Elokuvien tunnelataukset

Mitkä ovat ne elokuvat, jotka aiheuttavat teille suurimmat tunnelataukset katsomisen aikana taikka juuri elokuvan katsomisen jälkeen? Minun kohdallani näitä elokuvia on kolme, ne kaikki ovat loistavia elokuvia, mutta en liittäisi näitä elokuvia kuitenkaan lempileffojeni joukkoon. Ai miksi? No juuri suuren tunnelatauksen takia, oli se sitten surullinen tai positiivinen. Top 3 tunnelatausleffat:

1. Schindlerin lista. Olen nähnyt Schindlerin listan kokonaisuudessaan 6-7 kertaa ja jokaisella kerralla viimeisten minuuttien aikana, kun elossaolevat Schindlerin juutalaiset laskevat kiven Schindlerin haudalle, kyyneleet tulevat väkisin silmiin. Elokuvan jälkeen tunnen ahdistusta, jopa syyllisyyttä, olen toimeton. Silti katson Schindlerin listan n. kerran vuodessa.

2. Amélie. Toimii päin vastoin. Kun näin Amélien ensimmäisen kerran, kuljin naama Hangonkeksinä varmaan viikon. :-) Yhä, usean katselukerran jälkeen Amélie pelastaa päiväni ja tunnen ilon ja onnellisuuden valtaavan itseni.

3. American beauty. On outo. Tunnen elokuvan loputtua surua, toisaalta olen iloinen (ei, en suinkaan elokuvan loppumisesta). American beautyn yksinkertainen pianoteema on myös tehokas, toisaalta iloinen, toisaalta melankolinen.

Mitkä ovat sinun tunnelatausleffasi?

Minä haluaisin katsoa uudelleen Blade Runnerin, koska se jäi mieleeni uskomattomana omana kaupunkikuvana ihan samalla lailla kuin haluaisin lukea uudelleen Marsin aikakirjat (Burroughs).

Mistä saa Marsin aikakirjoja?

Pidän paljon afro-amerikkalaisista komedioista, mutta niitä ei juurikaan ole saatavilla . Taivaallinen viettelys ja Friday after next ovat hauskoja. Komedioita saisi tuoda enemmän maahan.

Minäkin muistan Marssin aikakirjat tv-sarjan. Olin tosin vielä skidi silloin mutta mieleen sarja on jäänyt juuri sen takia koska se herätti voimakkaita tunteita. Todellakin haluaisin nähdä sen uudelleen. Muistaakseni korvattomat marssilaiset pyyhälsivät laivamaisilla aluksillaan ja "entisöivät" planeettaa ihmisten jäljiltä ja mm. esiintyivät maasta tulleille ihmisille heidän kuolleina omaisiaan... Jos joku tietää mistä ko. sarjan löytää niin kertokaa!

Mutta leffa jonka loppu on ihan kipeen koskettava ja kaunis on Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso 1988. (Voitti mm. parhaan ulkomaisen leffan Oscarin) Upea!

Olen aina pitänyt eurooppalaisista leffoista. Yksi sellainen jonka näin vuosia sitten on leffa nimeltään Mery per sempre (Italia 1989): En muista muuta kuin, että jotenkin vain leffa kolahti rankkuudellaan ja surullisuudellaan.

Ja jos sitten Hollywood -leffoista pitäisi jokin mainita niin ainakin Highlander I:n on tosi koskettava - erityisesti silloin kun itse sankari hautaa rakkaansa ja elämänkumppaninsa joka kuolee vanhuuteen... ja Queenin musiikki; Who wants to live forever... The Last of The Mohicans 1992 oli myös koskettava kun yksi mohikaaneista hyppää kallionjyrkänteeltä alas sinne pudonneen rakkaansa perään; se jos ikinä kertoo todellisesta rakkaudesta...

Kuka tietää filmin "Winterschläfer"? Näin sen muutama vuosi sitten enkä muista ohjaajan nimeä, tekisi mieli katsoa uudestaan.

Mieleen jäi eräs Bollywood-raina (nimi puuttuu) jonka näin pari viikkoa sitten. Täytyi unohtaa kaikki länsimaisen elokuvan lainalaisuudet jotka on oppinut, eikä leffa välttämättä senkään jalkeen aukea. Täytyi esimerkiksi hyväksyä se, että opiskelija kurvaa Lamborghinilla tiedekunnan eteen, mutta hänellä ei ole varaa vuokrata asuntoa. Tai että joku vaihtaa yllättäen vaatteita kesken dialogin.

Winterschläfer/Winter Sleepers (1997), Ohjaaja on saksalainen Tom Tykwer, ohjannut mm. Heaven (Ranska/Saksa 2002), Der Krieger und die Kaiserin (2000). Ihan mielenkiintoinen ja persoonallinen ohjaaja, Winterschläferista jäi lähinnä mieleen muutama mieleenpainuva kohtaus, esim. elokuvan lopussa missä se blondi naikkonen katsoo ulos kuurottuneesta ikkunasta pilvien verhoamia Alppeja, samalla kun vetelee röökiä... :)

Ja Suomessa Winterschläferiä on esitetty nimellä Hengen hinta, mm. Suomen elokuva-arkistossa ja maikkarilla. En ole valitettavasti nähnyt, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Ok.

Yksi on Neljat haat ja yhdet hautajaiset. Siis ne hautajaiset siina. Katsoin sen taas uudelleen n:nnen kerran pari viikkoa sitten. Silmat vaan ei pysy kuivina. Se muistopuhe - ja mita se siina elokuvassa edustaa "tosirakkaudesta" niiden kaikkien muiden santailyjen keskella...

Sitten hirvittavan vahva viha kautta suru Boys Don't Cry:n raiskauskohtauksesta. Katsoin sen elokuvateatterissa silloin yhden ystavan kanssa, ja piti ns. "koota itsea" hyvan aikaa, ennen kuin pystyi postumaan salista "ihmisten ilmoille". Tunne oli hyvin vahva adrenaliininen puolustamisen halu - ja sitten voimattomuus, kun ei voinut tehda mitaan, katsoa vaan
(ennen kuin lopulta tajusi olevansa "vaan" elokuvissa).

Luulisin, etta nama olivat sellaisia, joita kysyit. Moniin muihin elokuvien nostattamiin tunteisiin on helpommin keksittavia syita - ja / tai elokuvallisia syita. -R

James Cameronin Titanic on sellainen elokuva, joka saa rakkauden tuntumaan kuolemaakin vahvemmalta voimalta. Elokuvan musiikki vain lisää pökköä pesään. Celine Dionin musiikki tuli välillä korvistakin ulos, mutta myönnetään, "my heart will go on" on semmoinen laulu että vilunväristykset kulkevat väkisin läpi. Joka kerta, viimeistään kun Laiva uppoaa niin minä alan vollottamaan.

