Huippu-urheilijallakin voi olla järkeviä ajatuksia!
Kun radiossa tai telkkarissa haastatellaan huippu- tai muutakin urheilijaa, pistän sormet korviini taikka suljen toosan välttääkseni myötähäpeän tunteita. Urheilutoimitus haastattelee urheilijaa tavallisesti jonkin onnistuneen tai epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen. Tankataan jotakin todella tylsää lajista tai suorituksesta "urheilunarkomaanien" iloksi ja kaikki ovat sen jälkeen tosi tyytyväisiä, erityisesti urheiluselostaja, joka kokee saaneensa jotakin merkittävää irti tuosta huipusta. Todellisuudessa toistellaan ennakkoon harjoiteltuja fraaseja. Itse urheilijasta emme saa tietää oikeastaan mitään. Tämän koin aikanaan erityisen selvästi, kun yleisluistelun maailmanmestari (1959) Juhani Järvinen oli työtoverini. Esimerkiksi syvenevästä alkoholiongelmasta ei julkisuudessa puhuttu sanaakaan.
Täydellisen yllätyksen koin TV1:n ohjelmasta Puoli seitsemän. Siinä haastateltiin entistä mäkihyppääjää Janne Ahosta. Miehellä on selvästi ajatuksia ja mielipiteitä ja hän osaa muotoilla sanomansa helposti ymmärrettävään muotoon. Kiinnostava henkilö, jolla on nyt muuten uusi laji. Ei ollenkaan hassumpi ilmestys ja on oikeastaan varsinainen silmänilo. Hiukan aliravitun näköinen, mutta sellainen voidaan toki hyväksyä tänä päivänä urheilijalle.
Kannattaa katsoa hänen haastattelunsa:
http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/tv/1470974Hyvä Juhani V. Haluatko provosoida näillä keskustelunaloituksilla? Pornotähdellä, huippu-urheilijalla jne. on järkeviä ajatuksia? Miksi ei olisi? Puuttumatta nyt siihen, mikä kenenkin mielestä sopii otsikon "järkeviä ajatuksia" alle, voi todeta, että homollakin voi olla järkeviä ajatuksia. Lokeroitko todellakin ihmiset karsinoihin esim. ammatin, iän tai jonkun muun ominaisuuden mukaan? Onko maailmassasi järkevät ajatukset varattu vain tietyn koulutuksen saaneille tai tietyn ammattialan edustajille? Käsitän, että tarkoituksesi on hyvä, mutta ilmaisemalla sen näin olet ikään kuin muiden ihmisten yläpuolella arvioimassa sitä kenellä on järkeviä ajatuksia. Sekö on maailmankatsomuksesi? Ja voitko nyt listata kaikki ihmisryhmät, joiden et oleta omaavan järkeviä ajatuksia, niin voimme kaikki yhdessä ruveta bongaamaan, kuka olisi poikkeusyksilö ja pääsisi ajattelijoiden kerhoon.
Minustakin urheilijoiden haastattelut kilpailujen jälkeen ovat kiusallisia ja lähinnä turhia, mutta mitä niihin kysymyksiin pitäisi vastata? Minusta niiden haastatteluiden nolous alkaa jo kysymyksestä ja toimittajista ja fiksukaan urheilija ei niissä voi tuoda ajatuksiaan paljoa esiin. Totean tähän, että eläkeikäisilläkin voi olla järkeviä ajatuksia.
Kauneuspilkku kirjoitti: " Minusta niiden haastatteluiden nolous alkaa jo kysymyksestä ja toimittajista "
Tuo on hyvä pointti. Vien ajatusta vielä eteenpäin: millaisillehan idiooteille tuollaisia haastattelunpätkiä oikeastaan tehdään? Jos ei olisi niitä sohvan pohjalla lojuvia, kaljaa ryystäviä urheilufaneja, tuollaiset haastattelut jäisivät tyystin tekemättä. Ohjelma-aikaa voitaisiin täyttää jollakin järkevämmällä, vaikkapa henkilökohtaiseen liikuntaan kannustavilla haastatteluilla tai esimerkeillä. Kaikenkaikkiaan, huippu- ja kilpaurheilulla on medioissa kohtuuttoman paljon tilaa. Ne eivät edistä kenenkään hyvinvointia. Kenties kaljatehtaitten liikevaihtoa?
