mielen sairastuminen
Hej!
Onko kukaan teistä kohdannut tilanteen, jossa rakastettu on diagnosoitu mielisairaaksi? Mitä tieto toi esille ja miten etenitte?
Martinin kysymykseen totean, että henkilökohtaisella tasolla en asiaa ole kohdannut, mutta muulla tavoin kylläkin.
Kuulin tänään radiosta osan haastattelua väitöskirjatutkimuksesta, jossa pohdittiin mielenterveyspotilaiden omaisten jaksamista.
Mielikuva, joka haastattelusta minulle syntyi oli se, etteivät mielenterveyspotilaiden omaiset saa läheskään sellaista tukea ja erityisesti tietoa sairaudesta, jota he kovasti tarvitsisivat.
Juhani
Olen ollut suhteessa ihmisen kanssa, joka sai hermoromahduksen ja sai sittemmin vaikean masennuksen diagnoosin. Jos haluat jutella tästä enemmän, niin kannattaisikohan privailla?! Mielenterveyden ongelmista omaan monelta kantilta kokemusta, kumppanina, perheenjäsenenä ja itsekin sairastaneena.
Mainitsemasi ongelmat ovat monisyisiä. Olen itsekin joutunut perehtymään aihepiiriin sekä kumppanina että sukulaisena.
minulla on sama mielikuva omaisten suhteen kuin juhanin kuulemassa tutkimuksessa - mutta monien henkilökohtaisten elämän kokemusten suhteen. nyt olen itse asiassa itsekin joutunut tuollaiseksi omaiseksi, enkä oikein tiedä, mistä saisin juuri sellaista tukea jota tarvitsisin. mielenterveysjutuista tiedän kyllä sinänsä paljon, mutta olen tajunnut että tässä tilanteessa alkaa jo tulla avuton olo. voimat loppuu...
Ihmiäinen!
Minulla on pitkä kokemus sukulaisena (diagnoosi 25 vuotta sitten). Kumppanina on pian 4 vuotta (diagnoosista) (yhteensä olemme olleet yhdessä 9 vuotta, joten minulla on kokemusta ajasta ennen diagnoosia) kuljettu mukana.
Auttamishalu on suuri, mutta sairauden suhteen mahdollisuudet melko pienet. Vaikka olisi vahva ihminen, niin jatkuva ristiriita kuluttaa jo itsessään. Olen ollut joskus aivan "kulutettu" ja "lopussa". Tämä on hyvä myöntää itselleen. Olen melko varma, että me omaiset ylimitoitamme kapasiteettimme pitkällä tähtäimellä. Tärkeää on, että ei mene liiaksi itse mukaan sairauteen. Se on karvasta, mutta tärkeää itsensä suojelua. Ei ole mitään järkeä - edes sen toisen kannalta, että itsekin sairastuu. Se vaara on olemassa!
Aloitin tämän keskustelun juuri sen takia, että koen tuen tarpeen olevan niin tärkeää. Homona/lesbona/transihmisenä voi olla kynnys ottaa esille esim. parisuhdekysymyksiä.
Omaisten jaksaminen nimenomaanhan on ollut ongelmana etenkin aikuisten mielenterveyspotilaiden hoidossa. Mielenterveysongelmathan ovat edelleen tässä maassa tabu, jos sanon jollekin ystävälleni, että kuule, musta tuntuu että sun kannattais ton kipeän nilkkasi kanssa mennä lääkäriin, niin eihän siinä mitään kummallista ole. Mutta auta armias, jos menet sanomaan, että kuule, musta tuntuu että tarvitset apua ton pääkoppasi hoidossa, niin sotahan siitä syntyy..
No joo. Mutta Suomessahan on järjestö,( Omaiset mielenterveystyön tukena tai joku vastaava.. hmm..??) joka järjestää toimintaa myös nimenomaan omaisten tukemiseen, mm. erilaisia kursseja ja viikonloppu"leirejä". Suosittelen.
hei martin.
luulen, että minulla saattaa joskus olla "liiankin terve" asenne, ja tietoa on, mutta on vaikea löytää paikkaa, jossa jotenkin saisi palautetta omista tuntemuksistaan ja niiden oikeutuksesta. sairaan läheisen niskaan ei halua kaikkea kaataa, mutta... usein on yksinäinen olo, vaikka ystävien kanssa juttelisikin. en sitten kyllä tiedä. ei tämä ainakaan ole se paikka, johon tarinaani purkaisin...:)
Ihmiäinen!
