Jorma Hynninen haastateltavana tänään pe TV1:llä klo 22:00 poikansa kuolemasta

Ohjelmasarja: Seitsemäs taivas
Kun poika kuoli AIDSiin, moraali, ihanteet ja usko menivät uusiksi. Maarit Tastulan vieraana oopperalaulaja Jorma Hynninen.
TV1 tänään klo 22:00. Uusitaan sunnuntaina 11.11.2012 klo 17:10.

Ranneliikkeessä aiemmin samasta asiasta:
Jorma Hynninen puhuu Sana-lehden haastattelussa poikansa kuolemasta
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=20&thrdid=8518

Kertoi paljon sellaisesta salailun, piilottelun ja vaikenemisen kulttuurista. Ukko vain pyöri oman napansa ympärillä. Pennut olvat statisteja ja kylmän viileästi jätettiin kotiin kouluikäisinä. Tosi empaattista. En anna sympatiapisteitä. Muistan, kun yks homo huusi Herkussa, että "Marko Hynninen on kuollut!". Kukaan ei edes tiennyt kenestä oli kyse.

Elämä pyöri kyseisessä perheessä täydellisesti isän uran ehdoilla. Kylmää ja julmaa muttei varmasti ainutlaatuista vaan todennäköisesti jopa normaali olotila kun vanhempi tuolla alalla. Uskonnollinen perhe ja menneet ajat niin asian salaaminen on ymmärrettävämpää. Ja toisaalta mitä poika olisi hyötynyt jos hänen isänsä olisi kertonut asiasta vaikka pojan ollessa parikymppinen saati rippikouluikäinen 1970 - 80-luvun vaihteessa? Ei taatusti mitään.

Se ettei Herkussa kukaan tiennyt kuka oli kyseessä voi kertoa monestakin asiasta...

Perheen elämän tahdin määrääjänä isän taikka äidin merkittävä tehtävä on tosiasia monessa perheessä. Siis aivan sama kuin Hynnisen perheessä. Olen sanonut, että on onnettomuus syntyä vaikkapa kuninkaalliseksi tai muuhun vastaavaan perheeseen.

Siitä huolimatta millainen ihminen Jorma Hynninen on ja kuinka hän perhettään kohteli, pidän arvokkaana sitä, että hän on tullut julkisuuteen puhumaan muuttuneista asenteistaan, muuttuneesta kristillisestä uskostaan ja muuttuneesta asenteestaan homoja kohtaan. Tuon kaiken opetti hänelle hänen oma poikansa.

Haastattelun ajankohta hieman ennen isänpäivää on oikea ja sopiva. Hivenen itseäni häiritsee ajatus siitä, että tuossa ohjelmassa samalla tuli sopivasti mainostettua musiikkikirjailija Pekka Hakon kirjoittamaa kirjaa Hynnisestä, nimeltä Sielun maisemia. Luultavasti luen tuon kirjan siksi, että siinä käsitellään laajasti hänen suhtautumistaan poikansa Markon homoseksuaalisuuteen. Tietenkin kiinnostaa myös se, mitä uskispiirien kuvioissa tapahtui, kun Marko julkisti siellä homoutensa. Lopputulemahan oli se, että hänet hylkäsivät juuri ne ihmiset, joiden hyväksyntää hän oli pitänyt itsestään selvänä. Jälleen kerran osoitus ääriliikkeiden todellisesta lähimmäisenrakkaudesta. Se on ehdollista. Kuulut joukkoon ja sinut hyväksytään niin kauan kuin istut tarkasti formaattiin. Ellei, sinut hylätään raa'asti ja sydämettömästi.