*********
Aloin jo huolestua, että eikö korkealentoinen hengentuotteeni herätä lukijoissa minkäänlaisia reaktioita. Kauneuspilkku, pelastit päiväni. :)
Hm...täällä on aika hiljaista nykyään...mutta ilmeisesti tarkoituksesi on vain provosoida...viittaisin edelleen toimituksen tasoon. En usko, että penkkiurheilijat ovat erityisen kiinnostuneita näistä haastatteluista, vaan enemmänkin urheilutoimittajilla on tarve leikkiä reportteria ja tehdä haasttaeluita, vaikka asiaa ei juuri olisikaan. Tai ehkä kyseeessä on perinne, onhan näitä haasttaeluita tehty kait iät ja ajat.
Tuntemistan (huippu-)urheilijoista lähes kaikki ovat hyvinkin fiksua sakkia, jolla on paljon näitä järkeviä ajatuksia. Se on usein toimittajan laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta, kun kysymykset ovat aina samaa huttua ja vastaukset vielä enemmän sieltä Suuresta Kliseekirjasta (keskitymme vain omaan peliin, tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää jne jne.).
Osittain tässä on myös joku vinksahtanut illuusio, jonka mukaan "kaikista aiheista" ei saa puhua urheilussa ääneen. En tiedä eletäänkö siinä jossain omituisessa mielikuvamaailmassa vai pelätäänkö, että joku voi alkaa aukoa päätään, jos alkaa puhua viisaita urheiluun liittymättömistä aiheista.
En tiedä kuinka usein muita kuin suoria lähetyksiä tehtäessä kuullaan lause "tätä ei sitten saa laittaa siihen juttuun". En silti yllättyisi, jos (urheilu)toimittajat haluttomuuttaan tai kyvyttömyyttään hokisivat mantraa "tässä saa puhua vain urheilusta, tässä saa puhua vain urheilusta". Ainakin Muumioradion eikun Ylen kohdalla tältä tuntuu aika useinkin.
Toinen ääripää on sitten tietysti ns. kaikkien alojen erityisasiantuntijat, jotka rahallista korvausta vastaan muuttavat vakioluentonsa kohdeyleisölle sopivaksi. Muistaakseni v. 1995 jääkiekon MM-kultaa voittaneen joukkueen valmentaja Kurt Lindström oli puhujana jossain maidontuotantoalan jutuissa, mikä onkin sitten jo aika kaukana urheilusta.
Tämän sivuston teema huomioiden on outoa, että Suomessa ei yksikään ammattilaisurheilija ole sivunnut seksuaalivähemmistöjä missään kommentissa tietääkseni ikinä. Lähestyy jo naurettavaa, jos halutaan viljellä ajatusta, että lajin parissa ja sen seuraajissa (lue: maksajissa) on 100% heteroenemmistö.
Tältä osin jämähtäneenä pitämäni Pohjois-Amerikka on ottanut monta harppausta eteenpäin. Siellä on ns. straight ally -projekteja, joissa urheilijat ilmoittavat sitouneensa siihen, että eivät itse käytä eivätkä hyväksy esim. homofobista huutelua yleisössä tai kopissa. NHL-tähdet osallistuvat saman aiheen tiimoilta You Can Play -kampanjaan (tällä hetkellä en tiedä, onko mukana suomalaisia NHL-miehiä).
Iso-Britanniassa ihan hallituksen aloitteesta on tehty paperi (muistaakseni ihan hallitusohjelmassakin oli), jolla halutaan kitkeä esim. rasismi ja homofobia urheilusta. Sen voivat allekirjoittaa seurat, joukkueet ja todennäköisesti myös yksilöurheilijat. Varmana tietona voin kertoa, että Suomessa samaa ehdotettiin 2-3 vuotta sitten, mutta edes symbolinen kattojärjestö ei siihen innostunut.
Luulenkin, että Suomi on tältä osin taantumassa reipasta vauhtia kylmän sodan aikaiselle tasolle. Mikään ei siihen pakota, mutta kun kukaan ei oikein viitsi tai halua sanoa mitään, niin siihen suuntaan ollaan menossa. Yhtälöön kuuluu tietysti se, että nyt juniori-ikäisten urheilijoiden ajasta, vaivasta ja (vanhempien) rahasta kilpailevat sellaiset harrasteet, joita ei esim. 1990-luvulla juurikaan ollut. Samoin yleisölle (lue: maksajille) on muitakin tapoja viettää aikaa. Esim. Suomen seuratuimpana sarjana oleva jääkiekon SM-liiga on siinä tilanteessa, että vain muutama seura on pystynyt pitämään tuloksena plussalla useampana perättäisenä vuotena. Hipoo totaalista idioottimaisuutta, kun tässä tilanteessa ei edes yritetä pitää kiinni harrastajista (tulevaisuuden ammattilaisista) ja katsojista.
