää havainneen markkinaraon nousevassa oikeistopopulistisessa asenneilmapiirissä.
Konservatiivit toistavat sorretun valkoisen heteromiehen myyttiä, jonka mukaan uhria esittävät vähemmistöt ovat kaapanneet vallan yhteiskunnassa ja sanelevat nyt tahtia taviksille. Myytin mukaan kaikki lähti siitä, kun vanha talousmarxilaisuus meni pois muodista kommunismin romahdettua ja syntyi uudelleen vasemmistolaisena kulttuuriradikalismina. Itse tiedän sen verran tästä poliittisesta mytologiasta, että kun joku on sen kerran omaksunut, niin sen jälkeen on aika turha yrittää mitään järkevää keskustelua. Peli on pelattu siinä vaiheessa, kun asenteellisuus on jäsentynyt tuollaiseksi salaliittoteoriaa muistuttavaksi järjestelmäksi. Homoaktivistit, feministit, sosialistit, epämiehekkäät koti-isät, vapaita valintoja tekevät yksilöt, eläinaktivistit, sanalla sanoen kaikki "liberaali", on osa samaa emotionaalista myttyä, jota vain kauhistellaan ja vastustetaan. Vaihtoehdoksi näyttää kelpaavan vain jokin konservatiivisen nostalgian kulta-aika, lavatanssien, punatiilisten tehtaanpiippujen ja lihaa syövien heteromiesten Suomi, jossa kaikki oli vielä selvää ja harmonista.
En nyt varsinaisesti näe tätä intellektuaalista muotia minään uhkana, lähinnä väsyttää kuulla samat vanhat urputukset taas uudestaan. Ilmiössä sinänsä ei ole mitään uutta tai avantgardea. Samaa liberaalin kulttuurin demonisointia olen nähnyt iät ajat niin oikeisto- kuin vasemmistokonservatiivienkin retoriikassa ja aina se vain näyttää tulevan takaisin mukauutena ja -erilaisena, muodikkaana toisinajatteluna.
Konservatiivit toistavat sorretun valkoisen heteromiehen myyttiä, jonka mukaan uhria esittävät vähemmistöt ovat kaapanneet vallan yhteiskunnassa ja sanelevat nyt tahtia taviksille. Myytin mukaan kaikki lähti siitä, kun vanha talousmarxilaisuus meni pois muodista kommunismin romahdettua ja syntyi uudelleen vasemmistolaisena kulttuuriradikalismina. Itse tiedän sen verran tästä poliittisesta mytologiasta, että kun joku on sen kerran omaksunut, niin sen jälkeen on aika turha yrittää mitään järkevää keskustelua. Peli on pelattu siinä vaiheessa, kun asenteellisuus on jäsentynyt tuollaiseksi salaliittoteoriaa muistuttavaksi järjestelmäksi. Homoaktivistit, feministit, sosialistit, epämiehekkäät koti-isät, vapaita valintoja tekevät yksilöt, eläinaktivistit, sanalla sanoen kaikki "liberaali", on osa samaa emotionaalista myttyä, jota vain kauhistellaan ja vastustetaan. Vaihtoehdoksi näyttää kelpaavan vain jokin konservatiivisen nostalgian kulta-aika, lavatanssien, punatiilisten tehtaanpiippujen ja lihaa syövien heteromiesten Suomi, jossa kaikki oli vielä selvää ja harmonista.
En nyt varsinaisesti näe tätä intellektuaalista muotia minään uhkana, lähinnä väsyttää kuulla samat vanhat urputukset taas uudestaan. Ilmiössä sinänsä ei ole mitään uutta tai avantgardea. Samaa liberaalin kulttuurin demonisointia olen nähnyt iät ajat niin oikeisto- kuin vasemmistokonservatiivienkin retoriikassa ja aina se vain näyttää tulevan takaisin mukauutena ja -erilaisena, muodikkaana toisinajatteluna.