Sinulla on ehdottomasti oikeus väsyä - toivon, että aidosti ymmärrät sen. Itse jaksaminen on sellainen automaatio, joka kulttuurissamme on sekä hyvästä että pahasta. Tässä se on pahasta silloin kun on oikeastaan tuen ja kantamisen tarpeessa.
Juuri tuo, että kokisi tulevansa ymmärretyksi siinä, mikä on se todellinen hätä, on tärkeää. Kuunteleminen on tärkeää, mutta myös ymmärrys ja sen mukanaan tuoma palaute. Ei ole mukavaa huomata kerrottuaan ongelmistaan, että kuuntelijan kysymykset eivät liiku alkuunkaan ongelmassa (toki uudet näkökulmat voivat olla joskus avartavia, mutta en nyt puhu siitä). En käsittelisi tätä niinkään sairaan kanssa.
Sen takia muut ihmiset ovat tärkeitä, ihmiset, jotka ovat valmiita toistuvaan käsittelyyn.
Mielenterveysongelmien hoidon taso vaikuttaa kehnolta. Miten omaiset voisivat odottaa, että tulisivat kuulluksi, koska heidän osansa on järjestetty yhteiskunnan taholta? Potilaat pantiin "avohoitoon" omaisten niskoille säästöjen takia. "Hoito" on käytännössä lääkehoitoa, jos on.
Kuinka moni mielenterveyskuntoutuja on heitteillä?
Hej tyhmä!
Kysymyksesi ovat oikeutettuja!
Avohoidon painottaminen laitoshoidon sijasta oli aikoinaan hoito-opillinen ratkaisu. Sen seurauksena laitospaikkoja on rutkasti vähennetty ja kokonaisia hoitolaitoksia lakkautettu, kuten Helsingin kaupungille kuulunut Nikkilän sairaala.
Ideasta on kuitenkin toteutunut vain toinen puoli, laitospaikkojen vähentäminen ja ihmisten siirtäminen avohoitoon - usein paremminkin "avohoitoon". Avohoidon resursseja ei nimittäin ole alkuunkaan lisätty tarvetta vastaavasti. Osaltaan syynä on 1990-luvun alun lama ja sen liikkeelle sysäämä neuroottinen säästämisvimma, ja osaltaan taas se, että kysymys on puolustuskyvyttömästä ihmisryhmästä, jolta on helpompi kuin joltakin toiselta ryhmältä nipistää pois palveluja. Neuroottinen säästäminen on usein kuitenkin vain hölmöläisen peiton jatkamisen kaltaista: säästöt täällä aiheuttavat lisäkuluja toisaalla.
Suomalainen yhteiskunta on vauraampi kuin koskaan aikaisemmin historiansa aikana. Kuitenkaan meillä ei - muka - ole taloudellisia edellytyksiä pitää huolta heikompiosaisista, joihin mieleltään sairastuneet ihmiset kuuluvat. Se on meille häpeäksi!
Jormah!
Juuri noin! Häpeän suuresti tältä osin Suomea!
Rakkaani sai v. 2001 diagnoosin: Borderline.
Se on sairausluokituksen mukaan seuraavanlainen (5 kohtaa tulisi täyttyä, jotta voidaan luokitella sairaaksi):
1) Epätoivoinen pyrkimys torjua todellista tai luuloteltua hylätyksi tulemista.
2) Epävarmoja, mutta hyvin intensiivisiä suhteita, jotka vaihtelevat äärimmäisestä idealisoinnista äärimmäiseen halveksuntaan (nopeastikin).
3) jatkuva oman itsensä tiedostamisen vähyys tai puute.