American Beauty itkettää myös, ja Amélie muuttaa maailmani paremmaksi, Taru sormusten herrasta -trilogia herättää kirjon eri tunteita. Yksi mainitsemisen arvoinen hyvänmielen elokuva on Lasse Hallströmin Pieni suklaapuoti.

Kauhuelokuvat tuovat mukavaa vastapainoa jos elämä tuntuu liian siirappiselta. Scream oli aikanaan kova juttu, Hohto on klassikko. Toimintaelokuvista Kill Bill vol. 1&2 saivat minut haukkomaan henkeäni. Cool.

Kotimaiset harvoin kolahtavat, mutta Louhimäen Kuutamolla oli iloinen poikkeus.

Moulin Rough, ehdottomasti joka vie voiton minulle Love Story-leffoista.... Titanic:sta sen verran että nukahdin kesken leffan.

Jessica Langen - Frances vie voimat vielläkin monen vuoden jälkeen.

Operan Kummitus - Andrew Loydd Webberin musikaali, ennen aito musikaali ja nyt tulossa leffa versio.

Burroughsin Mars kirjoista muuten yritetään vääntää leffaa. Eikä ilmeisesti ole ensimmäinen kerta. Mullakin noi kirjat on jääny hyvin mieleen. Ja kai niitä vielä kirjastosta löytyy?

Tässä lisä infoa leffasta jos kiinnostuneille:
http://www.imdb.com/title/tt0401729/

Taru Sormusten Herrasta:

Sormuksen Ritarit - Boromirin kuolema; "I'd aways followed you, my brother... my captain... my king..."

Kaksi Tornia - kohtaus, jossa haltioiden apujoukko saapuu Helmin syvänteeseen, varsinkin musiikki...

Kuninkaan Paluu - Kohtaus, jossa Gondorin avunpyynnön merkkitulet (beacons, suomeksi kai "vainovalkeat") syttyvät...

"Sormuksen Ritarit - Boromirin kuolema; "I'd aways followed you, my brother... my captain... my king..."

Boromirin varsinaiset viimeiset henkäykset ei ollut niin koskettava kohtaus kuin hänen nujertumisensa Merriä ja Pippiniä suojellessaan. Varsinkin se kohtaus, jossa Merri ja Pippin katsovat maahan vajoavaa Boromiria surullisina, ja epätoivoisina ryntäävät taisteluun.

Mielestäni Gandafin tippuminen rotkoon Balrogin kanssa oli kuitenkin paljon koskettavampi kohtaus. Erityisesti sitä seurannut muiden sankareiden suru, kun he pääsivät ulos kaivoksista.



"Kaksi Tornia - kohtaus, jossa haltioiden apujoukko saapuu Helmin syvänteeseen, varsinkin musiikki..."

Tästä olen samaa mieltä. :) Haltiat eivät tosin kirjan mukaan saapuneet paikalle, mutta elokuvassa homma toimi loistavasti. Hyvin sävähdyttävä kohtaus.



"Kuninkaan Paluu - Kohtaus, jossa Gondorin avunpyynnön merkkitulet (beacons, suomeksi kai "vainovalkeat") syttyvät..."

Kuninkaan Paluusta mieleen jäi kohtaus, jossa Sam luuli Frodon kuolleen Lukitarin pistoon. Toinen hyvin koskettava tilanne oli elokuvan loppu, jossa Frodo hyvästelee ystävänsä - erityisesti Samin. Silmät kostui väkisinkin.

Luthien.

Makuasia on makuasia :) Luettelin niitä, jotka ensimmäisinä tulivat mieleen. Koko trilogia on minulle kuin keino säästää piilarinesteissä, koska kyynelvirrat puhdistaa linssit...

Oletko muuten nähnyt vasta julkaistut director's cut DVD:t, joissa on kuulemma yhteensä melkein neljä tuntia lisää kohtauksia ja vieläpä Sarumanin loppu Konnussa? Vastaavatko vielä paremmin kirjaa?
Itse aion pyytää/kerjätä/rukoilla kaikki kolme puoliskoltani joululahjaksi. Siinä menisikin kivasti joulunpyhät. Varmaan yhteensä 48 tuntia Syömisineen, juomisineen, koiran ulkona käyttämisineen ja vessakäynteineen :)

Muuten, noin yleisesti ottaen, Lord of the Rings:in henkilöt, maisemat ja tunnelma vastaavat TÄYSIN sitä mielikuvaa, jonka sain k.o. kirjan lukiessani (ekan kerran 12-vuotiaana, sen jälkeen n. kerran vuodessa...)

Muiden mielipiteitä vastaavasta "just niinku mä kuvittelin niitten olevan" -oireyhtymästä?

Pete

"Oletko muuten nähnyt vasta julkaistut director's cut DVD:t"

Ööh.. En tiennytkään, että sellaisetkin ovat olemassa. "Director's cut" ei siis ole sama kuin "Extended version"? Extendedit nimittäin olen nähnyt, mutta Director's cutista en ole kuullut mitään. :o



"Muiden mielipiteitä vastaavasta "just niinku mä kuvittelin niitten olevan" -oireyhtymästä"

Olen aivan samoilla linjoilla. Kaikki stemmaa lähes täydellisesti siihen mitä olin ajatellutkin kirjojen perusteella. Ei voi muuta sanoa kuin että Peter Jackson on kyllä tehnyt aivan upeaa työtä.

Selvitin asian ja kyseessä on siis sama versio (Director's Cut Special Extended Edition). Aiemmista kahdesta elokuvastahan nuo pidemmät versiot ovat ilmestyneet jo aikapäiviä sitten. Voin vakuttaa, että teatteriversiot kalpenevat extended editionien rinnalla. :) Tarinasta saa paljon enemmän irti.

American Beauty on tietty sellainen elokuva missä katsotaan elämää silmiin, sehän on homon käsikirjoittama (Alan Ball) joka sai myös Oscarin tuosta käsiksestään. Tietty tietämättömille ihmisille tuollainen vastakkainasettelu, jossa homovihainen mies onkin itse homo on ehkä teennäisen tuntuinen, mutta totuus on tarua ihmeellisempi.

Myöskin American History X:n sanoma on hyvä - life is too short for hatred, vaikka väkivaltaisuudellaan järkytti.

Rita Hayworth - avain pakoon (eng. The Shawshank Redemption) myös kosketti ja vaikutti.

Titanicia enemmän mua kosketti James Cameronin aikasempi scifi-leffa The Abyss. Siinä on myös hieno musiikki.

"Tietty tietämättömille ihmisille tuollainen vastakkainasettelu, jossa homovihainen mies onkin itse homo on ehkä teennäisen tuntuinen, mutta totuus on tarua ihmeellisempi."

