Miksi saman katon alle?

Muuttaako väki yhteenkoska niin on tapana rakastavaisilla vai taloudellisista syistä?

Niin vaan, että oman kokemukseni mukaan suhde säilyy paremmin, kun ei asuta yhdessä, eikä kyllästytä toisen naamaan...

Suhteita on erilaisia. Ja mahdolliseen yhteen muuttamiseen tai muuttamattomuuteen syyt ovat kai aika yksilöllisiä. Olennaisin asia varmaan asumismuodolle on se, mitä suhteelta hakee.

Toisilla suhteen "ihannetila" on se, että yhdessä käydään ehkä ulkona ja muissa riennoissa, vietetään iltaa jomman kumman luona, jäädään nukkumaan toisen luo ja niin edelleen. Kuitenkin molemmilla on oma kotinsa, jonne voi paeta, jos siltä tuntuu. Sopii varmaan sellaisille, jotka kaipaavat "omaa vapautta". Enkä tarkoita vapaudella tässä välttämättä mitään pettämistä tai vastaavaa.

Ehkä yhdessä asuminen on myös "malli" ja totuttu tapa? Toisaalta yhdessä asumiseen voi liittyä myös vahvasti tunne jostain yhteisestä. Siitä, että tietää, että jakaa jotain toisen kanssa. Varmaan taloudellisetkin seikat ovat tärkeä asia. Yksi 60 neliön kämppä tulee edullisemmaksi kuin kaksi 30 neliön boksia.

Omalla kohdallani kysyisin, että mikä koko suhteen tarkoitus ylipäätään on, jos toisen naamaan kyllästymisen vaara leijuu yllä... Seurustelun vakiintuessa minulle on itsestään selvä asia osapuolten yhteinen osoite. Erillään asuminen ei ainakaan minulle anna tunnetta "yhteisestä elämästä", vaikka suhde olisi miten vakaalla pohjalla.

Aikanaan sinkkuna ystävien kanssa tuli baareiltua ja kyläiltyä, jota toki yhä jossain määrin tapahtuu. Satunnaiset yövierailut jossain täyttivät silloin läheisyyden tarvetta, mutta eivät kuitenkaan täyttäneet tarvetta jostain pysyvästä ja turvallisesta.

Asiaa kirjoitti smo.

Ei samankaton alle tavan vuoksi, ei taloudellisista syistä, vaan koska haluan. Se, että toinen on mukana myös arjessa ja että toisen läsnäolo on kouriintuvaa yhteisessä kodissa, kun hän on poissakin, tuo lämpöä ja turvallisuuden tunnetta, jota eivät vierailut, toimivakin puhelinyhteys tai nurkkiin "unohdetut" vaatteet tms. voi antaa.

Toki jokainen suhde on omanlaisensa, ja koska nyt sellaista ei ole, niin vannomatta paras ... hyvä vaihtoehto voisi olla asuminen samassa korttelissa.

P.S. Eron jälkeen ei ole sitten kovin hauska jäädä asumaan siihen entiseen yhteiseen kotiin ...

En ymmärrä, miksi joillakuilla on niin kova kiire muuttaa yhteen. Omaankin tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, jotka ovat muuttaneet yhteen viikon tai vähintään kuukauden kuluttua ensitapaamisesta. Muutenkin nykyaikana tuntuu olevan jonkinlainen trendi muuttaa mahdollisimman nopeasti saman katon alle.

Jos nyt seurustelisin, minulla ei olisi mitään kiirettä muuttaa yhteen. Ainahan mieli voi muuttua, mutta tällä hetkellä ajattelen niin, että minulle sopii parhaiten suhde, jossa molemmilla on omat kodit. Olen ollut kerran avoliitossa pienessä asunnossa ja koin sen jotenkin tukahduttavana. Haluttomuuteni muuttaa yhteen ei silti tarkoita ollenkaan sitä, että kyllästyisin toiseen helposti, etten voisi olla vakavissani tai että minulla olisi mitään tarvetta pettää. Olen vaan sellainen ihminen, että tarvitsen omaa aikaa ja tilaa keskimääräistä enemmän.