On pikemminkin säälittävää, jos joku luulee, että uskonnollisissa yhteisöissä olisi lähimmäisenrakkautta. Yhteisön tavoite on saada mahdollisimman paljon jäseniä, jotta yhteisön ideologinen asema ja tulevaisuus olisi turvattu. Esimerkkejä tästä ovat nämä yhteisön formaatista poikkeavien kohtelu, kuin myös opit ja tarinat, joilla pyritään varmistamaan jäsenistön lisääntyminen kieltämällä kaikki sellainen, joka voisi estää jäsenistön kasvun: erityisesti ehkäisy ja homoavioliitot. Lisäksi ymmärtämättömien lasten kaappaaminen yhteisön jäseniksi kuuluu kuvaan lapsikasteiden, konfirmaatioiden ja ympärileikkausten ja vastaavien rituaalien muodossa.

Elämässä kannattaa siis ajatella omilla aivoilla ettei tule ajopuuksi.

Statisti kirjoitti: "On pikemminkin säälittävää, jos joku luulee, että uskonnollisissa yhteisöissä olisi lähimmäisenrakkautta."

Statisti on oikeassa siinä, että uskonnolliset yhteisöt eivät ole mitään lähimmäisenrakkauden erityisiä ja suuria toteutumispaikkoja. Kaikki kuitenkin täällä maanpäällisessä elämässä olemme vajavaisia ihmisiä, myös uskonnollisissa yhteisöissä. Uskossa on vain se, että siellä tuo vajaavuuden ei tarvitse olla taakka kenellekään. Jokaisesta uskonnollisesta yhteisöstä ja heidän periaatteistaan ja käytännöistään en voi erikseen tässä sanoa, miten toteuttavat lähimmäisenrakkautta. Kuitenkin ei ole mitään syytä, miksi syyttää muita lähimmäisenrakkauden puutteesta, jos ja kun ei itse osoita sitä. Itsestä voi ja tulee aloittaa.

Kiitos lapsikasteiden, konfirmaatioiden, ympärileikkausten ja rituaalien ihminen voi tuntea kuuluvansa johonkin ja jonnekin, eikä vain kuuluvansa, vaan olevansa merkityksellinen osa jotain. Samalla ihmisen kasvu huomioidaan erilaisina siirtyminä, mikä on ihmiselle tarpeen.

Martin, pidän väitteitäsi vähintäänkin kummallisina. Esimerkiksi ihmisen ruumiin silpominen (ympärileikkaus) auttaisi muka jotakuta tuntemaan kuuluvansa mukaan johonkin ja jonnekin. Tuollainen väite on pelkkää potaskaa. Ihmiset johdetaan harhaan luulemaan jotakin tuollaista käsittämätöntä uskonnon varjolla. Jossakin syvimmässä Afrikassa saatettiin primitiivisinä aikoina viillellä ihmisiä symbolina kuulumisesta joukkoon. Kun tällaista tapahtuu nk. sivistyneiksi itseän kutsuvissa maissa, on se todella typerää ja väärin tai sitten osoitus meidän olevan edelleen perin primitiivisiä.

Ei vain itsensä silpomista...

Primitiivisten aikojen" riitit ovat saanet vain uusia muotoja vaikkapa eri alakulttuurien keskuudessa, joita voidan käydä läpi itsensä löytämiseksi nuoruudessa. Lady Gagan viesti Born This Way on kaikunut nuorisokulttuureissa siitä asti, kun nuorisokulttuuri "keksittiin".
Erilaiset kehoon kohdistuvat muokkaukset ja rituaalit ovat aina kuulunet ihmisyyteen, itsensä löytämiseen ja kasvamiseen. Pienimmillääm tuo on vaikka sitä, että siirrytään käyttäään "isojen poikien housuja". Kaikesta länsimaisesta sivistyksen tuomasta kuorrutuksesta huolimatta ihmiseläin on hyvin primitiivinen.
Kaapista ulostulo voidaan nähdä myös siirtymäriittinä, jossa ihminen vapautuu ja löytää itsensä. Usein myös käyttäytyminen muuttuu pukeutumista myöden. Homojen alakulttuurit pitävät sisällään hyvin tarkat puku-ja käyttäytymiskoodin, jotka määrittelevät kuulumisen johonkin "heimoon" tietyine mieltymyksineen.