Jos tällä viittaat Chris Cooperin esittämään naapurin mieheen, niin mielestäni hän ei ollut homo. Se, miksi hän lopussa suutelee Kevin Spaceyn esittämää Lesteriä, johtuu siitä, että hän yrittää selvittää onko Lester todella homo. Vastaavanlainen erittäin traaginen kohtaus on näytelmässä "Näköala sillalta".

Itse pidin "American Beautysta" ensimmäisellä kerralla, mutta nyt kun se viimeksi tuli telkkarista, en jostain syystä kyennyt katsomaan sitä 20 minsaa pidempään. Erityisesti Annette Beningin ylinäytteleminen kävi nyppimään. Loistavaa "American Beauty" -parodiaa kaipaaville suosittelen "Storytellingiä".

Minuun on iskenyt eniten "Unelmien sielunmessu". Ehkä siksi, että teema on jotenkin niin perusinhimillinen ja jokaista koskettava: kaikki ihmiset elävät unelmista, mutta jotkut joutuvat unelmiensa tuhoamiksi. Olin ensimmäisellä kerralla todella järkyttynyt, koska elokuva oli sellainen hyökkäys aisteille. Leikkaus, musiikki, näyttelijät - upeaa työtä kautta linjan. Ehkä pohjimmiltaan surettaa se, että elokuvan äiti tuli hulluksi. Hänen silmät kiiluen ja kuola ja räkä valuen sopertamansa "I want to be on television" -repliikki on kyllä todella unohtumaton ja kertoo kaiken nykyihmisen julkisuudenkipeydestä.

Toinen mieleen tuleva elokuva on Ingmar Bergmanin "Hiljaisuus". Se on varmasti ahdistavin elokuva, jonka olen nähnyt. Siinä ei myöskään ole samanlaista surun tuomaa toivoa kuin "Unelmien sielunmessussa". Elokuvassahan ei sinänsä tapahdu mitään, mutta äidin ja tyttären tilitys ja ahdistavat perhekuviot ovat ihan riittävän rankkaa kuunneltavaa.

Ja jotta ei menisi aivan ahdistavaksi tämä juttu, niin lopuksi on kiitettävä sinänsä tosi kämäistä ”Fakta homma” -leffaa, jossa on mielestäni yksi hauskimmista Suomi-filmien kohtauksista, eli se, jossa Hansu ja Pirre keskustelevat Marjatta Launosen meditaatiokurssista. Pirren ”Kyllä se oli yhtä henkistä helevettiä” -kommentti summaa kaiken ;D.

Oi, Unelmien sielunmessu! Todellakin alusta loppuun aivan mieletön kokemus. Olen nähnyt vain kerran, elokuvateatterissa, ja ikinä en ole sitä ennen tai sen jälkeen saanut sellaista tunnemyrsyä kokea leffassa. Hirvittävää katseltavaa, toinen toistaan järkyttävämpiä kohtauksia, ja ehkä juuri siksi mun suosikkielokuvani. Upeaa kuvaustyötä, huikeat värit, hienoa näyttelemistä. Järkyttävä, kammottava, todella upea!

Muita upeita elokuvakohtauksia:

Pianossa se kohtaus, jossa aviomies iskee kirveellä poikki Holly Hunterin sormen ja tämä yhä mykkänä lähtee hoipertelemaan sateen ja mudan keskelle. Sielua repii.

Valheissa ja viettelijöissä Valmontin kuolema. Itken joka kerta, vaikka yritän etukäteen valmistautua.

Kellopeliappelsiinissa on monia kohtauksia, jotka saavat isoja tunteita aikaan. Esimerkiksi hienostonaisen kotiin tunkeutuminen ja tämän pieksäminen Singin in the rainiä laulaen. Tässä elokuvassa on onnistuttu siinä, että katsoja (ainakin minä) rakastaa päähenkilöä siitä huolimatta, että tämä on läpeensä paha ja tekee hirvittäviä asioita.

Sitten onnellisella tavalla upeita juttuja:

Billy Elliotin loppukohtaus, jossa aikuiseksi kasvanut Billy ponnistaa joutsenhousuissaan ilmaan lavalla.

Priscillassa se, kun pojat nousevat höyhenissään vuorelle.

Ja lopuksi pitää vielä mainita Kaikki äidistäni -elokuvan jumalaisen kauniit värit ja kuvat.

Veneen saapuminen rantaan Murnaun Auringonnousussa. Professorin Borgin kasvot, todellisuuden muuttuessa kuvitelmaksi Bergmanin Mansikkapaikassa. Kollaasi rakkaudesta Godardin Alphavillessä. Tarina naisesta, jonka näki nuoruuden ohikiitävässä hetkessä, mutta jota ei koskaan saa mielestään, Wellesin Citizen Kanessa.

No viimeisimpänä: Phantom Of The Opera, tämä uusi filmatisointi musikaalista. Kyllähän sitä kyynelehti useammassa kohtauksessa ja minusta on positiivista, että musikaaleja alkaa taas putkahdella esiin.

Fellinin La Strada on niin kaihoisa, että ei voi tunteilematta katsoa.
Ja Bergmanin Syyssonaatti.

Aivan ehdottomasti mun pään on saanut sekaisin Moulin Rouge. Piti suunnilleen pitää penkistä kiinni kun sitä leffassa katsoi. Edelleenkin sen leffan mielikuvitusmaailma kolahtaa muhun liikaa. One Day I'll Fly Away- ja El Tango de Roxanne -kohtaukset ovat upeita!

Amelié tulee ehdottomasti toisena ja vähän erilaisena tunneryöpytyksenä. Mitään negatiivista en ole koskaan leffasta kuullut, syystäkin :).

Kolmantena..hmm.. Schindlerin lista on kyllä järkky, joo..valitsen sen.

Mulla nämä jalat alta -elokuvat ovat:

1. Jeunet: Le Fabuleux Destin de Amélie Poulain
2. Bogart/Fierstein: Torch Song Trilogy
3. Tornatore: Cinema Paradiso

1: Amélie oli ensimmäinen ranskalainen elokuva, jonka näin ilman tekstityksiä - ja jonka ymmärsin. Elokuvista lähdin itkien pois, itkin hyvää oloa. Sen jälkeen ostin Suomessa käydessäni Amélie -DVD:n, suomenkielisin tekstein. Ja edelleenkin Amélie saa jalat alta...
2. Torch Song Trilogy oli nuoruudessani SE elokuva, joka vaikutti mm. suhteeseeni äitiini, pystyin helpommin käsittelemään silloista äiti-poika -suhdettamme, ja myöhemmin katsoin äitini kanssa elokuvan yhdessä.
3. Cinema Paradiso on nyt vast'ikään nähty, jo vanha elokuva italialaisesta elokuvamogulista, joka palaa vanhan ystävänsä kuoltua Sisiliaan. Täynnä flashbackejä, joista viimeisin saa (mulla) 100% varmuudella kyyneleet silmiin.