Ollaan kullan kanssa asuttu yhdessä kohta kuusi vuotta. Muutettiin yhteen vuoden seurustelun jälkeen, koska halusimme jakaa arjen toistemme kanssa, perustaa yhteisen kodin ja suunnata yhdessä kohti yhteistä tulevaisuutta. Siinä nyt ainakin muutama syy. :)

minä olen ainakin sen verran vapautta rakastava tyyppi , että vaikka seurustelenkin niin ehdottomasti mulla pitää olla oma koti .

suurimman osan aikaani asun kuitenkin kaverini luona , mutta joskus on mukavaa tulla omaankin kotiin ja tietää että saa tarvittaessa olla ihan omassa rauhassa .

kerran on tullut kokeiltua asumista yhteisasunnossa kaverin kanssa , mutta ei siitä mitään tullut .
tuntui kun olisi mennyt oma vapaus päättää elämästään , asunnon mukana .

mulle sopii siis paremmin tää " yhdessä ja erikseen " asumismuoto .

eikä tää merkitse sitä että olisin petturi luonne , kun seurustelen olen täysin 100% yhden kaverin mies .

Minulle yhdessä asuminen sopii koska viihdyn seurassa ja jos haluaa omaa rauhaa kannattaa hankkia sitten tarpeeksi iso asunto että mahtuu olemaan sitten myös erillään.
En omaa Suomalaista erakko luonetta johon kuuluu seuranhaku ainoastaan silloin kun itselle sopii.

Kyllä sen suhteen täytyy kestää arjen ilot ja surut - siksi saman katon alla on hyvä olla. Sopivan kokoinen asunto ja molemmilla on mahdollisuus niin halutessaan omaankin rauhaan. Ja ainahan sitä voi lähteä vaikka ulos luontoon, jos pää ei kestä toisen läheisyyttä.

Jokainen tietysti tavallaan, ja ajallaan...

Tuohon "kiire muuttaa yhteen" ajatukseen haluan sanoa, että tuskin kiire on se vallitseva tunne, kun yhteen muutetaan tapahtui se sitten ajallisesti miten pian tapaamisesta tahansa. Eiköhän se ole syvä tunne turvallisuudesta ja halusta olla ja jakaa juuri sen ihmisen kanssa tms. Niin minulla oli tämän viimeisen kanssa, ja sen ensimmäisen kanssa ei - siksipä asuimmekin erikseen.

Mutta kunhan tilanne miellyttää molempia ... ratkaisumahdollisuuksia on paljon.

Olen sunshinen kanssa samaa mieltä, ratkaisumahdollisuuksia on paljon, en tosin suosittele kenellekään pikaista yhteenmuuttamista ihan vain sen takia, että kaikki muutkin niin tekevät. Kannattanee ensin tutustua ihan rauhassa kumppaniin ( ihan kuin seurustelussakin) ennenkuin alkaa miettimään saman katon alle asettumista.

Yhdessä asuminen tietysti on taloudellisempaa, kuin kaksi erillistä asutoa. Ehkä tärkeämpi syy kuitenkin on tuo läheisyys, yhdessä olo ja turvallisuuden tunne. Ja siinä samalla oppii koko ajan ottamaan entistä paremmin toista huomioon ja kunnioittamaan myös hänen haluaan omaan yksityisyyteen välillä. Tuleehan siinä opeteltua samalla myös parisuhteelle tärkeitä yhteisiä rutiineja.

Jokainen tietysti tavallaan, kaikki parisuhteet eivät välttämättä kestä joka päiväistä tiivistä yhdessäoloa, toiset taas eivät kestä vuorokauden eroakaan. Joten kukin tavallaan, mitään yksiselitteistä oikotietä onneen ei tässäkään asiassa ole...

Ihaninta maailmassa on herätä joka aamu oman kullan vierestä . Itselläni on melkein 11: sta vuoden kokemus tästä onnesta.

Taku - siinäpä se suurin syy onkin - oikeastan. Tietysti toinen hyvä syy on laittaa rakkaalleen aamupala valmiiksi, kun hän on suihkussa ja lähdössä töihin... Lähes joka aamu näin. Itse lähden tunnin myöhemmin kotoa...

Oon smo:n kanssa samoilla linjoilla -- "Erillään asuminen ei ainakaan minulle anna tunnetta "yhteisestä elämästä", vaikka suhde olisi miten vakaalla pohjalla."