On melko yhdentekevää, että miten monta huippu-urheilun muutostyöryhmää meillä on, jos ei ole tulevia huippu-urheilijoita ja yleisöä. Se on sama kuin lapiohommissa olisi viisi työnjohtajaa, mutta kukaan ei lapioi eikä kukaan maksa siitä mitään. Yksi parhaiten urheilukulttuurin tilasta perillä olevista on valmentaja Alpo Suhonen. Ape on nähnyt urheilua pelaajana ja valmentajana monessa maassa ja monella eri vuosikymmenellä. Apella vaan on kiusallinen tapa puhua maton alle lakaistuista aiheista, joten hänet halutaan mielellään pelata paitsioon tai hänen puhuessaan tunkea sormet omiin korviin ja alkaa pitää älämölöä.
Ossi, mielenkiintoinen analyysi. Jos tulkitsen kertomaasi oikein, meille voi tulla jonakin kauniina päivänä tilanne, että stadionit muutetaan kaiken kansan kuntoiluun tarkoitetuiksi, koska ei ole huippu-urheilijoita, eikä katsojia? Tulee jokin tolkku tähän tämän päivän huippu-urheilun ylivaltaan medioissa ja tietenkin rahanjaossa. Parempaan päin ollaan siis menossa minunkin veroeurojeni käyttökohteissa!
Maksatko urheilijoita veroistasi?
Juhani, en usko, että huippu-urheilijat tai katsojat katoaisivat tyystin. Silti jo nyt ollaan siinä tilanteessa, että joissain urheilulajeissa on pulaa materiaalista ja joidenkin pitää lykätä lopettamispäästöstä, jotta Suomi ei ihan tipahda lajikartalta.
Katsojalukujen kanssa varmasti tuorein esimerkki on jääkiekkoseura Espoo Blues, joka on tuskaillut paljonkin katsojamäärien vähyyden kanssa, vaikka alueella pitäisi väestöpohjaa olla.
Analyysin kärki (jos siinä sellaista oli) oli se, että huippu-urheilu vaatii uudenlaista panostamista. Tai ei niinkään uudenlaista, vaan nykypäivän menoa. Siinä ei auta Airbus-kuorma kehittämismiettijöitä ja nätit postimerkit. Suomi on myös vaativa maa markkinointiympäristönä. Hyväkään tuote ei aina myy, puhumattakaan näistä kliseeratkaisuista. Helmikuussa mainitsin lehtihaastattelussa, että ei se oikein toimi niin, että "lätkäistään seuran logo stringeihin ja myydään niitä sitten seurastringeinä". Logokrääsän kanssa käy usein niin, että viiden vuoden päästä toimistolla mietitään, että miksi täällä on vieläki 500 kpl jotain tuotetta ja kuka ihme näitä tilasi näin paljon.
"Uusista klassikoista" on pakko mainita KalPan kalenteri. Se ei ole pelkkä ns. poikakalenteri, koska kalenterista voi kääntää näkyviin toisen puolen, jossa on perinteisiä lätkäkuvia jätkäkuvien sijasta. Isolla mittakaavalla Suomessa ei ole vastaavia nähty vuosiin ja siinä oli taloudellisesti ja imagollisesti hyvä sauma. Käsittääkseni kassaan tulee kulujen jälkeen 5-numeroinen summa käteistä ja julkisuus on ollut mainiota. Jos kalenterissa olisi vielä ollut jokin hyväntekeväisyystäky, niin myyntiluvut saattaisivat olla kaksinkertaiset. Ainoa negatiivinen puoli on ollut nimettömien nettikeskustelijoiden sataprosenttisestä alystä vapaat "homokalenteri"-huutelut, joita on jossain foorumeilla joka toinen aloitus.