Minua ottaa päähän, että näillä sivustoilla uskonnollisia yhteisöjä yleistetään erittäin rankasti. En tiedä, onko yleistäjillä itsellään kokemusta näistä yhteisöistä, joista puhuvat. Itselläni on kokemusta ev.lut. seurakunnasta Suomessa, ja kokemusteni perusteella ei voi tehdä näin rankkoja yleistyksiä, kuin tällä foorumilla usein tehdään.

Olen itse kokenut sekä syrjintää että hyväksyntää uskonnollisessa yhteisössä. Viimeisimmäksi hyväksyntää sateenkaarimessussa Helsingissä, jonka liturgina toimi pappi, joka on lesbo. Ja voin sanoa kokeneeni lähimmäisenrakkautta hänen tullessaan istumaan seurakseni kirkkokahveilla jumalanpalveluksen jälkeen ja kysellessään, mitä minulle oikeasti kuuluu.

Lapsikaste ja konfirmaatio. Jos ihminen on uskovainen, niin tottakai hän haluaa, että hänen lapsensa on osallinen seurakunnasta. Olisi mielestäni jopa kummallista, että jos vanhemmat olisivat uskovaisia, he jättäisivät lapsensa oman yhteisönsä ulkopuolelle. Konfirmaatiohan tarkoittaa vahvistamista. Kyllä, jotkut nuoret konfirmoivat itsensä, että saisivat sukulaisiltaan rahaa. Mutta konfirmaation tarkoitus on se, että nuori omasta tahdostaan konfirmoi=vahvistaa uskonsa ja ilmoittaa tahtonsa kuulua kirkkoon.

Ja sitten rituaalit. Meillä kaikilla on rituaaleja. Olisi mielenkiintoista tietää, että mihin rituaaleihin Statisti tekstissään viittaa. Nimittäin jos olemassa yhteisö, mikä tahansa yhteisö, niin rituaalit ovat luonnollinen tapa yhteisölle tuoda ilmi olemassa oloaan ja yhteisön jäsenille tuoda ilmi, että kuuluu kyseiseen yhteisöön.

Ja ympärileikkauksista. En itse niitä hyväksy, mutta jos ilmiöstä puhuu, niin on hyvä tietää sen taustoja. Alunperin poikien ympärileikkauksilla oli hygieniaan liittyvä arvo. Kun ei ollut paikkoja, joissa peseytyä, ylimääräinen nahka leikattiin pois ja näin ehkäistiin bakteerien pesiytymistä kyseiselle alueelle. Nykypäivänähän tämä perustelu ei mitenkään ainakaan länsimaissa ole pätevä. Tyttöjen ympärileikkaus on sitten oma asiansa erikseen.

Kaapis ulostuloa en olekaan koskaan ajatellut siirtymäriittinä, mutta juuri sitähän se on. Mainio ajatus.

Siirtymäriitti tai muukaan ei kuitenkaan ole se, että esinahka nipsaistaa poikki pikkuvauvalta, joka ei tajua tilanteesta yhtään mitään. Häneltä ei kukaan kysy, josko hän haluaisi tulla silvotuksi. Mitä aikuinen mies tekee esinahallaan onkin jo aivan toinen asia.

Pioni, jos tarkoitat esimerkiksi minun kannanottojani uskovaisista ja kirkoista, minä rajaan moittivat näkemykseni noihin kirkon ja lahkojen änkyröihin. Tiedän melko paljon kirkkojen toiminnasta. Kirkkojen aktiivien joukosta löytyy hyvin monta sateenkaarimyönteistä ihmistä.

JuhaniV, kiitos tarkennuksesta. Minusta on tärkeää, että näitä foorumeita lukevat tietävät, että mistä tahoista milloinkin puhutaan.

