Työpaikalla kertominen

Tietääkö teidän työkaverit kuka teitä kotona odottaa? Oletteko kertoneet asian heti vai vasta myöhemmin vaiko ollenkaan?

Suurin osa varmaankin tietää, etenkin kauan samassa työpaikassa olleet. Joillekin myös puoliskoni on tuttu.

Reilu kymmenen vuotta sitten tulin nykyisessä työpaikassani "kaapista", kun naamani näky mm. parin lehden kansikuvassa sellaisessa yhteydessä, ettei oikein voinut erehtyä. Kun tulin nykyiseen työpaikkaani, luultavasti ainakin osa tiesi suuntautumiseni, vaikka tuohon aikaan kukaan ei varsinaisesti kotona odotellutkaan vielä.

Sittemmin en ole erikseen aihetta ottanut esille, mutta joissain tapauksissa (pikkujoulut ja muut vastaavat vapaamuotoiset juovutusjuomalla ryyditetyt tilaisuudet) kyllä joku muu on tullut kyselemään vahvistusta tulkintoihinsa.

Kaikki tietävät. Tulin kaapista, kun pyysin muutamaa työkaveria häihimme ja loputkin ovat olleet vieraina torpallamme. Käymme myös yhdessä teatterissa ja viime kevännä työkaverit halusivat tulla nyyttikestiperiaatteella tutustumaan uuteen asuntoomme.

Pelkkiä positiivisia kokemuksia. Onko yhtään negatiivisia kokemuksia? Onko työyhteisönne mies- vai naisvaltaisia aloja?

Mulla on tapana vaihtaa usein työpaikkaa eikä missään oo tullu mieleenkään kertoo. Mitä lisäarvoo kertominen tois? Mua ei kiinnosta niiden yksityisasiat eikä niitä mun. Moni kuitenkin kertoo esim. avoimesti vaikka vaimostaan ja lapsistaan, mikä mun mielestä on ihan normaalii, mut jokanen määrittelee ite mitä kertoo eikä naimisissa olevan normaalin heteromiehenkään tarvi välttämättä kertoo elämästään julkisesti. Eihän se miestenvälinen seksi kellekään kuulu.

Olen itse opettaja, joten aika naisvaltainen ala kyllä on, vaikkakin meillä taitaa olla sukupuolijakauma tasan. Ongelmia ei ole tullut kummankaan sukupuolen kollegoiden kanssa.

Olen samaa mieltä Rikun kanssa siinä että jokainen kertoo jos itse tahtoo. Mitäpä tuo muille kuuluu. Siinä suhteessa taas olen toista mieltä, että minun homoudessa kyse ei ole pelkästä seksistä, vaan siitä että elän parisuhteessa miehen kanssa ja identifioin itseni täysin homoseksuaaliksi. (Itse asiassa näin kymmenen vuoden jälkeen se pelkkä seksi alkaa kummasti vähentyä...) Siksi minusta on kivaa olla täysin työyhteisön jäsen siinäkin suhteessa, että työkaverit osaavat kysyä, mitä pupulle kuuluu - muutama soittelee hänelle ja kyselee viherkasvivinkkejä -, jokunen kyselee mielipidettä terveystiedon oppikirjan heteronormatiivisuuteen ja parin kanssa surin toissavuotista lapsentekounelman kariutumista.

Oma työpaikkani on kotona (kielenkääntäjä) tai yrityksissä (turvallisuuskouluttaja), mutta ehkä vastaava ympäristö minulla on Puolustusvoimat, jossa näin evp:näkin vaikutan edelleen noin kerran kuussa erilaisissa hommissa kouluttaja-apuna tai erilaisia kursseja käymässä.

Tässä taannottain olimme about 20-päisen reserviläis/evp -porukkamme kanssa kahden päivän "koulutustilaisuudessa" Russarön linnakesaarella Hangon edustalla.

Jossakin vaiheessa saunan jälkeen (n. 02.30 aamuyöllä tai ehkä hieman myöhemmin...) itse kysäisin kavereilta, tiesivätkö he suuntautumisestani. Kaikki sanoivat kutakuinkin "No totta vitussa. Sähän oot ollu telkkarissa ja lehdissäkin omalla naamalls. Mitä siitä? So what? Kuka hakee lisää kaljaa? Missä se kossu on?"

En ihan oikeasti ollut arvannut, että asia olisi ollut niin hyvin tiedossa tässä taannoin saamastani mediahuomiosta (15 mins of jne...) huolimatta.