Torch Song Trilogy! Kylla!

Löysin Torch Song Trilogyn vast'ikään Amazon.com:sta. Valitettavasti sitä ei löydy Zone2:sta, joten DVD-soitin täytyy virittää multizoneksi, muuten ei pysty katselemaan... Voi jessus mun suomea tänään, sentään ääkköset pystyn naputtelemaan...

Pitää vielä lisätä, että Kaksi Tornia -elokuvassa erityisesti se kohtaus, jossa Elrond kuvailee Arwenille tämän kohtaloa jos hän ei lähde Valinoriin.. Sanoinkuvaamattoman kaunista. Taustalla kuuluva upea laulanta räjäyttää tajunnan.

Monet elokuvat ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti, kuten esimerkiksi American Beauty ja Amistad.

Mutta kaikkei voimakkaimman vaikutuksen minuun teki aikanaan 90'-luvun puolessavälissä jommaltakummalta YLE:n kanavalta tullut Hayao Miyazakin animaatio My Neighbor Totoro (suomennettu nimelle Näkymätön Ystävä) ja siinä kohtaus jossa Satsuki-tyttönen juoksee pitkin japanilaista vanhanajan maaseutua etsien karannutta pikkusiskoaan joka on lähtenyt jalkaisin lasten äidin luo joka on sairaalassa toisella paikkakunnalla.

Taustalla soi Joe Hisaishin jousille sovitettu haikea maigo-teema ja aurinko laskee hiljaa metsän taakse värjäten pilvet punertaviksi.
Tunnelma on jo valmiiksi perin lohduton, ja sitten kaiken päälle vielä kotikylän tuttu poika ajaa fillarilla vastaan Satsukia peltojen keskellä menevällä pikku tiellä, ja kertoo että pikkusiskoa etsivät kyläläiset löysivät kodin läheisestä kasteluvesialtaasta kellumasta pienen sandaalin.
Samanlaisen, jollaiset hukassa olevalla Mei-siskolla on jaloissaan.

Kamera zoomaa lammen pinnalla kelluvaan pieneen punaiseen sandaaliin, ja sen päältä lennähtää sudenkorento ilmaan.

Tässä vaiheessa katsojan mieleen tärähtää kaikessa kammottavuudessaan ajatus: "Pikku Mei on hukkunut".

Vaikka se on vain animaatioelokuva, piirretty kuten useimmat asian ilmaisevat, kyseinen kohtaus My Neighbor Totorossa on vaikuttanut minuun voimakkaammin kuin mikään muu katsomissani elokuvissa ennen tuota ja tuon jälkeen.

Kauan eläköön Hayao Miyazaki - animaation viimeinen keisari!

Täytynee minunkin kommentoida pari tunnelatausta leffoista ja tilanteista:

1) Maurice - toisella puolella katsomossa istui kaksi teini-ikäistä tyttöä kikattaen koko juonelle, toisella puolella hämmentynyt keski-ikäinen heteropari - minä välissä, kyyneleet silmissä...
2) Bette Midler/??: Ikuiset ystävät - Kohtaus jossa toinen naisista kuolee sairauteen - taustalla soi Midlerin " You´re my hero" -biisi. ( Kappale saa edelleenkin silmäkulmat kostumaan).

Tietysti Amelíe, Titanic ja muutama muu leffa on saanut myös "hiukan enemmän herkistyneeksi".
Tilastoin tuossa vuoden ajalta leffan katseluni - ja ihan äskettäin ei sykähdyttäviä leffoja ole kohdalle osunut:
Leffateatterit: 35 kertaa
Vuokraamo: 82 kertaa
TV (arvio): 30 kertaa

PIANO. Niinkuin joku jo aijemmin mainitsikin niin pianossa kyseinen sormien lähteminen nostaa valtavan tunnekuohun jota ei pysty kontrolloimaan tai eds määrittelemään mitä tuntee kun sielua repii niin per....sti.

1. Piano (kun ne sormet lähtee)

2. Dancer in the dark (jotain äidinrakkaudesta)

3. American beauty (nimenomaan niin, että naapurin militaristimies on homo. Myös militaristimiehen herkkä poika ja alistettu äiti koskettavat.)

1) Maurice - turha yrittää sanoin kuvailla sitä tunnetta silloin joskus kauan sitten leffateatterin hämärässä

2) Varas - venäläinen leffa, katso ja itke kuukausi

3) Beautiful Thing - muutaman päivän nuppi sekaisin siitä nuoresta lemmestä

JA HEI, aiemmin mainittu Marsin aikakirjat joka tuli aikoinaan telkusta (ja oli vaikuttava) ei ole Burroughsin juttuja. Burroughs kirjoitti omaa Mars-sarjaansa kyllä mutta se on ihan eri juttu.

The Martian Chronicles on Ray Bradburyn kirjoittama. Englanniksi olen löytäny kirjan kirjastosta, suomeksi en.

Kiitos tiedosta bög! Kyseinen Marsin aikakirjat tv-sarja jäi kyllä hyvin mieleen, vaikka aika nuori taisin olla kun sitä seurailin - niin vaikuttava se oli. En ole vain koskaan jaksanut kaivaa esille kenen mahdolliseen kirjaan sarja perustui. Nyt ei muuta kuin kirjastoon tai kirjakauppaan. :)

Chiron

Lost In Translation on jotenkin aivan mielettömän koskettava elokuva. Etenkin Bill Murrayn suoritus ja kohtaus, jossa Bob ja Charlotte tanssivat kotibileissä saa minut aina hymyilemään leveästi=) Leffan musiikki teki minuun muutenkin valtavan vaikutuksen ja kappaleiden mukana tunne oli välillä unenomainen ja välillä todella haikea.

Toinen elokuva, joka saa minut aina kyynelten partaalle, on Tim Burtonin Edward Scissorhands. Jälleen kerran aivan loistava musiikki pitää ainakin minua otteessaan leffan alusta saakka.

Ja kolmantena on ihan pakko mainita Amelie. Tämä elokuva vaan saa katsojan niin vastustamattoman hyvälle tuulelle=)

Eri tavalla koskettavia elokuvia voisi löytyä melkoinen lista, jos alkaisi oikein penkoa mutta näin äkkiseltään tulee mieleen ainakin nämä:

Jan Sverak: Kolja
Louis Malle: Näkemiin lapset

Ja Schindlerin listakin on nähty useita kertoja ja aina jaksaa koskettaa. Olen sijoittanut myös kyseisen elokuvan soundtrackin ykkösten joukkoon.