En ala tässä poraamaan sitä, että "mihin ne verorahat menevät", vaikka urheilu on totta kai saamapuolella samoin kuin kaikki muutkin kulttuuritoiminnot (en aseta urheilua ja "muuta kulttuuria" eri ryhmiin vaan pidän niistä saman kokonaisuuden eri osasina). Samoin esim. Veikkausmonopolista sinne menee osa. Sinne voisi mennä vaikka kaikki veikkausvoittorahat ja voitaisiin säätää yleinen urheiluverokin, mutta se lopputulosta pidä kellumassa. Siihen pitää saada tavalla tai toisella aitoa kiinnostusta sekä suorituspaikalle että yleisöön. Tarvitaan ihan oikeita, kannustavia ilmiöitä. Kannustava ilmiö ei ole se, että yhtäkkiä menestynyt urheilija lypsetään markkinamiesten tempuilla vuodessa tyhjäksi ja aletaan katsoa uutta lypsylehmää.
Kun näemmä tuonne uutissivujen jääkiekkouutisiin ei pysty kommentoimaan niin, pistetään nyt sitten tänne kun ketjussa on taikasanat mainittu.
"You Can Play"-projektissa halutaan tuoda julki sitä, että ei ole väliä mitä olet, vaan "if you Can play, You can play".
Suomalaiskiekkoilijat ovat pitkään loistaneet poissaolollaan tästä hankkeesta, mutta Carolina Hurricanesin Tuomo Ruutu tekee tähän pääsääntöön ilahduttavan poikkeuksen:
http://www.youtube.com/watch?v=SVWRsVxHdFk
Vielä kun saataisiin Suomen Sotshiin lähtevä jääkiekkojoukkue tekemään itsestään tuollainen video (vaikkapa osin venäjäksi), niin siitä varmasti riemu syntyisi ;-)
Lisää YCP-projektista:
http://youcanplayproject.org/Vanha ketju näyttää heränneen eloon. Pientä tilannekomiikkaa, että puolessatoista ei ole paljon edetty.
Huippu-/ammattilaisurheilijoilla on järkeviä ajatuksia, eivätkä he kaikki ole keskiaikaisella tasolla. Ongelma on se, että ne ajatukset eivät välity "ulkopuolisille". Käytän lainausmerkkejä, koska nuo ulkopuoliset usein rahoittavat systeemin. Esim. Liigassa tulot voi karkeasti jakaa kolmeen suunnilleen yhtä suureen osaan: 1. lipputulot 2. sponsoritulot 3. tv-sopimuksen tuotto + muut erät.
Otteluiden katsojamäärät ovat keskimäärin 500 katsojaa pakkasella viime vuoteen nähden. Jos NHL-työsulun aiheuttama isojen nimien piipahdus Suomessa poistetaan ja verrataan ed. kauteen, niin siltikin miinuksella ollaan useamman sadan verran.
Sponsorirahoista katoaa lähivuosina joka neljäs euro. Jäljelle jäävistä sponsoreista yhä useampi vaatii arvointiperusteeksi ns. eettisen sponsoroinnin. Jos lajin imago on kaksi luolamiestä pätkimästä toisiaan turpaan (lajissa, jossa sen ei pitäisi olla pääosassa), niin mielikuva-assosiaatiot ei ole sponsorille edullisia. Samoin eettisen sponsoroinnin pykälät tekevät sopimuksista tietyllä tapaa epävakaita: monivuotisen sopimuksen voi irtisanoa tai sisältöä muuttaa (lue: leikata summia), jos kohde ei täytä sovittuja eettisiä normeja.
Puolentoista vuoden takaisesta Suomessa on muutoksena tapahtunut ainakin tuore Straight Star Ally -projekti (linkki FB-sivulle:
http://www.facebook.com/StraightStarAlly). Jokainen tietää, että tarroja liimailemalla ei maailma pelastu. Toisaalta, suomalainen urheilu on sen tason puuhastelijoiden käsissä, että ei tuo ainakaan haitaksi ole. SSA:n logiikka on yksinkertainen ja siinä on huomioitu tuo, että urheilijoiden kommentit ovat edelleen Suuresta Kliseekirjasta ja h-sana on suomen kielessä ruma sana. Äänetön viesti on helppo.
Jos Suomalainen urheilu ei petä, vaan jatkaa traditioitaan, niin se onnistuu ampumaan itseään jalkaan SSA:n kanssa; pääsiäiseen 2014 mennessä saldona on yksi SSA-kiekkoilija (Rauman Lukon Harri Tikkanen) ja yksi SSA-valmentaja (Porin Ässien fysiikkavalmentaja Vesa Vuorenmaa). Eli pelaajakunnasta on edustettana huimat 2,5 ‰ (promillea).