Yksi alaiseni sanoi lukeneensa kirjoituksiani tällä saitilla. Minä en tiennyt hänestä...

Omassa työpaikassani taitaa olla eräänlainen kauhun tasapaino miesten naisten määrän suhteen. Molempia taitaa olla suunnilleen saman verran.

On ollut sellaisia hanttihommia, joissa ei muutenkaan puhuta mitään omia juttuja, niin enpä sitten näitäkään.
Mutta mutta: missään kaapissa en ole ollut kohta kahteenkymmeneen vuoteen, ja suosittelen moista muillekin.

Olen asunut avoliitossa yli viisi vuotta ja työpaikalla kaikki tietävät tämän, suurin osa tietää myös "kotona odottavan" nimen, ja muutama on hänet myös tavannut.

Kun rekisteröimme parisuhteemme viime kuussa, kerroin tästä myös opiskelijoilleni graduseminaarissa, jota vedän.
Kerroin että "viime viikonloppuna menin melkein naimisiin" ja kun ihmettelivät ääneen että miten voi mennä melkein naimisiin, täsmensin että kyseessä oli ja on parisuhteen rekisteröiminen.

Henkilökohtainen on poliittista. Sitä ei voi kiertää kuin olemalla hiljaa, ja sellainen ei minulle sovi.

Onneksi olkoon, Tom!!!

Ai niin... Ja tervetuloa tähän rekisteröityneiden avioarkeen. Otan osaa. Muista hakea ne pyykit sieltä kuivaushuoneesta! ;-D

Riquman: "Moni kuitenkin kertoo esim. avoimesti vaikka vaimostaan ja lapsistaan, mikä mun mielestä on ihan normaalii, mut jokanen määrittelee ite mitä kertoo eikä naimisissa olevan normaalin heteromiehenkään tarvi välttämättä kertoo elämästään julkisesti. Eihän se miestenvälinen seksi kellekään kuulu."

Toki kaikilla on oikeus kertoa omasta elämästään töissä juuri niin paljon tai vähän kuin haluaa. Mutta saman argumentin ennenkin kuulleena, ihmettelen mistä esittämäsi ero johtuu. Eli miksi on normaalia ja hyväksyttävää, että heteromies voi kertoa olevansa naisen kanssa naimisissa, ja että heillä on lapsia, mutta jos homomies kertoo olevansa miehen kanssa naimisissa, on heti kyse seksistä? Tämä nähdäkseni perustuu sellaiseen perusoletukseen, että kaikki homomiehet ovat seksihulluja deviantteja, missä heteropariskunnat ovat kaikki rintamamiestalossa kahden lapsen ja kultaisen noutajan kanssa asuvia ideaaleja. En voi ymmärtää mistä tällainen käsitys tulee, saati sitten miksi jopa monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat itse uskovat väitteeseen.

Itse olen joka työpaikassa vähintään aiheesta kysyttäessä puhunut avoimesti, ja todennut että omat ennakkoluuloni työkavereitten ennakkoluuloista ovat usein olleet vääriä. Työskennellessäni eräälle Tamperelaiselle rakennuspalvelulle asia tuli esille, ja kukaan 30-40 vuotiaista heteromiesduunareista ei millään tavoin suhtautunut minuun eri tavoin asian julki tulon jälkeen. Itse asiassa työnjohtaja sanoi, että olisi hienoa saada Tampereelle joku Helsinki Priden tyylinen tapahtuma, ja sanoi että kyseinen rakennuspalvelu mielellään tukisi vastaavanlaista tapahtumaa. Ja sain myöskin kutsun firman saunailtaan muiden mukana.

Omasta mielestäni avoimmuus luo avoimmuutta. En häpeä omaa suuntautumistani, ja olen valmis käymään keskustelua aiheesta toisella tavoin ajattelevien kanssa. Se on usein turhaa, ihmisten ollessa kiinni mielipiteissään, mutta joskus kyse on väärinkäsityksistä siitä, mitä seksuaalivähemmistöön kuuluminen tarkoittaa, tai mitä me asioitamme ajamalla tahdomme saavuttaa. Tällaisia väärinkäsityksiä selvittämällä voidaan mielestäni avata tietä avoimelle keskustelulle.

