Avaa sinä kaappisi ovi, niin minä avaan omani

Kun luin William Dameronin blogin, mieleeni välähti, että olen kokenut ja koen tuota samaa vaikka kuinka monta kertaa. Siitä on tullut niin arkipäiväistä, että tunnen sen kuuluvan ikään kuin olennaisena osana omaan kaapista ulostulooni. Koko asia on ikään kuin unohtunut.

Aivan ensimmäisistä kaapista ulostulokokemuksista lähtien tilanteet ovat toistuneet. Kun kerroin olevani homo, pienen hämmennyksen ja joskus pitkähkönkin mietinnän jälkeen tuo kyseinen henkilö on pyytänyt tai ilmaissut muuten haluavansa kertoa minulle omista henkilökohtaisista asioistaan. Noista kertomuksista on syntynyt kuva, että heteroilla ja kaikilla muillakin on omat kaappinsa. Aika usein nuo kertomukset ovat olleet tuon ihmisen oman parisuhteen tai perheen asioita. Parisuhde on menossa kiville. Lapset vihaavat isäänsä, kun isi käy vain töissä ja kokouksissa ja "haisee kokoukselle" myöhään illalla kotiin palattuaan. Noiden kaappien sisuksista minulle on paljastunut vuosien kuluessa paljon suomalaisen yhteiskunnan pahoinvointia.

Usealla kertojalle mieltä painavista asioista ääneen puhuminen on ollut suunnaton helpotus, vaikka en useimmiten ole osannut tehdä muuta kuin kuunnella. Erityisesti miehiltä olen kuullut monta kertaa sen, että he eivät ole pystyneet asiasta puhumaan kenellekään ennen tätä hetkeä.

Merkittävää on ollut se, että hyvin monessa tapauksessa suhde minun kaapista ulostuloni vastaanottaneeseen henkilöön on tuntuvasti lämmennyt ja luottamus kasvanut aiemmasta hyvin paljon. Olo on tullut vapautuneeksi molemmin puolin. Toki on myönnettävä, että aivan kaikkien kohdalla noin hyvin ei ole mennyt. Ehkä yhden käden sormilla laskettuna kaapista ulostuloni on aiheuttanut välien täydellisen katkeamisen. Syitä pohdittuani olen löytänyt sieltä joko henkilön tiukan uskonnollisen vakaumuksen taikka asenneongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa.

Lue William Dameronin blogi. Hänellä on juuri samansuuntaisia kokemuksia kuin minullakin, joista tuossa edellä kerroin.

Huffington Post: William Dameronin blogi "If You Open Your Door, I'll Open Mine"
http://www.huffingtonpost.com/william-dameron/if-you-open-your-door-i_b_4874360.html

Mullekin monet melkein tuntemattomat ihmiset kertovat helposti henkilökohtaisia asioitaan. Itse en oo liittänyt sitä homouteeni, vaan siihen, että puhun luonnollisesti esimerkiksi äitini mielisairaudesta, omasta lastensuojelutaustastani ja monesta muustakin asiasta, jos ne tulevat jossain ilmi, kuten vaikka että joku kysyy vietänkö joulua vanhempieni kanssa. Yllättävän monet, ihan tavalliset asiat joia me kaikki kohtaamme elämässä, ovat sillä tavalla vaiettuja, että niiden mainitseminen ääneen luonnollisina asioina pysäyttävät ihmisiä.

Luulen että kyseessä on ikäpolviasia, mun sukupolvessani homous ei Helsingissä ole juuri kenellekään niin vakava juttu, se voi olla kiinnostava ja kiehtova ja varsinkin monet naiset tahtovat olla kavereitani koska olen homo, mutta sen kertomista ei ehkä pidetä niinkään suurena tabuista avautumisena. Juhanin ikäisellä asia on varmasti aivan toisin.

Mulla on mys useampi ystävä ja tuttava jotka ovat jllain tavalla näkyvästi vammaisia, kuten omaavat pakkoliikkeitä, ovat lyhytkasvuisia tai käyttävät liikkumiseen apuvälineitä. He kaikki kertovat samaa, ihmiset, joskus ihan tuntemattomatkin, avautuvat heille helposti hyvin yksityisistäkin asioista.

Se varmasti perustuu ajatukseen siitä, että toinen on kokenut elämässään jotain vaikeaa ja ehkä siksi omaa erityistä empatiaa.

Musta mitään asioita ei oo juuri syytä salata, kaikenlaiset ihmisyyden ongelmat ovat yleisiä ja kaikilla on omat taustansa ja vaikeat kokemuksensa, mutta niiden manitsemattomuus saa monet tuntemaan kuin he olisivat yksin maailmassa. En tarkoita että asioita pitäisi märehtä, vaan päinvastoin, niistä voisi puhua kuin ruuanlaitosta, arkisena asiana, joita sairaudet, riippuvuudet, erot ja parisuhdeongelmat ovat.