4) impulsiivinen itseään vahingoittava toiminta useammalla elämänalueella.
5) jatkuvia itsemurhayrityksiä tai -uhkailuja/vihjailuja.
6) Mielialan suuret vaihtelut.
7) Jatkuva tyhjyyden tunne
8) Tilanteeseen sopimaton, raju viha ja taipumus osoittaa se konkreettisesti.
9) Ajoittaisia paranoidisia käsityksiä tai dissosiaatioita.
kyseessä on siis erityisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä näkyvä sairaus. Tyypillinen Borderliner pelkää sekä yhdessäoloa että yksinoloa.
Hänellä on pakkomielteitä, varsinkin pakonomaista tyhjyyden täyttämistä. Hän on usein hyvin jännittynyt. Vaatii tiukasti itselleen tekojensa jatkuvaa hyväksyntää. Kuva itsestä vaihtelee rajusti. Arvioi usein muita ihmisiä väärin ja hyvin musta-valkoisesti (esim. tuntematta heitä). Pitää musta-valkoisista ideologioista. Saattaa pitää samalla hetkellä esim. jotakuta hyvin älykkäänä ja aivän älyttömänä.
Borderliner ei osaa erottaa sitä, mikä on sosiaalisissa tilanteissa sopiva läheisyys/etäisyys. Hyvin läheinen ihminen on myös hyvin uhkaava.
Olisikohan niin, - ja tämä ajatus tuli edellisestä viestistä mieleeni, että tänä päivänä ne pienet persoonallisuuden erot meissä ihmisissä, ne joita meissä kaikissa vääjäämättä on, pyritään luokittelemaan erilaisin poikkeavuustermein ja normein?
Ennen melkein jokaisessa kylässä oli oma tai omat kylähullunsa. Heitä siedettiin ja heidän kanssaan kyettiin elämään, milloin paremmin, milloin huonommin. Vasta todella empäristölleen hankalat tapaukset sijoitettiin laitoshoitoon. Avohoito ei siis tätä taustaa vasten ole mikään uusi keksintö.
Kyky selvitä itse eteen tulevista tilanteista tuntuu olevan katoava taito. Liian usein pidetään itsestäänselvyytenä sitä, että yhteiskunta hoitaa puolestamme käytännöllisesti katsoen kaiken. On helpompaa uskotella itselle, ettei osaa tai jaksa, kuin sanoa suoraan ettei viitsi tai ettei ole tullut opeteltua jotakin taitoa tai asiaa. Puuttuuko vaikkapa taito kohdata erilainen lähimmäinen? Vai vaadimmeko itseltämme liikaa? Ajattelemmeko, että meidän pitää taidoiltamme yltää samanlaiseen tasoon kuin niin sanottu ammattiauttaja? Turhia omien kykyjemme aliarviointeja tuollaiset.
Oman työhistoriani perusteella en ole valmis sulkemaan laitoshoitoon yhtään enempää mielenterveyspotilaita, kuin mitä on tarpeen yksilön oman tai ympäristön turvallisuuden kannalta.
Vuosia jatkuva oleskelu suljetulla kroonikko-osastolla ei paranna ketään. Kyse on pelkästä säilyttämisestä. Paremminkin voisi puhua varastoinnista. Hoito rajoittuu kieltämättä liian usein pelkkien fyysisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Tai sitten saatetaan mennä yli siitä, missä aita on matalin; käytetään sopivaa lääkitystä potilaan pitämiseksi rauhallisena välittämättä siitä, että samalla sammutetaan niitäkin tunteita jotka kuuluvat jokaisen ihmisen perusoikeuksiin.
Myös mielenterveyspotilaalla on oikeus olla vihainen ja näyttää se!
Mielenterveyspotilaiden hoito poikkeaa ratkaisevasti muusta sairaanhoidosta sikäli, ettei siinä ole mahdollisuutta hoitotoimenpiteiden välineellistämiseen. Hammaslääkäri voi porata ja paikata hampaan, samoin kuin lääkäri naulata katkenneet luunpäät yhteen, kipsata raajan, ja kun hetken olemme odottaneet, kaikki on toden näköisesti kotvan kuluttua niin kuin ennenkin. Hoidon lopputulos on kaikkien helposti nähtävissä.