Mikä olikaan lähtökohta? Se, että urheilujoiden ja urheilun arvomaailmasta ei urheilijoiden ulkopuoliset tiedä mitään. Toivon hartaasti, että suomalainen urheilu lopettaa tämän tilanteen, missä se puuhastelee itsensä nurin. Ei ole sellaista patenttiratkaisua, jolla vedetään juniorien määrä, katsojaluvut tai rahoitus +25 %. Ne poimitaan pieni pala kerrallaan sieltä ja täältä (segmenttimarkkinoinnin käsite on hyvä opetella). Vanha patenttiratkaisu eli tehdään uusi, heikkolaatuinen ja kallis t-paita nettikauppaan ei enää toimi. Nykyvauhdilla suomalainen urheilu on vuosikymmenen lopulla hengityskoneessa.
Entäpä jos suomalaisen huippu-urheilun oikea paikka olisikin hengityskoneessa. Mihin me tarvitsemme huippu-urheilijoita? Liikkumaan meidän puolestamme, että me saamme katsoa heitä tv:stä omalla kotisohvallamme kaljatuoppi kädessä, liikauttamatta itseä edes autolla ottelupaikalle?
Perjantaisessa Pressiklubissa oli värikäs ja hieman epätasainen keskustelu suomalaisesta urheilusta. Olisin odottanut sateenkaariteeman mahtuvan asialistalle. Ei sinnepäinkään. Urheilusta mediailmiönä ja muutenkin kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin katsoa tuore Pressiklubi:
"Vieläkö Suomessa on sankareita? Heerosten synnyn ja tuhon jäljillä Juhani "Tami" Tamminen, Vesa Rantanen ja Pekka Lehtinen. "
http://areena.yle.fi/tv/2037553Uskon jollain tasolla romantisoituun ja nostalgiseen kuvaan urheilun tarpeellisuudesta. Ehkä harrastusta aloittavilla nuorillakin on hyvä olla joku terveellinen esikuva. Esikuva-asemaan liittyy tietysti jonkinlainen vastuukin, vaikka moni mielellään tyytyy isoon kannattajakuntaan ilman mitään esikuvavastuuta. Poikkeuksiakin silti on.
Kriittisesti voisi kysyä myös: mihin tarvimme "tavallisia" urheilutoimittajia? Sanomalehtijuttu eilispäivän liigaottelusta saa niin vähän aikaa ja tilaa, että jos jutusta poistaa nimet, niin voi arvuutella vuosikymmentä. Eli uutisarvo on vähäinen. Täysin olematon uutisarvo on niissä lehtien videoklipeissä, joissa toimittajat kehuvat itseään, toisiaan, plus heittelevät sisäpiirin vitsejä. Olen tainnut kaksi sellaista klippiä katsoa kokonaisuudessaan. Sen jälkeen tyydyin katsomaan 20 sekunnin pätkän, jos niissä on jotain mielenkiintoista. Media on muutenkin tehnyt itselleen hallaa olemalla lyhytnäköinen. Sikailu-uutiset tai uutisarvottomat uutiset eivät varsinaisesti innosta lähtemään urheilutapahtumiin. Aika pienellä ryhmällä on lippua ostaessa motiivina nähdä verta jäällä. Samoin "hardcore-kannattajat" eivät riitä täyttämään katsomoita, vaan yleisöä pitää kosiskella muualtakin.
Yleensä ikävä merkki on se, jos keskustelu (varsinkin rahasta) polarisoituu ja haetaan vastakkainasettelua "kultuuri" vastaan "urheilu". Lasken urheilun kulttuuriin, mutta en suoraan taiteeseen. Silti omakohtaisesti tiedän, että urheilu voi antaa jonkin verran vetoapua taiteelle ja taide vastapuolisesti monipuolistaa urheilusta välittyvää kuvaa. Liian usein tuo rahasta tappeleminen menee siihen, että haetaan ääriesimerkkejä, kuten vaikka kumpaan menisit mieluummin, kuuntelemaan oopperaa vai katsomaan jääkiekkoa. Suomen kokoisessa maassa - joka on vielä omituinen markkina-alue - ihmisiä, rahaa ja muita resursseja on rajallisesti. Kinastellessa lapsi menee pesuveden mukana, ja lopputulos ei ole kenellekään hyödyksi.