Tietenkään ei kannata suin päin muuttaa yhteen vaan pitää tutustua kunnolla. Alkuihastuksen jälkeen kun alkaa järkikin taas pelittään eri tavalla. Jotenkin mulle tulee erillään asumisesta mieleen itsekkyys. Ei haluta toista sellaisena kuin hän on -- hyvine ja huonoine puolineen -- vaan otetaan vain ne hyvät puolet ja nekin silloin kun itselle sopii.

Musta yhdessä asuminen on kyllä osoitus myös sitoutumisesta ja toisen kunnioittamisesta. Vielä jos on oikein asuntolainaa otettu niin kyllä siinä on sitoutumista kerrakseen. Mikä onkaan romanttisempaa kuin yhteinen arki iloine ja suruineen, ja loputon taistelu vessapaperirullan kiertosuunnasta ja muut vastaavat maailmankaikkeuden peruskysymykset. ;)

Tietenkin yhteisen kodin täytyy olla sellainen, että siellä on tilaa molemmille. Kyllä minä ainakin tarvitsen "oman huoneen" tms., jossa saan touhuilla omia asioitani. Ja kyllä sitä joskus tarvitsee myös vapaata puolisostakin -- eihän kukaan kestä yhdessäoloa 24/7 vaan pitää sitä ihmisellä omaakin elämää olla.

Minusta on vaan luonnollista että haluaa olla lähellä ihmistä kenestä välittää paljon, eli asua yhdessä. Se olisi toivetilanne, josta nyt juuri vain haaveilen, koska elelen sinkkuna... Kokemusta yhdessä asumisesta on, se on hienoa, en pelkää arkea vaan tykkään ihan tavallisten arkisten asioitten hoitamisesta yhdessä. Edullisempaakin se toki on...

Uusimmassa Z-lehdessä yks psykologi kirjoittaa musta aika hyvin erään syyn, miksi saman katon alle muuttaminen on niin vaikeaa. Musta tää kyllä pätee myös heterosuhteisiin, vaikka tossa viitataan pelkkiin homosuhteisiin.

"Ei-heteroissa suhteissa oman itsensä paljastaminen pelottaa, jolloin ei uskalleta olla täysillä toisen kanssa. Henkisesti liian lähelle tuleminen pelottaa erityisesti, kun suhde muuttuu sitoutuneeksi parisuhteeksi ja kumppani pitää kohdata muutenkin kuin fyysisesti. Itseä ei laiteta likoon suhteessa ja on helpompi vaihtaa silloin kumppania kuin opetella olemaan hänen kanssaan..."

Jotenkin tuota lukiessa mulle tulee mieleen saman katon alla asuminen. Pelko yhteenmuuttamisesta vois johtua siitä, että oikeasti joutuisi kohtaamaan toisen myös henkisesti paljon syvemmin ja sitoutumaan sekä luottamaan puolin ja toisin. Saman katon alla asuessa ei ole "helppoa" pakotietä, joten joutuu kohtaamaan myös itsensä, mikä voi olla monelle vaikeaa. Vaatii paljon, että uskaltaa "paljastaa" itsensä henkisesti ja avoimesti toiselle ilman että olisi mitään suojamuureja.

Oisko kyse siis oikeastaan rakkaudesta ja kyvystä rakastaa toista ihmistä? Musta rakkautta vois kuvata kahden ihmisen suhteeksi, jossa molemmat voivat olla henkisesti ja fyysisesti läsnä ja täysin avoimia toisilleen ja itselleen ilman pelkoa tulemisesta vahingoitetuksi ja että tämä läsnäolo tuntuu molemmista hyvälle.

Jokainen suhde on matka itseen. Jos ei pidä itsestään ei voi pitää siitä toisestakaan. Suhteessa kohtaa todellisen minänsä.

Suhteessa on otettava myös vastuuta. Ei kaikki siihen ole valmiita.

*nostaa hattua sunshinelle* voiko tuota ytimekkäämmin enää sanoa...

Sunshine, olet homomies? Voih, niin tietysti, muuten voisin jo ihastua sinuun, niin paljon asiaa tulee sun tuutistas. Mut oon lesbonainen...

Nyt hysst teitä, mä punastun heti aamusta :=)

Mutta hyvä, jos omista kokemuksista voi antaa jotain muillekin.
Joo, homomies mä olen :)

niin, syitä on monia muuttaako yhteen vai onko omassa asunnossa, meillä siis naisystävälläni ja mulla se oli se, että meillä on lapsia, ei yhteisiä kylläkään...ja ehkä se joku tietty itsenäisyys ja oma tila, silti suhde toimii ihan hyvin, järjestellään aina vain omaa yhteistä aikaa tarpeeksi niin jaksaa taas pakertaa arjen parissa...