Mielenterveyden kanssa asia on toisin. Emme voi liimata pirstoutuneen mielen palasia yhteen ja todeta, että valmista tuli, kunnossa on! Joskus, pitkän prosessin päätteeksi ,saattaa olla mahdollista todeta, että hoito tehosi ja potilas parani. Mutta valitettavan harvoin näin käy. Tämä todellisuus turhauttaa ammattimaista hoitohenkilökuntaa samoin kuin varmaan vielä enemmän potilaan omaisia, joilla ei välttämättä ole ollut kaikkea sairauteen liittyvää tietoa käytettävissään, että he olisivat kyenneet varautumaan siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Tärkein työkalu psykiatriassa on toimiva ihmissuhde. Se tekee työtään silloinkin, kun sitä ei vältämättä huomaa. Niin sammunutta skitsofreenikkoa, muuta mieleltään sairastunutta, tai kuinka syvästi kehitysvammaista ei olekaan, etteikö tämä vaistoaisi häneen kohdistuvan huolenpidon ja aidon välittämisen.
Väsyminen, tuo meille kaikille tuttu tunne on sallittu jokaiselle. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää. Sen että ei jaksa, sen saa ja se pitääkin näyttää myös läheisilleen. Tuntuu usein olevan niin, että itse asetamme itsellemme ne kaikkein tiukimmat vaatimukset. Sitä eivät siis teekään ne, joiden eteen tuyöskentelemme. Monesti juuri he ymmärtävät jaksamisemme rajat eivätkä näin ollen vaadikaan meiltä liikoja. Aina ei ole hyvä päivä. Aina ei jaksa hymyillä. Väsynyt ja vihainenkin saa olla. Se on juuri osa sitä meidän omaa persoonaamme ja siihen liittyvää inhimimillisyyttämme. Siis juuri sitä, mikä oikeuttaa meitä pitämään itseämme ihmisinä!
Esko!
Ei vain olisi, vaan niin on! Nykyinen pirstaloitunut yhteiskunta synnyttää yhä enemmän Borderlinereita ja heidän kaltaisiaan ihmisiä. Diagnoosin mielekkyys on tältä osin selvästi ongelmallinen. Missä on normaaliuden ja epänormaaliuden raja. Haluan korostaa, että määrittely ei aina ole pahasta!
Mitä tulee odotuksiin yhteiskunnan taholta, niin minä omaisena en odota yhtään mitään. Ihmiset eivät ole nykyään tottuneet siihen, että heidän näköpiirissään on mielenterveydeltään erilaisia ihmisiä. Laitostuminen, medikalisointi ja suoranainen elämän lääketieteellistäminen on muuttanut kuvamme.
Rakkaani kykenee ihan omaan elämäänsä yhteiskunnassa - pienin ongelmin.Tällä hetkellä hän tosin on hoidossa, mutta saa siellä tehokasta terapiaa 4 kertaa viikossa ja hänellä on viikonloput vapaat. Kyse ei ole tässä varastoinnista. Tiedän itse, kuinka paljon hän tekee työtä oppiakseen elämään vaikeuksiensa kanssa. Hän on myös kieltäytynyt itse lääkityksestä, joka turruttaisi hänet liiaksi.
Hänen kohdallaan traaginen piirre on juuri se, että hän ei osaa näyttää vihaansa ollenkaan. Se patoutuu, kerääntyy ja kääntyy häntä itseään vastaan, sillä hän on oppinut väärän (näin sanoisin todella!) reagointimallin - mallin, jossa hän on syyllinen ja jossa tuota tunnetta ei saa näyttää. Vihan näyttämistä vaikeuttaa myös se, että hän pelkää hylkäämistä.