Minut saa hyvälle tuulelle äärettömän sympaattinen ja elämänmakuinen Josef Faresin Jalla Jalla!

leffoista siis puhutan . muhun on tehnyt " raakuudellaan " vaikutuksen seuraavat leffat. KESKIYÖN PIKAJUNA , joka juuri viimme viikonloppuna tuli telkkarista. kuinka " sadistisia " ihmiset voikaan olla toinen toisilleen , kun oikein saa alistaa ja simputtaa heikompiaan. sen olen nähnyt 3 kertaa ja aina se saa voimaan pahoin . PAPILLON siinnä taas saa voimaan pahoin se " tuska ja epätoivo " millä kaveri yritää päästä sairastuvalle ja sitä kautta toteuttaman pako sunnitelmaansa . varsinki se kohtaus missä kaveri laskeutuu laivasta ja tietää että muuten ei sairastuvalle ole asiaa jos ei jotain vahinkoa " muka " tapahdu . no ei kun kaverilta lainnaksi linkkari ja sillä vedetään kummatkin polvet auki , niin johan aukeaa sairastuvan ovet ja pakosuunnitelma voi jatkua. samoin se sinnittely ruuan ja juoman kanssa . kun muuta syötävää ja juotavaa ei ollut , niin sitten kaveri söi rottia ja torakoita ja joi omaa virtsaansa . KELLOPELI APPELSIINI . se on kaikinpuolin tosi raaka leffa . mukavia leffoja taas ovat oleet kaikki UUNO leffat . samanlainen " koheltaja " luonne kun meikäläinenkin. ilman LUMIUKKO leffaa taas , ei joulu tuntuis joululta . varsinkin se iki ihana musiikki , siitä alkaa meikäläisen joulu . tietty sitten vielä " aito ja alkuperäinen " , edvin laineen ohjaama TUNTEMATON SOTILAS. sitä katsoessa 60- luvullakin syntynyt tajuaa , minkälaisessa maailmassa omat vanhemmat vietti lapsuuttaan , ja osaa arvostaa itsenäisyyttä " vähemmän itsestään selvänä asiana " . se kun sota on aina niin pienestä kiinni. PEKKA JA PÄTKÄ leffoista taas tulee 60 ja 70 - luvulla vietetty lapsuus mieleen . tais olla meikäläiselle ensimmäisiä " lasten elokuvia " . tietty TITANIC leffakin on tosi hyvä . eikä vähiten " traakisen kohtalonsa " ja iki ihanan musiikkinsa takia.

ai niin , unohdi tietysti rentoilu leffat . solloin vois katsela vaikka BONDEJA , AVARUUSSEIKKAILUJA " apollo 13 " vaikka tai jotain jenkkien ja venäläisten keskinäisiä vakoilu leffoja. RED STAR on ihan hyvä. kertoo venäläisestä sukellusveneestä , jota jenkit yrittää upottaa.

Allekirjoitan edellisen. Tuntematon sotilas on hieno elokuva niin vanhana kuin uutenakin versiona. Samoin Parikan Talvisota. Ja kun sotaelokuvista on puhe, niin erittäin ajatuksia herättäviä ovat olleet myös Sam Peckinpahin ohjaama Rautaristi ja Joseph Vilsmaierin ohjaama Stalingrad. Poissa on amerikkalaisten sankarielokuvien glooria ja tilalla koruttomuus, sanoma rauhan puolesta, sodan hulluutta vastaan.

Taru Sormusten Herrasta.

Sormuksen Ritarit:
Viimapään hyökkäys, Gandalfin katoaminen, Boromirin kuolema. Ja kun Sam lähte Frodon perään Frodon lähtiessä ylittämään Raurosin suvantoa.

Kaksi Tornia:
Nazgulien ja Sormuksen kauhea vaikutus Frodoon ja Samin uskollisuus. Helmin syvänteen taistelussa Gandalfin ja Rohirrimin saapuminen. Kun Elrond kertoo Arwenille miten Aragorn kuolee ja Arwen jää kulkemaan yksin pimeään. Frodo lähestyy Nazgulia Osgiliathissa ja Sam pelastaa hänet ja Frodo uhkaa Samia miekalla ja Sam sanoo shokissa olevalle Frodolle: "It´s me! Your Sam!" Voi ei..Kaksi Tornia on uskomattoman..en pysty edes kuvailemaan sitä miten tajuttoman uskomaton se on. Ja kun Sam kertoo Frodolle, miten maailmassa on hyvää jonka vuoksi jaksaa jatkaa eteenpäin. Ja Merri ja Pippin ovat kanssa sellainen kaksikko..

Kuninkaan Paluu:
Kun Pippin joutuu lähtemään Rohanista ja Merri jää taakse. Kun Arwen näkee näyn Aragornista ja heidän pojastaan. Kun kokot vuoristoilla syttyvät. Kun Pippin joutuu laulamaan Denethorille kun hänen poikansa Faramir käy mahdottomaan yritykseen vallata Osgiliath takaisin. Se on hirveä tilanne. Kun Frodo käskee Samia lähtemään kotiin..se on aivan kamalaa. Kun Pippin löytää Merrin makaamasta sotakentältä.Kun Lukitari myrkyttää Frodon ja Sam luulee tätä kuolleeksi. Kun Sam pelastaa Frodon örkkien tornista. Kun Sam lähtee kantamaan Frodoa ylös Tuomiovuoren rinnettä ja koko se tapahtuma vuoren sisällä. Kun he pakenevat vuoresta ja pelastautuvat kivenmurikalle odottamaan kuolemaa ja sitten kotkat ja Gandalf tulevat. Kun Frodo herää Minas Tirithissä ja Aragorn kruunataan ja kaikki kumartavat hobitteja. Kun haltiat, Gandalf, Bilbo ja Frodo lähtee Harmaisiin Satamiin ja Frodo hyvästelee ystävänsä ja rakastamansa Samin.

Näin merkittävää se on minulle. Olen nähnyt Sormuksen Ritarit varmasti valehtelematta 40 kertaa, Kaksi Tornia 20 kertaa ja Kuninkaan Paluun 10 kertaa.

Taru sormusten herrasta -leffat mullekin.

Sormusten ritareissa koin ensimmäisen Wau-elämyksen jo traileria katsoessa, kun seurue kulki veneillä Argonathin ohi ja taustalla näkyi valtava kivijalka.. heti ajattelin että leffa on varmasti upea.

Kyllä niissä oli joitakin muutoksia jotka ärsyttivät, mutta ymmärrän syyt useimpiin ja olen sitä mieltä, että Peter Jackson & muut ovat tehneet loistavaa työtä!

Ekassa leffassa koskettavin kohtaus oli, kun Boromir kuoli. Juuri se "My captain, my king".

Tokassa leffassa haltioiden tulo Helmin syvänteeseen (tosi onnistunut muutos!), taistelun alku...