Ei se evankelisluterilainen kirkkokaan täällä Suomessa ihan puhtoinen ole. En 15-vuotiaana teininä rippikoulussa kovin paljon ajatellut mitä tämä uskonnollisuus käytännössä tarkoittaisi. Rippikoulu kun oli vain siihen ikään kuuluva asia, eli kulttuurillinen tapa. Ja juuri herkän nuoren ihmisen 15-vuoden ikä oikeudellisten vastuiden alkaessa, ei siis 18-vuoden täysi-ikäisyyden ja täyden oikeudellisen vastuun alkamisen ikä, on kirkolle mitä otollisin hetki saada lapsikastetulta se "vahvistus", mitä pidän eettisesti ajateltuna arveluttavana käytäntönä.

Minä siis annoin tämän "vahvistuksen" 15-vuotiaana. Elin siitä eteenpäin normaalia arkea paljonkaan asiaa ajattelematta. Suostuin myös kummiksi. Kunnes sitten jysähti tajuntaan mitä tulikaan luvatuksi "vahvistuksessa":

Muutama vuosi sitten minulta meni kuppi nurin, kun kirkon ylin päättävä elin kirkolliskokous teki kuuluisan linjauksensa homoparien siunaamisesta ja rukoushetkistään. Se on evankelisluterilaisen kirkon virallinen oppi Suomessa. Jäin miettimään, että onko tämä tosiaan se eettinen malli lähimmäisenrakkaudesta, jota minun pitäisi kummina edistää opastaessani kummilastani elämäntielle? Ihmiset eivät pääsisi osalliseksi Jumalan armosta ihan vain seksuaalisen suuntautumisensa ja parisuhteensa vuoksi?

En kuitenkaan ole eronnut kirkosta, kun en halua pettää lupaustani kummiudesta. Lapsen vanhemmat kun eivät ole miettineet tällaisia asioita näin syvällisesti. Mutta jos eroaisinkin kirkosta heti kummilapsen konfirmaation jälkeen parin vuoden päästä, mitä vaikutuksia sillä olisi elämääni? Ei paljonkaan kunnes kuolen. Niinpä taas pieni myrsky vesilasissa tuli muutama päivä sitten, kun luin lehdestä otsikon, että taas kirkolliskokouksen päätöksellä kirkkoon kuulumattomat siunataan jatkossa ilmaiseksi haudan lepoon:

http://www.hs.fi/digilehti/kotimaa/Kirkkoon+kuulumaton+siunataan+vastakin+maksutta+hautaan/a1352436359279

Siis, ihanko oikeasti pappi tekee siunauksen, vaikka vainaja ei kuulunut kirkkoon? Pitääkö siis kirkkoon kuulumattoman tehdä siunaamattomuudesta joku testamentin tapainen tahdonilmaisu, jos ei halua hautaamisen yhteydessä harjoitettavan uskonnollisia tapoja?

Kirkko nyt vain sattuu olemaan tässä maassa pääasiallinen hautaamispalveluja tarjoava organisaatio, joten täysin siitä ei voi päästä eroon edes kirkkoon kuulumattomat.

Statisti, ei hätää, väkisin pappi ei tule kirkkoon kuulumatonta siunaamaan. Toki omaiset voivat papilta tätä toimitusta pyytää, mutta papilla on käsittääkseni velvollisuus selvittää, oliko vainaja eläessään tätä vastustanut. Kirkolliskokouksen päätös koski vain maksua, jota siis kirkkoon kuulumattoman mahdollisesta hautaan siunaamisesta siis ei edelleenkään saa periä.

"Pappi ei saa toimittaa kirkkoon kuulumattoman siunaamista edes omaisten pyynnöstä, mikäli se on vastoin vainajan vakaumusta. Siunatessaan vainajan vastoin kirkkolakia pappi tekee virkavirheen, josta voi olla rangaistuksena esimerkiksi varoitus.
Omista hautajaistoiveistaan kannattaa kertoa omaisille tai muille läheisille ja tarpeen vaatiessa voi laatia hautaustestamentin, jossa voi määrätä omista hautajaisistaan."

