Luin joitakin tunteja sitten artikkelia Wikipediassa homoseksuaalien avioliitto-oikeudesta maailmalla, ja taputtelin itseäni selkään maaliskuussa 2017 voimaantulevasta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Kyllähän Suomesta nyt voi olla taas ylpeä, eikö vain? Seuraavaksi etsin tietoa transsukupuolisten oikeuksista, ja käsi oli jo koskettamassa selkää kun löysin tältä sivustolta blogipostin transsukupuolisten pakkosteriloinnista vuodelta 2013. Aluksi iski epäluulo siitä, että joku suurentelee jotain vanhaa lakia, jota ei nykyään käytännössä valvota. Etsin lisää materiaalia Googlella ja Ylen artikkelin kohdalla tuntui kuin lyijypaino olisi tippunut vatsan sisuksiin. Eihän tällainen voi olla mahdollista pohjoismaisessa utopiassa!
Nyt olen lukenut useita artikkeleita lisää, eikä se lyijypaino ole lähdössä ihan lähiaikona minnekään. Suomessa näyttää olevan todella vaikeaa vaihtaa keho ja henkilötiedot vastaamaan ihmisen omaa identiteettiä, vaikkei pakkosterilointia edes olisi. Mutta kyllä se sterilointi näyttää minusta jo aivan törkeältä ihmisarvon polkemiselta, ja samaa mieltä näyttävät olevan useat ihmisoikeusjärjestöt ympäri maailmaa. Valtiolla ei mielestäni pitäisi olla mitään oikeutta päättää siitä, kuka saa lisääntyä omilla sukuelimillään ja kuka ei. Onhan tuossa jo ikävä eugeniikan jälkimaku.
Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä sen eteen, että ainakin tuo pahimmalta loukkaukselta vaikuttava laki saataisiin heitettyä ulos kirjoista? Vai onko se edes mielestänne pahin loukkaus transsukupuolisia kohtaan? Itsehän en tuota voi tietää, kun en kyseiseen ihmisryhmään kuulu.
*****
Näin ensimmäisen viestini saattiaiseksi hieman tietoja itsestäni ja siitä, miten vaihdoin seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia mielipiteitäni. (Ja miksi olen vieläkin aika tietämätön varsinkin Suomen tilanteesta.) Seuraava ei ole missään nimessä pakollista luettavaa jos minikokoinen elämänkertani ei kiinnosta:
Olen ollut koko seksuaalisen ikäni cissukupuolinen ja heteroseksuaalinen mies/poika, joten vähemmistöihin kuuluvien ongelmat eivät minua hirveästi painaneet, ainakaan murrosiän alkupuolella. Lisäksi olin joka päivä rukoileva luterilainen kristitty, vaikken hirveästi kirkossa käynytkään tai Raamattua lukenut. Muistan useamman tilanteen 2000-luvun alkupuolella, kun kirjoittelin foorumeilla esim. homoseksuaalien adoptio-oikeutta vastaan. (Jokaisella lapsella tulee olla oikeus äitiin ja isään, jne...) Oletan että sillä oli vaikutusta, että olin kokenut traagisia tapahtumia lapsuudessani ja minua kiusattiin koulussa jatkuvasti, joten silloin varmaan tuntui hyvältä olla joidenkin ihmisryhmien "yläpuolella" ja sillä "oikealla" asialla. Siihen aikaan minulla oli myös vain yksi ystävä - Petri - ja hänkin kävi eri koulua, kun sattui olemaan kaksi vuotta vanhempi. Hänellekin tuli esitettyä niitä vanhoja argumentteja ja luonnollisesti "homon" käyttöä kirosanana ja kaikkea muuta yhtä tyhmää.
Noin rippikoulun aikaan ja vähän sen jälkeen olin jo lukenut sen verran Raamattua ja tietoa muista uskonnoista, että tajusin olevani agnostinen ateisti. En yksinkertaisesti ollut saanut tarpeeksi todisteita perustellakseni uskoani itselleni, enkä pysty siihen tänäkään päivänä, vaikka olen kahlannut kaikki loogiset ja epäloogisetkin argumentit teismin puolesta läpi. Samaan aikaan käytin jo enemmän englantia netissä ja kirjaostoksissani kuin suomea. Sen vuoksi olen nytkin paremmin tietoinen kansainvälisestä tilanteesta kuin kotimaan asioista. Tämä koskee erityisesti Yhdysvaltoja, josta pääsenkin varsinaiseen asiaan.