"En voi ymmärtää mistä tällainen käsitys tulee, saati sitten miksi jopa monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat itse uskovat väitteeseen"

Käsitys tulee tarkoituksellisen syrjivistä assosiaatioista joila on pitkä historia, ja ikävä kyllä jotkut homot lesbot ynnä muut sisäistävät tuon itsesyrjintänä.

Wake up!

Toimin itse myös kouluttajana ja kuten monet muutkin, viimeistään kysyttäessä kerron. Tosin kysymykset ovat loppuneet jo aikaa sitten, ketään ei kiinnosta tai kukaan ei enää välitä. Olen avoimesti kertonut asiasta lähimmille kollegoilleni, toimipaikan muu henkilöstö on saanut sitten osansa erilaisissa yhteisissä illanvietoissa. Ja eiköhän nyt jo koko talon tasolla (n. 230 henkeä) kaikki tietäne. Ihan sama. Minua vain ei kiinnosta mitä muut minusta ajattelevat. Olen ammattilainen tehtävissäni ja jos ammattitaitooni suuntautuminen jonkun mielestä vaikuttaa, niin voi voi.

Avoimuudessa on puolensa, ainakin omassa tiimissäni (5 miestä) olen saanut arvostusta nimenomaan ammattitaidon ja avoimuuteni johdosta. Kukaan ei enää kyseenalaista tiimissämme seksuaalisen suuntautumisen vaikutusta ammattitaitoon. Tosin olisin ihmetellyt jos olisi.

Muutamaa oman ikäistä tai hieman nuorempaa toisen osaston kollegaa olen joskus oikaissut "halventavan, alentavan tai ala-arvoisen" puhetyylin takia - julkisesti. Ehkä ei ole ihan paras tapa, mutta viesti menee perille nopeasti. Yleensä tuollaisessa tilanteessa ilmoitan vain, että puhetyylillään puhuja on arvostelut suoraan minua.

Työyhteisön suhtautuminen tietysti vaikuttaa työssä viihtymiseen ja - jaksamiseen. Olin päättänyt nykyiseen työhöni mennessäni, että olen oma itseni ja olen sitä avoimesti. Mielummin seison näyttämöllä kulissien edessä, kuin kannattelen kulisseja. Siksipä nautin työstäni , saan helposti tukea kriisin yllättäessä muiltakin kuin oman tiimini jäseniltä. Oma asenne vaikuttaa eniten siihen, miten siinä työyhteisössä viihtyy. Pilke silmäkulmassa, hymy huulilla ja positiivinen asenne - siinä ne on minun eväät...

Julkinen oikaisu on minun mielestäni nimenomaan paras tapa. Koko maailma paranee samalla ihan vähän.

Ja ilman tuota pilkettä silmäkulmassa itse en varmaan jaksaisi edes elää. Naurun, hymyn ja silmäniskujen kautta tätä maailmaa on melkoisen paljon helpompi jaksaa.

Näin on Rokki.

Kyllä noissa PV:n hommissakin (ja ehkä juuri siellä erityisesti) saa kuulla jatkuvasti kommentteja, että "tehdään ihan homona" (=kovasti, ankarasti, antaumuksella. Aika outo, eikös? Oikeastaan kehuva...) tai että joku on "yks vitun pilkunnussijahomo".

En minä osaa niille muuta kuin hymyillä. Sehän on vain puheenparsi.

Yksi alaiseni tässä taannottain alkuvuodesta suivaantui eräässä muutaman hengen suunnitteluharjoituksessa jostakin -en muista mistä-, ja sanoi "tää on ihan homoa".
Siinä pienessä lähipiirin porukassa kaikki tunsivat suuntautumiseni, ja minä mukaan lukien me kaikki muut menimme vähän hiljaisiksi ja käännyimme tuijottamaan pläjäyttäjää.

(Mainittakoon, että minä olen hänen lähimpänä esimiehenään se, joka viime kädessä päättää, saako hän lisää tai erimallisia ruusukkeita kauluslaattaansa itsenäisyyspäivänä vai ei.)

Kaverin ilme oli TODELLA katsomisen arvoinen, kun hän tajusi, mitä oli aivan spontaanisti, ajattelemattomuuttaan "äijäporukassa" esimiehelleen tokaissut, sulki silmänsä, irvisti, ja totesi hyvin hiljaa itsekseen "voi vitun ikenet..."

Me kaikki muut rämähdimme nauramaan, ja se oli sitten siinä. Puolen minuutin päästä möläyttäjää itseäänkin jo nauratti.