"Tärkein työkalu psykiatriassa on toimiva ihmissuhde. Se tekee työtään silloinkin, kun sitä ei vältämättä huomaa. Niin sammunutta skitsofreenikkoa, muuta mieleltään sairastunutta, tai kuinka syvästi kehitysvammaista ei olekaan, etteikö tämä vaistoaisi häneen kohdistuvan huolenpidon ja aidon välittämisen." Juuri näin on! Psykiatrin osalta se on ensiarvoisen tärkeää! Rakkaani on myös sanonut, että olen hänen paras hoitajansa. Hän tietää, että olen aina "kantamassa" häntä.
Hän hoivaa myös minua. Pitää huolta siitä, että en mene liiaksi sisälle hänen sairauteensa.
Minun ex-rakastettuni on mielisairaalassa, eikä lääkkeet tunnu auttavan. Lisäksi hän pontevasti kieltäytyy niistä hoidoista joita minä ajattelin hänelle häntä tukemaan.
Nyt olemme "vain ystäviä". En voi parantaa häntä mutta ainakin voin ilmaista välittäväni. Senkin pitäisi auttaa hänen tilanteessaan.
En tunne täsmällisesti tilannetta muualla kuin Helsingissä. Täällä ovat tällä hetkellä ongelmana sekä hoitopaikkojen vähäisyys että avohoidon liian vähäiset resurssit. "Pyöröovi-sydrooma" vaivaa. Toisin sanoen avohoito ei kykene riittävästi tukemaan mieleltään sairastuineita, joka johtaa laitoshoitoon joutumiseen. Laitoshoidon paikkoja taas on liian vähän, jolloin ihmisiä joudutaan kotiuttamaan liian aikaisin, jotta uusille tulijoille saadaan tilaa.
Tästä eroon pääseminen edellyttää ensisijaisesti avohoidon resurssien lisäämistä ja sitä kautta sen tason parantamista.
Eskolle sanoisin, ettei mieleltään sairastuneiden kohdalla paljoa kannata kaipailla "vanhoja hyviä aikoja". Monet elivät silloin ystävällisten ihmisten armopalojen varassa tai kunnalliskotien hoidokkeina saamatta juurikaan hoitoa sairauteensa. Ja laitokset olivat täynnä ihmisiä, säilössä, ei hoidossa olevia.
Yhtä asiaa kuitenkin kaipaa, nykyistä paljon mutkattomampaa suhtautumista mieleltään sairastuneisiin, kehityksessä jälkeen jääneisiin ja muihin ns. "poikkeaviin" ihmisiin, Eskon mainitsemiin "kylähulluihin".
Helsingissäkin suurimmat sodat syntyvät siitä, jos "hyvälle" alueelle aiotaan sijoittaa esimerkiksi kehitysvammaisten hoitokoti (esimerkkinä Marjaniemi muutaman vuoden takaa). Pois silmistä, pois mielestä - tämä "periaate" näyttää kannustavan varsinkin hyväosaisia kaupunkilaisia.
Minäkin ajattelin sanasen sanoa näin "hullun"näkökulmasta. Olen kuulemma oireillut lapsesta asti psyykkisesti ja syy kuulemma on se etten olisi lapsena hyväksynyt omaa synnynnäistä liikunta vammaani mikä sinänsä on minusta naurettava ajatus.Itse huomasin masennuksen,itsetuho ajatukset jne..n8v sitten kun olin mennyt naimisiin, ensimmäisen miehen kanssa joka osoitti hiukankaan kiinnostusta minuun.Vaikka tiesi varsin hyvin minun ihastuneen naiseen niihin aikoihin jo kun seurusteltiin.(10v oltiin yhdessä nyt ero käynnissä)Niin kovasti halusin näyttää ett tämä perhe juttu lapsineen kuuluu myös mulle vaikka ympäristö antoi ymmärtää ett muut kyllä mutta älä sinä haaveile koska olet vammainen ei sinua kukaan huoli.En tiedä mikä loulta rikkoi liittomme. Se että mies tajusi henkisesti soittavansa toista viulua koko ajan(fyysisesti en pettänyt)vai fyysinen vammani ja sen tuomat haitat vaiko lopulta se mikä minusta tuntui pahimmalta. Minun masennus ja itsemurha yritys, ainakin ne oli se viimenen niitti tähän sotkuun.Mutta arvostan ex ääni että hän jaksoi edes tämän aikaa kun jaksoi koska.ei ole kiva tulla töistä pelolla ett mitä se nyt tänään on tehnyt itselleen,onko hengissäkään.se epävarmuus oli varmaan syövää miehelleni.
