Unohdammeko vastavuoroisuuden?

Eräs kaverini valitti, että hän ja puolisonsa järjestävät kotonaan ystävilleen illalliskutsuja, joissa on tarjolla sekä juomaa, että syömää. He ovat huomanneet vieraiden viihtyvän mainiosti ja tunnelmakin on kaikkineen hyvä. Tähän saakka kaikki hyvin. Sitten seuraa mutta: heille ei tule vastavuoroisesti kutsuja missään muodossa kenellekään näistä heillä käyneistä.

Itselläni on yksi muistuma, joka on edellisen kaltainen. Herrapari järjesti komeat herrakutsut Helsingin edustalle turistialukselle noin kymmenelle heidän ystävälleen. Jatkot olivat vielä maissa ravintolassa risteilyn jälkeen. Kaikkea hyvää oli koko päivän tarjolla yllin kyllin. Kaikki isäntien piikkiin. Tunnelma oli mahtava. Jälkeenpäin kuulin, että isäntäpari oli saanut vain yhden puhelinsoiton, jossa kiitettiin suomalaisen tavan mukaan viimeisestä. Suurin osa näistä risteilyvieraista ei esittänyt koskaan vastakutsua.

Nämä olivat vain pari tällaista tapausta. Itsellänikin on toki tässä kohden parannettavaa. Otan kaverini huomautuksen vakavasti.

Onko vastavuoroisuuden unohtamisesta tullut tapa?

Juhani on ottanut puheeksi hyvän pointin. Minusta vastavuoroisuus on tosiaankin katoamassa ellei jo tyystin kadonnut. Kyse ei ole edes siitä, ettei kutsuja tai mukavaa ohjelmaa järjestävät saa vastakutsuja, vaan myös käyttäytymisestä, kun tuon ehtoisan isännän/emännän vaivalla järjestämille illallisille tulevat tuovat mukanaan pullon Alkon halvinta punkkua tai kulman takaa marketista löytyneen nuutuneen tulppaanipuskan, jos sitäkään.

Ei ihme, että nykyään yhä harvemmat viitsivät ylipäätään järjestää mitään. Vanhempieni sukupolvella oli vielä vilkas seuraelämä illalliskutsuineen, teatteriretkineen jne. Nykyään ei juurikaan tunnu järjestettävän paljon mitään ja niiden vähien järjestäjienkin into hiipuu, kun vastakutsuja ei kuulu.

Tosi harmillista, sanon minä.

Oman sukupolveni kokemuksesta voin sanoa, että nykyisin nyyttikestit on aika yleisiä, ne järjestetään jonkun luona ja jokainen tuo jotain mukanansa, josta sitten kehitetään yhdessä jotain syötävää. Voi olla ennaltasovittua että jokainen tuo tietyn asian tai sitten mennään sillä mitä jokainen on katsonut. Ja jos mennään johonkin niin jokainen maksaa oman lippunsa tai juomansa.

En ole monissakaan juhlissa ollut, missä joku olisi ns. avannut piikin johonkin ravintolaan ja siellä olisi syöty sitten kaikki isännän laskuun, joten vastakutsua en voi lähettää. Ymmärrän kyllä pointin siinä että hyvät tavat ovat unohtuneet monilta, ei viedä enää mitään tuliaisia, vaan korkeintaan se Juhla Mokka kahvi (yök) ja se ruusupuska sieltä marketista. Mutta on myös omalta kohdaltani tarjottavat kokeneet inflaation. Nykyisin ei juuri koskaan tarjota vieraille itsetehtyä pullaa, jota vielä omassa lapsuudessani (15 vuotta sitten) sai monista paikoista mihin mennään kyläilemään tai että kutsuttaisiin edes syömään.

