Pieniä hyviä asioita

Suomalaiset eivät osaa mitään, otsikoi Jyrki Lehtola kommenttipuheenvuoronsa Ilta-Sanomissa.

Helsinkiläiset bussikuskit ovat saaneet moitteita huonosta käytöksestä. Tänään he puolustautuvat Hesarin haastattelussa, joka on otsikoitu: "Bussinkuljettajat: Palautetta tulee vain silloin, kun jokin menee pieleen".

Hesarin Vieraskynä-palstalla (1.8.2014) Harri Jalosen kolumni on otsikoitu: "Kielteisyys leviää helposti sosiaalisessa mediassa".

Olemmeko nykyisessä nopeasykkeisessä, jättimäisessä, pääosin kielteissä informaatiovyöryssä, menettäneet kyvyn nähdä pieniä asioita ja erityisesti hyviä sellaisia?

Voisimmeko kertoa toisillemme sellaisia pieniä asioita ja tapahtumia, jotka ovat saaneet meidät hyvälle tuulelle ja onnellisiksi? Ne voisivat tuoda hyvää mieltä muillekin.

Pohdin mielessäni niitä tilanteita, joista olisin viime aikoina oikeasti ilahtunut tai jopa riemastunut. Olipa alkuun vaikeaa löytää ainuttakaan tuollaista tapahtumaa. Yön yli nukkuminen tämän kysymyksen kanssa auttoi. Kirjaan tähän pari sellaista viime aikojen tapahtumaa, joista seurasi oikein hyvä mieli.

Olemme viime viikot raivanneet kotiin lisää tilaa. Kirjoja ja arkistomateriaalia on kannettu täältä ulos. Olen vuosikymmeniä miettinyt, että missä on kookas arkistokotelo, johon keräsin melkoisen valikoiman lehtileikkeitä, muistiinpanoja ja ajatuksia homona elämisestä aikana ennen vuotta 1971. Siis silloin, kun homoseksuaaliset teot saattoivat viedä vankilaan. Säilytin noita aineistoja aikanaan isoissa suljetuissa kirjekuorissa, joiden päällä luki, että aineisto pitää tuhota avaamatta, jos minä en siihen pysty. Halusin siis, että seksuaalinen identiteettini ei olisi paljastunut edes silloin kun olisin kuollut. Säilytin noita kirjekuoria "laittomana aikana" pankin tallelokerossa. Lain muutoksen jälkeen uskalsin tuoda ne pysyvästi kotiin. Piilotin aineiston silloin kuitenkin niin, että ne löytyivät vasta äskettäin. Tunsin sillä hetkellä, kuin olisin löytänyt oikeasti aarrearkun. Tuo aarrearkku sisältää ajatuksiani ja muistoja sellaisista tunteista ja asioista, joita en ole tavoittanut enää vuosikymmeniin.

Toinen mieltäni kovasti lämmittänyt tapahtuma on viime keväältä. Heräsin aamuyöllä ja avasin tuuletusikkunan. Ulkoa kuului selkeästi käen kukunta. Sellaista en ollut kuullut luonnossa ehkä yli kymmeneen vuoteen. Tuo ääni nosti mieleeni onnelliset muistot lapsuudesta vaeltaessani silloin yksin metsässä, käen kukkuessa lähistöllä. Metsä oli minulle silloin rauhallisuuden, turvallisuuden ja onnen tila.

Kun palasin yömyöhällä Pridestä bussilla asemalle, ja tilasin kyydin kotiin, niin sanoin yli 50-vuotiaalle kuskille, että et ikinä arvaa, mistä tulen. Kuski veikkasi kesäteatteria. Pienessä laskuhumalatilassa vastasin, että ei, kun homomarssilta.
Taksikuski vastasi: "Ei se ole mikään homomarssi, se on Pride-kulkue."

No, ilman, että alkoholilla olisi mitään osuutta mihinkään, on poikani lähestynyt tiettyjä ns. homobloggaajia laittaen heille viestiä, että hei, teillä on tosi kivat ja hienot blogit, joita seuraan päivittäin. Ja poika siis täyttää syksyllä 12-v.

Tykkään katsella ihmisiä, melkeinpä kaikkialla.

Erityisesti mieleeni jäi tapaus parin päivän takaa täydestä ostoskeskuksesta ja sen parkkipaikalta. Autoilija jäi odottamaan paikan vapautumista, mutta joutui toisen auton takia siirtymään taaemmas. Ilmeisesti tämä toinen autoilija myös haki paikkaa ja vaikka olisi hyvinkin voinut kurvata juuri vapautuvaan koloseen, jätti sen tekemättä! Sen sijaan päästi tämän (naisihmisen), joka oli paikkaa odottaessaan joutunut siirtymään, siihen vapautuneeseen ruutuun.

Moni olisi tunteettomasti hurauttanut autonsa siihen huomaamatta laisinkaan, että paikkaan oli "jonoa".

-A-

Minä kävelin aamulla töihin ja Kansalaistorilla istui kolmen nuoren miehen ryhmä. Yksi heistä pyysi tulta ja kun minulla ei ollut vastasin hymyillen, ettei minulla ikävä kyllä ole. Yksi kaveri kysyi, olenko hetero, johon vastasin ei.