Tilannehan on jenkeissä sellainen, että siellä joutuvat myös monet ateistit asumaan kaapissa. Monet perheet ja yhteisöt potkivat armotta ulos piireistään, jos ei satu uskomaan Jumalaan. Lähi-idän teokratioissakin ateisteilta lähtee monesti yhtä helposti henki kuin seksuaalivähemmistöihin kuuluviltakin, jos ei älyä pitää suutaan tiukasti kiinni. Ymmärsin asiaa tutkittuani varsin pian, että minulla oli käynyt todella hyvä tuuri kun Suomessa ei käytännössä kukaan välitä mihin kukin uskoo, jos edes uskoo. Minulla ei ole ollut perheenikään kanssa mitään vaikeuksia sen jälkeen kun erosin kirkosta ja kerroin olevani ateisti.
Ymmärsin nopeasti että olisin joutunut muualla kokemaan syrjintää, joka vastaa miltei seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Siihen kun lisättiin karttuva oppi sekulaarista humanismista, niin ymmärsin miten ahdasmielinen idiootti olin ollut. Olen myös erittäin kiinnostunut historiasta ja erityisesti sotahistoriasta. Sieltä löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten ahdasmielisyys ja "me vastaan ne"-mentaliteetti on johtanut miljoonien viattomien ihmisten kuolemaan. Tapahtui kuitenkin vielä yksi asia, joka teki asiasta henkilökohtaisen.
Yläasteen loppupuolella paras ystäväni Petri oli lähtenyt toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja samaan aikaan sain viimeinkin oikeita ystäviä koulusta. Nämä ystävyydet kestivät läpi lukion. Kävi kuitenkin niin, että muiden lähtiessä jatko-opiskeluihin kauas paikkakunnaltani, tuli minulle yllättäviä terveysongelmia, joiden vuoksi jäin vuosia toisista jälkeen opiskeluiden osalta. Samalla jämähdin vanhempien kotiin ja olin jälleen ilman ystäviä. Kuntouttavassa työtoiminnassa ollessani törmäsin yllättäen Petriin ja ystävyys lähti käytännössä siitä mihin se aikoinaan jäi. Noin puolen vuoden jälkeen Petri uskalsi kertoa että hän oli itse asiassa jo pitkään tunnistanut olevansa, jos ei nyt aivan homo-, niin ainakin biseksuaali. Tietyt pienet palaset menneisyydestä loksahtivat kohdalleen ja samalla tajusin millaista ahdistusta olin varmastikin hänelle aikoinaan aiheuttanut tyhmillä lausunnoillani. Ehdimme olla ystäviä vielä noin vuoden päivät, ennen kuin elämä taas heitti meidät erilleen vastakkaisiin suuntiin Suomea ja eri ystäväpiireihin. Hyvät muistot kuitenkin jäivät ja nykyään yritän ajatella ensin ennen kuin avaan suuren suuni.
Valitan että tästä pienestä lisäosiosta kehkeytyi tällainen novelli, mutta sen kirjoittaminen oli aika tunteikasta ja mietin pitkään oikeaa tapaa ilmaista asioita, joista en ole ainakaan suoraan tässä asiayhteydessä koskaan kirjoittanut minnekään.
Nyt olen lukenut useita artikkeleita lisää, eikä se lyijypaino ole lähdössä ihan lähiaikona minnekään. Suomessa näyttää olevan todella vaikeaa vaihtaa keho ja henkilötiedot vastaamaan ihmisen omaa identiteettiä, vaikkei pakkosterilointia edes olisi. Mutta kyllä se sterilointi näyttää minusta jo aivan törkeältä ihmisarvon polkemiselta, ja samaa mieltä näyttävät olevan useat ihmisoikeusjärjestöt ympäri maailmaa. Valtiolla ei mielestäni pitäisi olla mitään oikeutta päättää siitä, kuka saa lisääntyä omilla sukuelimillään ja kuka ei. Onhan tuossa jo ikävä eugeniikan jälkimaku.
Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä sen eteen, että ainakin tuo pahimmalta loukkaukselta vaikuttava laki saataisiin heitettyä ulos kirjoista? Vai onko se edes mielestänne pahin loukkaus transsukupuolisia kohtaan? Itsehän en tuota voi tietää, kun en kyseiseen ihmisryhmään kuulu.
*****
Näin ensimmäisen viestini saattiaiseksi hieman tietoja itsestäni ja siitä, miten vaihdoin seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia mielipiteitäni. (Ja miksi olen vieläkin aika tietämätön varsinkin Suomen tilanteesta.) Seuraava ei ole missään nimessä pakollista luettavaa jos minikokoinen elämänkertani ei kiinnosta:
Olen ollut koko seksuaalisen ikäni cissukupuolinen ja heteroseksuaalinen mies/poika, joten vähemmistöihin kuuluvien ongelmat eivät minua hirveästi painaneet, ainakaan murrosiän alkupuolella. Lisäksi olin joka päivä rukoileva luterilainen kristitty, vaikken hirveästi kirkossa käynytkään tai Raamattua lukenut. Muistan useamman tilanteen 2000-luvun alkupuolella, kun kirjoittelin foorumeilla esim. homoseksuaalien adoptio-oikeutta vastaan. (Jokaisella lapsella tulee olla oikeus äitiin ja isään, jne...) Oletan että sillä oli vaikutusta, että olin kokenut traagisia tapahtumia lapsuudessani ja minua kiusattiin koulussa jatkuvasti, joten silloin varmaan tuntui hyvältä olla joidenkin ihmisryhmien "yläpuolella" ja sillä "oikealla" asialla. Siihen aikaan minulla oli myös vain yksi ystävä - Petri - ja hänkin kävi eri koulua, kun sattui olemaan kaksi vuotta vanhempi. Hänellekin tuli esitettyä niitä vanhoja argumentteja ja luonnollisesti "homon" käyttöä kirosanana ja kaikkea muuta yhtä tyhmää.