Itseäni ehkä eniten vastavuoroisuudessa häiritsee se, että varsinkin näissä piireissä kaupunkilaisilla harvoilla on omaa autoa, ja koska itsellä sellainen on, niin oletetaan automaattisesti että "sähän voitkin sitten ajaa pienen lenkin tuolta meidän kautta" ilman, että edes ajatellaan tarjota pientä korvausta siitä että ajan parhaimmillaan 10km väärään suuntaan ja takaisin. Enää en aja, kävelkööt!

Hyvät tavat ovat kokeneet jonkinlaisen unohduksen ja joitain asioita mitä omassa lapsuudenkodissani on taottu päähäni ollessani lapsi (aina viedään jotain tuliaisia, bensaraha, kiittäminen) eivät ilmeisesti ole kaikille itsestään selviä.

Muistan kun lapsuudessani äitini monesti lähetti "kiitos viimeisestä" -kortteja paikkoihin, missä oltiin käyty. Nykyisin kortteja ei enää juuri postiluukusta tipahda, enkä kyllä itsekään niitä ole paljoa viljellyt.

Järjestämme puolisomme kanssa muutaman kerran vuodessa illanvieton ystäväpiirillemme ruokineen ja juomineen ja niiden välissä pienempiä illallisia suppeammalle joukolle. Tämä on meille lähes ainoa mahdollinen tapa ehtiä tapaamaan kaikkia ystäviämme edes silloin tällöin. Hassuista työajoistamme johtuen emme noiden iltojen lisäksi vastavierailuja ehtisi edes tekemään.

On tietysti mukavaa, jos vieraat tuovat tullessaan jotakin pientä taloon. Viinipullot on välillä avattu omien juomiemme jatkeeksi. Vappuna ihmisten matkassa on tullut kuohuviiniä eikä juhlia yleensä lopeteta ennen kuin ainakin kaikki ne on juotu pois. Mieltä lämmittää aivan yhtä paljon kaupasta ostetut orkideat kuin matkanvarrella luonnosta poimitut kukatkin. Muutaman viikon takaisten juhlien jäljiltä olohuoneen sohvan päällä on nykyään peuran talja. Jos vieraat tiedustelevat etukäteen mahdollisia tuomisiaan, vastaamme yleensä ”tuo itsesi”. Pienemmillä illallisilla saatamme sopia, että vieraat tuovat viinit tullessaan, jolloin paljastamme menun etukäteen. Koska illanviettojemme parasta antia ovat aina olleet eri aloja edustavien ihmisten mielenkiintoiset keskustelunavaukset, on useastikin paras tuliainen ollut jonkun vieraan mukanaan tuoma uusi seuralainen.

Alkon halvimmasta punkusta tulee mieleeni perinteiset glögijuhlamme joulun alla. Noihin juhliin olemme nimittäin kysyttäessä pyytäneet vieraita tuomaan nimenomaan halvinta mahdollista punkkua Alkosta. Niistä ja omista laatikkoviineistä puolisoni keittelee vieraille glögiä ”salaisella” reseptillään – kaadetaan kattilaan mitä sattuu olemaan saatavilla ja maustetaan mm. glögiviinauutteella ja sokerilla.

Vierailla on ollut tapana kiittää viimeisestä seuraavan kerran tavatessamme. Useamman kymmenen ihmisen kiitokset puhelimitse tai vaikka vain tekstiviesteinä kokisin ainakin itse omaa ajankäyttöäni häiritsevinä.

Jos ystävyyteen luottaa täysin, ei kiitoksilla tai vastakutsuilla olekaan väliä, koska se "kiitollisuus" (oli kivaa nähdä) on itsestäänselvyys. Tällöin kiitostekstari olisi tosiaan jopa outoa. Mutta jos ystävyys on vasta lämpiämässä, eikä toinen osapuoli tee mitään sen eteen, se lähettää kyllä (kenties tarkoituksetta) tietynlaisen signaalin. Samoin jos omissa juhlissa käyneet ihmiset eivät kutsuisikaan omiin vastaavanlaisiin illanistujaisiinsa tai juhliinsa.