Viimesessä se merkkivalojen sytytys, Pippinin laulu (koko leffan paras kohta! :)) , "Become who you were born to be" ja "My friends, you bow to no one".

Pidennetyt versiot pesevät elokuvaversiot mennen tullen, toisin olisin ostanut ne jo pelkkien lisämateriaalien takia, ne ovat niin mahtavat!

Oletteko pidennettyjen versioiden omistajat muuten tietoisia piilotetuista (yleensä komedia-) pätkistä (Easter Eggs)? Ekassa leffassa on kaksi, tokassa yksi ja kolmannessa kaksi. Leffalevy (ekassa ja kolmannessa kumpi vaan, tokassa eka), kohtausvalikko, mene ihan viimesen kohtauksen kohdalle mutta älä valitse sitä, vaan paina vielä kerran alaspäin. Jos sekava selitys niin lisäselitystä (englanniksi) tästä http://www.thedigitalbits.com/reviews3/lotrtwotowers4disca.html#easteregg

Nämä leffat tulivat ensimmäisenä mieleen, mutta monia muitakin löytyy ...

Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes). Muistuttaa Thelmaa ja Louisea, mutta tällä leffalla on onnellisempi loppu. Kaunis tarina naisten välisestä ystävyydestä ;)

Lapsuuden loppu (the Reflecting Skin). Philip Riddleyn ohjaama todella ahdistava elokuva 8 vuotiaan pojan, Sethin, kasvusta Amerikan raamattuvyöhykkeellä. Sekoittaa oudolla tavalla pojan fantasiamaailman osaksi todellisuutta. Näin tämän ensimmäisen kerran joskus 16 –vuotiaana ja ahdistava tunnelma oli jäljellä vielä monta päivää sen jälkeenkin.

Tarinoita kaupungista (Tales of the City). Armistead Maupinin saman nimiseen kirjaan perustuva lämminhenkinen minisarja, joka sijoittuu 70 –luvun vapaamieliseen San Franciscoon. Loistavasti näytelty, hyvä käsikirjoitus ja lavasteet erinomaiset. QAF:t ovat laadultaan lähinnä halpoja kökkökopioita verrattuna tähän sarjaan. Olisinpa voinut elää 70-luvulla San franciscossa, inhoan kyynistä ja konservatiivista 90/2000 –lukua :-P

Valtakunta (Riget I ja II). Tanskalaisen Lars Von Trierin ohjaama kauhukomedia, joka sijoittuu suureen Kööpenhaminassa sijaitsevaan sairaalaan. Juonenkäänteitä on todella vaikea ennakoida, vaikka tähän elokuvaan on revitty melkein kaikki kauhukliseet, mitä vain voi kuvitella – ja paljon muuta; lahjaton amatöörimeedio Fru Drusse, kummitusambulanssi, lääkäreiden okkultistinen salaseura, kummittelevat hoitovirheet, kehitysvammaiset tiskaajat, jotka ovat henkisessä yhteydessä sairaalaan... Onnistuu naurattamaan ja säikyttämään samaan aikaan. Outo.

...Katsoin viime yona elokuvan Donnie Darko.
Se oli director's cut, yli kaksituntinen, mutta leffa tuntuu jatkuvan edelleen taalla paan sisalla.
Olen jaanyt puolitiehen eri todellisuuksien valiin.

Ehkä kaikkein suurimman tunnelatauksen saa aikaan eräs Forrest Gumpin kohtaus. Siinä Jenny on sairaana, Forrest istuu hänen sänkynsä laidalla juttelemassa. Jenny kommentoi Forrestin puhetta: "Olisinpa voinut olla silloin kanssasi siellä." Forrest ottaa Jennyn käden käteensä ja sanoo: "Sinä olit." Olen nähnyt leffan varmaan 10 kertaa ja silti tuo kohtaus saa aina kyyneleet silmiini ja kylmät väreet selkäpiihin. En tiedä, siinä on vaan jotain uskomattoman kaunista.

Vihreä maili (Green mile) on tosi koskettava, samoin American history X.

Myös American Beauty on tosi hyvä.

Joo, LoTR-trilogia on sekä hieno että kehno. Osasta pitää, osasta ei. Boromirin kuolinkohtauksen koin elokuvien kohtauksista kaikkein koskettavimmaksi.

Kenen mielestä muuten kolmas elokuva olisi aivan yhtä hyvin voinut loppua Tuomiovuoren romahtamiseen, siis filmaattisesti? Usein elokuvat, joissa loppu jää avoimeksi ovat niitä parhaimmistoa. Itse en pitänyt, että lopetuksia tuli koko liuta, laskin kerran noin kolme tai neljä lopetusta. Oli hyvä sinänsä, että lähes kaikki kirjaan kuuluvat kohtaukset oli mukana, mutta väärän käsityksen antavia häivytyksiä olisi voinut vähentää. Kaikesta huolimatta täytyy myöntää, että teatterissa sen toiseksi viimeisen lopun lopussa laivojen lipuessa horisonttiin ja musiikin hivelessä korvia piti kovasti taistella kyyneliä vastaan.

Ja. Kenen mielestä Frodossa olisi pitänyt olla hiukka enemmän "miestä"? Elokuvassa Elijah vetistelee lähes jatkuvasti, kirjassa Frodo on sentään jotenkin enemmän määrätietoisempi ja lisäksi hän jaksaa olla karvan verran huumorintajuinen.

On useitakin elokuvia, jotka nostaa tunteet pintaan.. Tässä muutamia..
-Schindlerin Lista- Elokuva jota en halua koskaan katsoa uudelleen. Voimattomuuden tunne leffan loputtua oli käsittämätön.

-Ihmeellinen On Elämä- joka joulu tulee tippa siihen silmäkulmaan..

-Anastasia- Paras piirretty jonka olen koskaan katsonut. mahtava musiikki.

-Ukkossydän- Laittoi miettimään, onko erilaiset ihmiset oikeasti sittenkään niin erilaisia.

-Titanic- Romantikko kun olen..

Monet muutkin elokuvat ovat tehneet vaikutuksen, toiset suuremman, toiset pienemmän.

Elokuvista minusta parhaimpia ja vaikuttavimpia ovat olleet.

Vihreät paistetut tomaatit,
katsoin sen vaikka kuinka moneen kertaan, söpö leffa, se oli jotain heräämistä,

samoin kuin sattumalta aikanaan nauhoitettu
bound..
vei mennessään. ja on vielä nauhalla.

tämän pojan elämä,elämänkerta.

viimeinen mohikaani,
daniel day lewis.. esiintyy upeasti.Loppukohtaus kalliolla.. kaikkein upein mitä leffoissa voi olla..se kuinka kaikki on kuvattu.

titanic,
romanttinen, ja niin upeasti sointuu vanhat kuvat ja uusi juoni, tuota romantiikkaa..

keskiyön pikajuna.
ensimmäsien kerran katsottuna oli melkoisen moinen elokuva.olen lukenut myös elämänkerran josta se kuvattu, hieman muunneltujahan nuo elokuvat aina on, mutta vaikuttava kaikin puolin, kumpikin.

blade,
ykkönen ja kakkonen, on vaan jotenkin hyviä.