Tämän kuun kuudes päivä hänet ylennettiin (minun esityksestäni) yliluutnantiksi...

Pete

Loistavaa, Pete. Silti kiinnittäisin kyllä huomiota, mihin ajatukseen sana homo on liitetty ja millä asenteella asia homotteluineen esitetään.
Maailman pahuudessa suloinen turva ja puolustus on Jumala.

Kiitos Martin, mutta mikä niistä?
Itselleni Mars tai Ares toimisivat kyllä ihan hyvin. Ehkä myös Apollo...

Maailman pahuudessa homojen ainoa turva on lainsäädäntö, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia.

Joidenkin uskontojen jumalat ovat niin uskomattoman itserakkaita, että niitä pitää rukoilla ja pokkuroida pitkin päivää. Ne valtiot, joissa eniten uskotaan jumalien olemassaoloon ja joissa eniten rukoillaan ja pokkuroidaan, ovat maailman surkeimpia.

Kun seuraa säännöllisesti Suomen uskovaisten ”tiedotusvälineitä”, tärkein syy rukoilla on homojen oikeuksien vastustaminen. He rukoilevat päivittäin homojen ja lesbojen oikeuksia vastaan.
Tärkeintähän on se, ettei rukouksilla ole mitään vaikutusta, vaan meidän oikeutemme toteutetaan homovihamielisistä rukouksista piittaamatta.

Älkää nyt taas alottako sitä uskontokeskustelua :)

Mulla on työpaikalla vähän kahtiajakoista, luultavasti monet on arvannut (fabokavereina olevat jne.) ja pomolle oon kertonutkin ihan kasvokkain. Muille en oo kokenu tarpeelliseks asiasta kertoa. Toki illanvietoissa on esimerkiks käyny selväks että oon ollu miehen kanssa jne. mutta ilmeisesti sitäkään ei jotku ymmärrä :)

Mulle on sinällään ihan sama vaikka kaikki tietäis, jos vaikuttais muka mun ammattitaitoon jotenkin niin kokisin ehkä ennemmin että se vika ois sen toisen ammattitaidossa.

Olen elänyt melkoisessa kuplassa, vasta viime vuosien aikana olen saanut kuulla kuinka homofobisia monien esimiehet ovat ja miten suuri asia kaapin jättäminen edelleen on. Usein kait muurit ovat osin itse rakennettuja, mutta toki vaatii melkoista rohkeutta tulla ulos silloin jos kokee, että ympäristö ei ole tällaiselle avoimuudelle otollinen.

Samuuden velvoite on varmaan yhä lujassa työpaikoissa, joissa jo se ettei juo kahvia herättää suurta hämmästystä: joku rikkoo samankaltaisuuden harhan juomalla teetä.

En ole työpaikallani ottanut parisuhde-elämääni puheeksi. Tosin puhun muutenkin hyvin vähän omista asioistani. Alkoholistiperheessä kasvaminen opettaa salailemaan kotiasioita. Ne työkaverit, jotka ovat facebook-kavereinani, kyllä varmasti ovat tehneet omat päätelmänsä, jos vähänkään enemmän ovat sivuani seuranneet. Kysyessä sanon kyllä miten asia on, mutta yli kymmenen vuoden aikana mitä olen ollut nykyisen työnantajan palveluksessa, kukaan ei ole koskaan kysynyt mitään parisuhde-elämästäni.

Juuri uuteen työpaikkaan menneenä, ei tule mielenkään kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisesta. On sen verran "vanhoillisen" oloista porukkaan, että pidän asiasta suuni kiinni. Kyllähän he ovat kyselleet, että onko miestä ja siinä vaiheessa olen näyttänyt Elämäni Miehen kuvaa ---> koiran kuvaa ;)
Edellisessä paikassa kukaan ei uskaltanut kysyä suoraan, enkä minäkään suoraan asiaa sanonut, mutta eivät he niin tyhmiä ole, etteivät olisi arvanneet.
Kaapissa siis ollaan työelämässä..

Työpaikallani asiasta tuli joskus puhetta, ja työkaverini kertoivat aavisteleet asiaa jo jokusen hetken. Joten itselleni ''kaapista tulo'' työpaikalla ei ollut iso asia, ja siihen suhtauduttiin todella hyvin. Työskentelen miesvaltaisella ammattialalla ja tällä hetkellä kaikki työkaverini ovat miehiä.