Huippu-urheilijoita tarvitaan luomaan pienille harjoittelijoille se sama tunne, jonka menestynyt bändi luo autotallisoittajille.
En oo ennen tullut ajatelleeksikaan, miten urheilijoiden yksityiselämä jätetään rauhaan aivan eri tavalla kuin taiteen alalla olevien julkisuuden ihmisten. Toki haastattelut on tylsiä, kun aina kysytään ne samat kysymykset. Urheilija antaa peliin pelkän suorituksen, taiteilija usein koko persoonansa. Olisivat muusikoidenkin haastattelut tylsiä jos niissä puhuttaisiin vain siitä, mitä artistit odottavat seuraavan levyn myynniltä ja listasijoituksilta, miten ne sitten sujuivat ja mistä se johtui ja mille se tuntui.
En oo koskaan ollut mikään penkkiurheilija, mutta niin monet ovat sitä niin intohimoisesti, ettei se oo mitenkään merkityksetöntä. Enkä usko ollenkaan, että ne ihmiset aktivoituisivat itse liikkumaan jos televisioitu urheilu lopetettaisiin. Ei musiikin kuuntelukaan ole pois sen soittamiselta, jotkut vain kiinnostuvat pelkästään jommastakummasta.
Urheilijoiden haastattelut ovat usein tylsiä. Tietysti heti suorituksen jälkeen annetut kommentit ja erätaukohaastattelut ovat aina samaa kaavaa (harva maailmantähti sanoo Helsingin-keikkansa jälkeen muuta, kuin kaunista maata, hienoa keikkaa, upeaa yleisöä jne.). Oudoksi se menee lähinnä henkilökuvahaastatteluissa, jotka usein näyttää siltä, kuin olisi kerätty uran siihen mennessä kuluneimpien kliseiden Top-10.
Huippu-urheilijoiden yksityisyyden suoja ei ole paljoakaan suurempi, kuin muilla julkisuuden henkilöillä. Julkisella paikalla tapahtuvat asiat ovat julkisia. Yksityisyyden suojaan jää ovi raolleen, jos urheilija itse sen oven avaa. Jotkut tekevät sen virheen, että ihastumisen tai rakastumisen huumassa toitottavat siitä julkisesti. Silloin ei yleensä ajatella, että ihmissuhde voi päättyä eroon, ja siitä erostakin puhutaan julkisesti, halusi tai ei. Eräs ulkomaisten viihdealan ihmisten pr-kuvaa työkseen hoitava ystäväni aloittaa asiakkaidensa briefing sanoilla: "jos et ole myynyt tai myymässä häitäsi lehdille, niin älä missään olosuhteissa puhu yksityiselämästäsi enempää kuin on aivan pakko". Hänen kotimaansa media on suomalaista mediaa raadollisempi, mutta kentällä on nyt toinenkin toimija: sosiaalinen media ja bloggarit. Siinä missä laatulehden eettiset ohjeet painavat nenä pystyssä itsesensuurin nappia, bloggareilla ja some-päivityksillä otsa on yhtä matala kuin materiaalin julkaisukynnys. Viihdealan ihmisillä voi olla olennaista myös pitää kiinni saavuttamattoman tapauksen imagosta (jos parisuhde ei ole kirkossa kuulutettu). "Teinityttöfanien" kynnys polttaa entisen idolinsa julisteet on matala.
Tuo median itsesensuuri tuo mieleen erään tapauksen Britanniasta. Suomalainen kovapalkkainen moottoriurheilija oli aika vähissä vaatteissa, kun laittoi aurinkovoidetta yhtä vähäpukeisen oman sukupuolensa edustajan nahkaan yksityisjahdin kannella (seksuaalinen virite on katsojasta kiinni). Brittilehti teki kuvista lööpin, suomalainen media päätti vaieta, vaikka saman urheilijan kohdalla on muistettu siteerata hänen vessakäyntiään hetkellä, jolloin hänen menestynyt kollegansa palkittiin. Kaksinaismoralismin raja on häilyvä.
Urheilijoiden esikuva-asemasta on pakko sanoa sen verran, että vaikka heidän tekemisensä eivät suurta yleisöä saisi liikkumaan, niin heidän asenteistaan, tekemisistään ja arvoistaan ottaa mallia ainakin oman lajin juniorit. Se vaatiikin jo korvienvälikapasiteettia ottaa huomioon, että pullasta ei voi poimia pelkkiä rusinoita.