1. Schindlerin lista: Aivan ihana leffa ja tosiaan se kohtaus, jossa pelastetut juutalaiset laskevat kiven haudalle. Itkun määrällä ei ole rajaa tuossa vaiheessa. Todella koskettava kohtaus

2: Titanic: Romantikko minäkin. En tiiä mikä iskee aina niin kovasti... Joku se vain on...

3: What's love got to do with it. Tina Turnerin elämänkertaleffa. Todella koskettava kohtaus, kun Tina on ekaa kertaa pistäny Ikelle kampoihin ja hakannu siltä silmäkulmat auki autossa. Tina lähtee hotellista juoksemaan toiseen hotelliin ja poukkoilee tien poikki. Jotenkin niin epätoivoinen musiikki. Aina saa itkun partaalle. Ihana leffa muutenkin. Suosittelen kovasti <3

Huomaan,että tänne kirjoittaneet,ovat nuoria.Olen 63v.minun ehd. paras ja koskettavin elokuvani on 400 kepposta.se on nauhalla,en vaan saa sitä enää katsotuksi.
Toiseksi laitan Jules ja Jim.Se ei satuta,sen katson aina,kun se tulee vastaan.
En nykyään kerro lempikirjoistani tai elokuvistani ,koska nehän kertovat selvästi asioita,jotka ovat kaapissani piilossa.

Kuolleiden runoilijoiden seura - loppu salpaa hengen
Neljät häät ja yhdet hautajaiset - se hautajaispuhe....
Rakastunut Shakespeare - klassinen kielletty rakkaus
My own private Idaho - Riverin ja Keanun koskettava ystävyys

Muutama viikko sitten näin ranskalaisen leffan Mathilde (en nyt muista alatitteliä) samalta ohjaajalta joka teki aikoinaan Amelien. Kaveri käyttää samaa päänäyttelijää ja pitkälti samoja tyylikikkoja, mutta leffan tunnelma imaisi mukaansa niin tehokkaasti, että loppuilta meni rypistellessä takaisin vuoteen 2005. Kaunis tarina.

Moulin Rouge oli mahtava. Voi kyllä johtua myös siitä, että katsoin sen älyttömän hyvässä teatterissa.

Kill Bill 1 ja 2. Tai Tarantinon leffat ylipäätään. Paras on ehkä Jackie Brown.

Lempileffat kyllä vaihtuu taajaan tunnelman mukaan, nyt tulee tällaisia mieleen.

Yksi unohtui: Madonnan siipan ohjaama Snatch.

Unelmien sielunmessu: Loistava. Parasta antia loppukohtaus, jossa kaikki henkilöt kääntyvät sikiöasentoon.

Fuck the Rules: Kevyt, mutta syvä. Kaikki rakastaa kaikkia, mutta kukaan ei rakasta ketään vastaan.

Love Is the Devil: Francis Baconista. Sadomasokistista piinaa parisuhteessa ja kun toisen saa hengiltä, jääkin vaan vitunmoinen tyhjyys.

Vuosi Nuoruudestani: Angelina Jolie kertakaikkisen upea.

Pane Mua: Paljon haukuttu elokuva, jota ei mielestäni osata arvostaa muuna kuin seksinä ja väkivaltana. Leffasta löytyy myös muita tasoja ja se on yksi lemppareistani.

Kill Bill 1: Ihan vaan viihdyttävyydessään.

Kai minulla on verinen maku.

Pedro Almodovar/ "Todo Sobre Mi Madre" itkettaa joka kerta. Ja kylla herran kaikki muutkin leffat on erittain koskettavia.. jotenkin niin mehevia ja taynna elamaa. Ei todellakaan aina niin ruusuista ja helppoa mutta vakevaa.

Katsoin eilen Tony Kushnerin Angels in America dvdltä putkeen.

Voih. Siinä oli suuria tunteita ja koskettavuutta. Hienoa!

VUOSI NUORUUDESTANI!! Voi hyvänen aika, se on aivan uskomaton!^^<3 Miten Angelina voi olla siinä niin täydellisen palvottava? Ja yleensäkin..Angelina oikein loistaa läpi.

Olen nähnyt VN:n varmaan kymmenen kertaa, minulla on se itselläni. Tulee ihana yhteenkuuluvuuden tunne kun sairaalan tytöt pistävät ranttaliksi!:D Ja loppu..se on niin shokeeraavan koskettava. Daisy kuolee ja Angie joutuu eristykseen..hän näyttää niin pieneltä ja kärsivältä siinä sidottuna sängyssä.. .______. Raukka on vähän liian hyvä karkailemaan.

Ja Gia! Itkin sen nähdessäni monta kertaa. Varsinainen Via Dolorosa Angielle (Gia) ja hänen tyttöystävälleen (Linda).

Toukokuun aikainen keskustelu palasi mieleen kun näin uudemman kerran eilen Subilta iki-ihanan Priscilla - Aavikon kuningattaren! Se oli kertakaikkiaan koskettava. Siitä on aikaa kun sen viimeksi näin ja aivot oli kypsynyt jo tarpeeksi, että monissa niin inhimillisissä kohtauksissa tuli melkein kyyneleet silmiin. Vaikka en ole trans-ihmisiä, on silti tuo mittaamaton koreus häikäisevän kaunista!

1. Dancer In The Dark. Itkin, itkin, itkin.
2.The Crying Game. Huhhuh, mielettömän hieno elokuva.
3.Ja äitiäs kans. Sai hymyilemään päiviksi.
4.Philadelphia. Haluaisin nähdä näin aikuisena uudestaan. Näin 13-vuotiaana ja itkin kuin riivattu. Vieläköhän toimisi?

En muista koskaan itkeneeni elokuvan johdosta, mutta ensimmäinen kerta kun näin Hero-elokuvan, olin kauneudesta mykistynyt. Aika moderni, eikä juonikaan hääppäinen, mutta tarkkaavaisesti kuvattu ja niin lumoavai kohtauksia. Tuntui kuin olisi mukana jossain jumalallisessa tanssisa.

Niin, ja se elokuva, jossa oli Nicole Kidman Virginia Woolfina.