Tossa noita kommentteja lukiessa tuli mieleen, et monella on mennyt seurustelu ja parisuhde sekasin. Jos alkaa seurustella, ei se tarkoita, et tarttee muuttaa samankaton alle, vaan eiks siinä tilanteessa just tutustuta toiseen? Ja jos seurustelu johtaa pidemmälle, niin siinä vaiheessa tulee varmaan ajankohtaiseksi miettiä saman katon alle muutto, parisuhde.
Itse ainakin tykkään käydä oman rakkaan viereen nukkumaan iltaisin ja vierestä aamuisin. Sekä jakaa elämän ilot ja surut yhdessä. Ja näin on tapahtunut jo liki 4 vuotta.

Eiko heterot sitte koskaan mutta saman katon alle rakastettunsa kanssa? Ja jos muuttavat, niin miksi muka?

Homonormatiivista porvallisuutta koko yhdessä asuminen. Ja sitten vielä naimisiin. Papin siunauksella!

Ihmisen ikävä toisen luo...

Tämä on vanha keskustelu, mutta olen itse pohtinut erillään-yhdessäasumiskysymystä paljon viime aikoina.

Erosin alkuvuodesta poikakaveristani, jonka kanssa olin ollut yhdessä reilut pari vuotta, ja yhdessä ehdittiin asua reilu vuosi. Noin kuukauden erilläänolon jälkeen hän otti muhun yhteyttä ja kertoi, että haluaisi yrittää vielä. En ollut ajatuksesta ensin kovin innostunut, mutta tuumin sitten kuitenkin, että voidaan toki tunnustella, vieläkö jotain toivoa oikeasti on. Emme palanneet kuitenkaan yhteen asumaan, vaan päätimme tapailla tai pitää yhteyttä vain muuten. Sanoin poikakaverilleni tuolloin, että voidaan tosiaan katsoa, alkavatko asiat edetä parempaan suuntaan. Tuumailin hänelle myös, että loppuelämääni en halua pelkässä tapailusuhteessa viettää, vaan haluan oikeasti jakaa elämäni jonkun kanssa.

Olemme sitten nähneet pari-kolme kertaa viikossa, ja yleensä hän on ollut mun luona. Asiat ovat itse asiassa sujuneet yllättävän hyvin - toisin kuin odotin, eli edistystä suhteessamme on tapahtunut. Mutta siitä en pääse edelleenkään mihinkään, että tällainen järjestely - ollaan suhteessa ja asutaan erillään - on mulle todella raastavaa. Itselleni kaikkein tärkein asia eli tavallisen arjen ja siihen liittyvien pienten asioiden jakaminen kun jää puuttumaan. Epäilen, että poikakaverini haluaa jatkaa tästä eteenpäinkin samalla tavalla. Itse en siihen todennäköisesti pysty. En haluaisi menettää poikaystävääni, mutta eläminen tällä tavalla toimivassa suhteessa tekee ainakin minut todella onnettomaksi. Tuntuu siltä, että molemmista vaihtoehdoista - sinkkuudesta ja parisuhteesta - on yhdistetty huonot puolet: olet yksin, mutta kuitenkin sitoutunut johonkuhun.

Jokainen parisuhde on omanlaisensa. Parisuhde myös muuttuu ajan myötä monen tekijän vaikutuksesta. Puhukaa toisillenne paljon siitä mitä oikeasti kumpikin parisuhteelta odottaa ja kuunnelkaa kunnolla mitä toinen toivoo. Noista tuntemuksista, kielteisistäkin olisi hyvä puhua avoimesti. Ei kuitenkaan syytellen. Olisi kenties hyvä pohtia mikä on se teidän yhteinen juttunne. Mikä teitä vetää yhteen? Mikä olisi parisuhteenne yhteinen päämäärä, jotakin konkreettista?

Keskustelemalla ajan myötä selviää onko teistä yhdessä eläjiksi vaiko ei. Minä suosittelen tuota yhdessäelämisen mahdollisuuksien tutkimista huolella ennen lopullista päätöstä suuntaan taikka toiseen.