Noin rippikoulun aikaan ja vähän sen jälkeen olin jo lukenut sen verran Raamattua ja tietoa muista uskonnoista, että tajusin olevani agnostinen ateisti. En yksinkertaisesti ollut saanut tarpeeksi todisteita perustellakseni uskoani itselleni, enkä pysty siihen tänäkään päivänä, vaikka olen kahlannut kaikki loogiset ja epäloogisetkin argumentit teismin puolesta läpi. Samaan aikaan käytin jo enemmän englantia netissä ja kirjaostoksissani kuin suomea. Sen vuoksi olen nytkin paremmin tietoinen kansainvälisestä tilanteesta kuin kotimaan asioista. Tämä koskee erityisesti Yhdysvaltoja, josta pääsenkin varsinaiseen asiaan.
Tilannehan on jenkeissä sellainen, että siellä joutuvat myös monet ateistit asumaan kaapissa. Monet perheet ja yhteisöt potkivat armotta ulos piireistään, jos ei satu uskomaan Jumalaan. Lähi-idän teokratioissakin ateisteilta lähtee monesti yhtä helposti henki kuin seksuaalivähemmistöihin kuuluviltakin, jos ei älyä pitää suutaan tiukasti kiinni. Ymmärsin asiaa tutkittuani varsin pian, että minulla oli käynyt todella hyvä tuuri kun Suomessa ei käytännössä kukaan välitä mihin kukin uskoo, jos edes uskoo. Minulla ei ole ollut perheenikään kanssa mitään vaikeuksia sen jälkeen kun erosin kirkosta ja kerroin olevani ateisti.
Ymmärsin nopeasti että olisin joutunut muualla kokemaan syrjintää, joka vastaa miltei seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Siihen kun lisättiin karttuva oppi sekulaarista humanismista, niin ymmärsin miten ahdasmielinen idiootti olin ollut. Olen myös erittäin kiinnostunut historiasta ja erityisesti sotahistoriasta. Sieltä löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten ahdasmielisyys ja "me vastaan ne"-mentaliteetti on johtanut miljoonien viattomien ihmisten kuolemaan. Tapahtui kuitenkin vielä yksi asia, joka teki asiasta henkilökohtaisen.
Yläasteen loppupuolella paras ystäväni Petri oli lähtenyt toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja samaan aikaan sain viimeinkin oikeita ystäviä koulusta. Nämä ystävyydet kestivät läpi lukion. Kävi kuitenkin niin, että muiden lähtiessä jatko-opiskeluihin kauas paikkakunnaltani, tuli minulle yllättäviä terveysongelmia, joiden vuoksi jäin vuosia toisista jälkeen opiskeluiden osalta. Samalla jämähdin vanhempien kotiin ja olin jälleen ilman ystäviä. Kuntouttavassa työtoiminnassa ollessani törmäsin yllättäen Petriin ja ystävyys lähti käytännössä siitä mihin se aikoinaan jäi. Noin puolen vuoden jälkeen Petri uskalsi kertoa että hän oli itse asiassa jo pitkään tunnistanut olevansa, jos ei nyt aivan homo-, niin ainakin biseksuaali. Tietyt pienet palaset menneisyydestä loksahtivat kohdalleen ja samalla tajusin millaista ahdistusta olin varmastikin hänelle aikoinaan aiheuttanut tyhmillä lausunnoillani. Ehdimme olla ystäviä vielä noin vuoden päivät, ennen kuin elämä taas heitti meidät erilleen vastakkaisiin suuntiin Suomea ja eri ystäväpiireihin. Hyvät muistot kuitenkin jäivät ja nykyään yritän ajatella ensin ennen kuin avaan suuren suuni.
Valitan että tästä pienestä lisäosiosta kehkeytyi tällainen novelli, mutta sen kirjoittaminen oli aika tunteikasta ja mietin pitkään oikeaa tapaa ilmaista asioita, joista en ole ainakaan suoraan tässä asiayhteydessä koskaan kirjoittanut minnekään.