Bette Midlerin elokuvassa Beaches-ikuiset ystävät soi kyllä loppupuolen kuolemiskohtauksessa "Wind beneath my wings", (kertosäkeessä kyllä lauletaan "did you ever know, that you´re my hero")joka on todennäköisesti Bette-tädin tunnetuin kappale. Oli silloin aikoinaan USAn listan ykkösenä. Bette ei tosin taida olla biisin alkuperäinen esittäjä. Soundtrackillä biisin tekovuosi on muistaakseni 1982 ja tuo leffa taas on tehty 1988.

Ja niistä leffoista. Jostain syystä kolahtaa nää naisten ystävyysleffat, vaikka mies olenkin: Paistetut vihreät tomaatit, Thelma & Louise, Teräskukat, Beaches ja sitten American beuty, Philadelphia, Forrest Gump ja Priscilla, aavikon kuningatar.

Saksikäsi Edward... loistava leffa.
Ja Pianossa lopussa kun Holly miettii sitä jos olisikin mennyt pianon mukana merenpohjaan.

Melkein kaikki Almodovarin leffat kuuluu suosikeihin. Eniten kolahtaa Todo sobre mi madre ja Mala educacion. Kaikki äidistäni on ehkä se koskettavin ylitse muiden. Yleensäkkin espanjalaiset elokuvat tuntuu minua miellyttävän. Ja latinalaisen amerikan, Äitiäs kans ja Amores Perros on todella hyviä. Hmm... jenkki leffoista kolisee usein vanhat elokuvat eniten, Bette Davisin Little Foxes oli loistava. Uudemmista Thelma&Loise kolahtaa aina. Valheissa ja Viettelijöissä eniten liikuttaa Markiisittaren katkera monologi naisenaolon vaikeudesta. Sen jälkeen sympatiapisteet nousi ja olen ollut hänen puolellaan. MIchelle Pfeiffer tekee myös vaikuttavaa jälkeä. Hmmm..., Batman-paluu liikuttaa aina, Kissanainen ja Pingviini ovat niin ihanan traagisia hahmoja. Pingviinin kuollessa viimeistään tippa kihoaa silmäkulmaan. Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä kolahti koska tunnistin sen fiiliksen. Pitäis varmaan kirjakin lukea. Kauhuelokuvista The Others ja Tesis luo loistavaa tunnelmaa.Jenkkikomedioista tällä hetkellä päällimäisenä mielessä on Mean Girls. Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei pidä, minusta se on hulvaton, tunnistin siitä oman lukio aikani meininkiä.

Todellakin Pedro Almodóvarin elokuvissa on sitä jotain. Aina ollut yksi suosikkiohjaajistani. Todo sobre di mare sai kyllä kyyneleet virtaamaan kun se poikaraukka kuoli, ja muutenkin leffa on hyvin koskettava. Voisin melkein allekirjoittaa Bilquis'in leffamieltymykset, paitsi Batman juttu ei ole ikinä kolahtanut. Ei edes niin taitava ja lahjakas Tim Burton (joka siis on esim. ohjannut myös Edward scissorhandsin) saanut minua innostumaan siitä.

En muista, että olisin viimeaikoina nähnyt sellaista leffaa, jota katsoessa olisin kunnolla tuhertanut, mutta parhaat viimeaikoina näkemäni elokuvat ovat varmaankin: Big Fish(Ohj. Tim Burton), Jan Gilloun Ondskan ja esim. Gore Verbiskin The Ring (pitkästä aikaa elokuva, joka oli pelottava)

Populärmusik från Vittula oli elokuvana hauska ja todellakin tempaisi katsojankin mukaan 60-luvulle, aivan sellaiseen kun on vanhempien ihmisten kertomuksista ja kirjoista saanut ymmärtää :) Mutta kirja oli elokuvaakin rattoisampi. Taisin lukaista sen melkein yhdeltä istumalta. Vaikka elokuva myötäilikin aika hyvin kirjaa, pari hauskaa/karmivaa juttua oli jätetty ulkopuolelle. Esim. rotanpyytämis episodi. Kannattaa lukea.

Kaksi tulee heti mieleen.

Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan lopussa Finlandia saa kyynelliin kun samalla tajuaa minkä hinnan itsenäisyydestä monet hengellään maksoivat. Meille... jälkeläisilleen.

Toinen on Sademiehen loppu, jossa Tom Cruise jättää Dustin Hoffmanin. Koko leffaan lataus siihen rakkauteen ja huolenpitoon kilpistryy tuohon kohtaukseen.

JJ

Lilja4ever

Loppu ja Alku kun Liliyana juoksee Rammsteinin Mein Herz Brenntin siivittämänä. En ole sen jälkeen pystynyt kuuntelemaan koko kappaletta ajattelemalla Liliyanaa ja hänen kohtaloa.

elokuvahan perustuu tositapatumiin

Ajattelin mainita sellaisia joita muut eivät ole sanoneet. Tai ainakaan en huomannut.

Lumikuningatar. Päivi Hartzellin löyhästi H.C. Andersenin samannimiseen satuun perustuva road movie, jonka jokaisen repliikin osaan ulkoa. Bongaa Sielun veljet!

Alien 2: adrenaliinipläjäys, jonka ansiosta minäkin halusin ison tykin ja Sigourney Weaveriksi.

Plague of the Zombies (tai jotain sinne päin): ensimmäinen kauhuleffa jonka näin. Pelkäsin 2 kuukautta putkeen.

Terminaattori 2: Halusin ison tykin ja Linda Koslowskiksi.

Henkien kätkemä: itkettävän kaunista.

Harry Potter ja Azkabanin vanki: Saako tämän ikäsenä enää kattoo teinejä kuola suusta valuen...

Katsottuani Terska 3:n tuli mieleeni kammo ajatus: menikö Lindat sekaisin? Eli oliko Linda Koslowski se joka jolkotti Paul Hoganin perässä? Ja se toinen Linda Hamilton? On se ihana että ollaan Suomessa. Friikkilässä joku ois heti 10 min:n päästä laittanut vastineen. Siellä on ihmisiä joilleio eloo.

Nuoruudessa vaikutuksen tehneitä leffoja olivat Tanssii susien kanssa -kun se heppa ja susi kuolivat; Englantilainen potilas - mielestäni väkevä intohimon kuvaus ja Ralph Fiennes on vaan ihana; ja Kieslowskin väritrilogian Valkoinen, jossa kiltti mies lopulta antaa rakastamansa petollisen naisen joutua vankilaan.
Uudempia leffoja, jotka ovat olleet elämää suurempia kokemuksia, ovat American Beauty, jonka jälkeen olin aivan mykistynyt ja ajattelin vain, miksi näin hyviä leffoja ei tehdä kuin kovin harvoin, ja Happiness, joka oli traaginen kuin mikä. Tuoreimpana itkettäjänä on listattava Meri sisälläni.
Casablanca on kuitenkin ehkä se all time favourite.