Minusta se oli ihana kysymys ja sai minut aamulla puoli viisi hyvälle tuulelle.

Käyn aamuisin hyvin aikaisin lenkillä muutamia kertoja viikossa. Juuri nousseen auringon valo metsässä ja merenlahdella on aina yhtä hienoa. Aloitin huhtikuussa palattuani pitkästä reissusta ja kiva seurata vuodenaikojen jatkuvaa muutosta :))

Tämä kysely tuli kuin tilauksesta.
Eilen tulin sisäpihaltani pyöräni kanssa samalla kun puhuin puhelimeen. Koska vain yksi käteni oli käytettävissä, oli minulla selviä vaikeuksia päästä raskaasta portista ulos. Samalla käveli nuori mies ja nainen jalkakäytävällä. Heti huomattuaan vaikeuteni tuli nuori nainen portille ja veti sen minulle auki pitäen sitä niin kauan auki, että pääsin pyöräni kanssa ulos. Sen jälkeen molemmat jatkoivat kävelyään jalkakäytävällä (eivät siis tulleet pihalle). Kiitin heitä todella leveästi hymyillen.

Harvemmin hyvin oleviin asioihin kiinnitetään huomiota tosin uutisissa yritetty jotain positiivistakin saada mukaan. Minusta suurinosa ihmisistä keskityy huonosti oleviin asioihin mutta ei välttämättä näe asioita mitkä on esim omassa elämässä nyt hyvin mutta eroja on paljon tässä asiassa esim pohjois maissa kuin esim afrikassa.

Negatiivisuuden ajattelun taas voi nähdä niin että sillä saatasiin asioita parannettua, tosin jollei koskaan koe iloisuutta kun esim kassalla saa tietää että ostamassa tuotteessa on alennusta josta ei tiennyt kassalle mentäessä niin aika kuluttavaa se olisi kun kaikki positiivinen asia mitä tulee eteen ei ole mitään isoja juttuja yleensä eikä pysty kokemaan iloa. Tietenkin jos on tosi masentunut niin sitten se kuuluu sairauteen.

Jatkan aiheesta omalla pikku muistumallani.

Luukkumme lähistöllä kulkee vilkas, Kehä III:n suuntainen poikittaistie. Se on myös vaarallinen. Joitakin vuosia sitten, muutaman viikon välein kahden nuoren auto sinkoutui puuta päin huomattavan ylinopeuden seurauksena. Kuolleita tuli monta, samoin loukkaantuneita. Hieman sen jälkeen motoristi kuoli suoraan risteyksessämme, ajettuaan jakeluauton kylkeen. Poliisin asfalttiin maalaama kuolleen motoristin hahmo pysyi tien pinnassa surullisena muistona kuukausia.

Olin erään kerran tulossa autolla kotiin. Liikennettä oli pääkadulla melkoisesti. Tuon vaarallisen risteyksen liikennevalot olivat sammuksissa. Pieni koulutyttö paineli tuskaisen näköisenä jalankulkijanappia. Hänelle ei tietenkään syttynyt vihreää jalankulkijavaloa, jonka äiti oli todennäköisesti ohjeistanut. Hoksasin heti, että paniikissa tyttö voi rynnätä yllättäen risteyksen yli ja jäädä auton alle.

Ajoin auton sivuun ja pistin varotusvilkut päälle. Kävelin tytön luokse ja muistaakseni tokaisin vain jotakin, että annapa kätesi, niin kävelemme yhdessä risteyksen ylitse. Pysäytin liikenteen ja marssimme yhdessä toiselle puolen. Hän jatkoi matkaansa vieläkin ilmeisen hämmentyneenä.

Muistan sen hyvän mielen, jonka sain tapahtumasta, olettaessani estäneeni mahdollisen onnettomuuden.

Palasimme koiran kanssa mökiltä junalla maanantaina. Varaamallani koirapaikalla istui varusmies reppuineen ja siirtyi istumaan vastapäätä kaverinsa viereen (kaveri pelasi läppärillä kuulokkeet korvilla, eikä kiinnittänyt mitään huomiota).
Viiden minuutin kuluttua Lappeenrannasta lähdön jälkeen hän sanoi "Ei me taijeta kaikki neljä tähän mahtua, kun toi sun koiras on niin iso -rapsurapsu koiraa korvan takaa-. Mie voin mennä tuonne ravintolavaunuun, jos vaan repun voin jättää hattuhyllylle. Ai juu. Sie oot niin hikisen näkönen, että jos haluat itte käyä sielä ensin vaikka kaljalla, niin mie voin vahtia koiraas ja vaihetaan sitten vaunuja".
Näin teimme. Join lonkeron ravintolavaunussa, ostin sämpylän ja Jaffan ja palasin paikalleni. Alikersantti kiitti, rapsutti taas koiraa ja poistui.

Takanamme istui pariskunta, jolla oli Chow-chow (kiinanpystykorva), ja pyytämättä ja kysymättä tulivat tarjoamaan vettä heidän oman koiransa kupista Jakelle. Jakke tosin on niin tottunut Hki-Lpr/Lpr-Hki -matkustaja kaikilla keleillä, ettei sitä kiinnostanut kun tiesi hyvin, että alle kolmen tunnin päästä saa jäävettä omasta kupista.

Pienistä teoista, pienistä asioista se todellakin lähtee...