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/pohjois-savo/tietoa/oikeustietoa/hautaaminen.html

Pappi jututtaa omaisia selvittääkseen vainajan tahdon ja tekee sitten ratkaisunsa. On olemassa pappeja jotka eivät halua siunata kirkkoon kuulumattomia. Varmin keino on tehdä tosiaan paperi jossa tekee selväksi oman tahtonsa myös tuossa asiassa. Useinhan tuossa on kyse siitä että kirkkoon kuulumattoman omaiset haluavat sen siunauksen vaikka tietäisivät vainajan halunneen muuta. Se vain unohtuu sopivasti kertoa.

"Kaapis ulostuloa en olekaan koskaan ajatellut siirtymäriittinä"

"Riittejä" on helpomi ymmärtää, jos ne koettelevat omaa käsityspiiriä. Oman kokemuspiirin ulkopuolelle jäävät asiat voi hyvinkin luoda ennakkoluuloihin perustuvia väärinkäsityksiä tai tulkintoja.

Hyvä, että tuohon kirkolliskokouksen päätökseen ei sisältynyt päätöstä ottaa käyttöön automaattisiunausta. Olin kyllä tietoinen siitä, että aikaisemmin vainajan vakaumusta oli kunnioitettu.

Koskettava haastattelu. Mieleen palasi omat kokemukseni, kun menetin ystäväni samoihin aikoihin samalle taudille. Ikävä on suuri vieläkin. Vaikka Hynnisen ankarastakin persoonasta voidaan olla monta mieltä, arvostettavaa oli että hän ei hylännyt lastaan ja ainakin jollakin tasolla hyväksyi poikansa homouden. Toisenlaisiakin tarinoita on riittämiin. Ja suuret taiteilijathan ovat usein hyvin itsekeskeisiä, tässäkin tuli se esille. Suosittelen katsomaan ( ja lukemaan) Jonas Gardellin kirjasarjaan perustuvan 3-osaisen Tukholmaan sijoittuvan draaman "Torka aldrig tårar utan handskar". Mielenkiintoinen erityisesti nuoremmille jotka eivät 80-lukua ole eläneet, loistavat näyttelijäntyöt kaiken lisäksi. Kirjoista käsittääkseni vasta ensimmäinen osa on ilmestynyt.

http://www.svt.se/torka-aldrig-tarar-utan-handskar/

ehkä sen olisi voinut jättää kertomatta että kuoli juuri aidsiin. Ihmiset saa entistä enemmän vahvistusta omille ennakkoluuloilleen homoista ja aidsista juuri "homojen tautina"(?)

Minun lapsuudessani mielenterveysongelmat olivat samanlaisten asenteiden kohteina kuin HIV oli vielä muutamia vuosia sitten. Silloin aikanaan "hulluus" oli perheelle ja suvulle suuri häpeä. Sitä piiloteltiin kaikin keinoin. Sanottiin jonkun seonneen ja "se joutui hullujenhuoneeseen". Vuosikymmenten aikana asenteet mielenterveyden ongelmiin ovat muuttuneet radikaalisti. Ainakin Amerikassa jokaisella "kunnon kansalaisella" on "shrink", kallonkutistaja eli psykiatri. Olet jollakin tavoin luuseri tai varaton, ellei sinulla ole omaa kallonkutistajaa. Suomessa puhutaan tänä päivänä sujuvasti mielenterveyden hoidosta ja käytössä olevista lääkkeistä.

Olen sitä mieltä, että Hynnisen kertomana oman pojan homous ja myös hänen sairautensa on tärkeää sanoa ääneen. HIV on tarttuva tauti siinä kuin jokin muukin.
En minäkään pidä kirjailijan freudilaisesta lipsahduksesta, josta huomautetaan Pekka Hakon kirjan esittelyssä ranneliike.netissä: Yhden omituisen käsityksen Pekka Hako on päästänyt kirjaan: ”..pojan homoseksuaalisuus johti (!) AIDS:iin ja kuolemaan.”

Arvio: Laulajan muotokuva
http://ranneliike.net/teema/laulajan-muotokuva?cid=7&aid=9174