Mulla on seuraavanlainen elämä menossa. olen nyt 29v. ja sairaustuin paniikkihäiriöön 17v. ja siitä lähtien olen käyny miltei joka viikko psykologilla. diagnoosina on ollut syvä masennus, burnout, persoonallisuus häiriöt, harhaisuude (psykoosit)jne ja nyt lopullinen diagnoosi on kaksisuuntainen- mielialahäiriö. minulla on ns. bibolaari-versio, eli ajatukset vaihtuu vikkelään kun on sellainen päivä. olen masentunut ja hybomaaninen yhtaikaa. suunnittelen kaikkea koko ajan, töitä kasautuu ja siitä tulee paniikin omainen ahistus ja lopulta en jaksa tehdä mitään. suuruudenhulluus on alkanut vaivata ylipäätään koko ajan enemmän ja suuremmassa mittakaavassa. se että olen eläkkeellä merkitsee sitä ettei ikinä tarvitsisi tehdä töitä ei riitä. suunnittelen omaa yritystä, minä joka en pääse aamulla kunnolla ylös. minä joka näen jo nyt kesän menneen ja puiden lehtien tippuvan, koska talvi tulee ja on kylmä, pimeää. se tappaa, samalla pidän paukkupakkasista? se miksi halusin kirjoittaa, en itseasiassa tiedä? ehkä haluan kertoa teille jotka luette tämän. elkää ikinä olko kateellisia eläkkeellä olevalle ihmiselle, minä vaihtaisin tämän sairaan pääni heti jos siihen kykenis. tämän sanoin siksi että minulta on muutamia kertoja kysytty kadehtien et miten mäki saisin eläkepaperit, ja mikä parhainta ei tarttis tehä mitään koskaa enää. se että kuukausitulot on alle 500e+asumistuki, ei paljon naurata. menisin töihin mutta se että siinä epäonnistuu, ei jaksa yrittää. se että munaa taas ittensä, samalla osottaa taas itelleen et on mitätön. painaa taas ittensä alas kuukausiksi. yritän harrastaa taidetta mikä on hirmu henkireikä, mutta siinäkin tulee tuo palkkani vastaan. sillä summalla ei paljoa törsätä taideliikkeessä.. nin kerrompa nyt vuorostaan et enhän minä täällä maailmassa aivan yksin ole, minulla on kaksi rakasta ihmistä, äiti joka eniten läheisistäni yrittää hänen omalla tavallaan rakastaa minua. ja sitten oma kultani. kultani sairastaa pahaa skitsofreniaa, klassinen sellainen:ääni/näköharhoja. onneksi viimeinen sairaalareissu toi niin hyvän lääkityksen että nyt ne harhat on pysynyt kurissa jo n.2kk. elämä mielenterveyskuntoutujana ei ole helppoa, mutta entä sitten kun kumpikin on kuntoutuja ja vielä seksuaalivähemmistöä? se että mieleni liikkuu välistä lujaa ja siihen liittyy sitten tiukkapipoisuutta jonka sitten puran kiukettelemalla rakkaalleni. onneksi hän jaksaa, ei käännä selkää, ei kiroa: sillä tavoin se menee ohi parhaiten. mutta se että minä elän hänen kanssaan ja aikaisemmin oli vaikeita aikoja enemmän, oli rankkaa. erilaiset väärinkäytökset ja itsemurhayritykset ja sitä kautta useat sairaalareissut, ne pelotti aina uudestaan. olin menossa koko ajan itse parempaan kuntoon, kunnes huomasin että olen unohtanut itseni kokonaan. olin mennyt rakkaani päähän ja siitä psykologinikin oli varoitellut. mutta olen luonteeltani sellainen että rakastan "haasteita" ja sulan surullisten silmien edessä. ehkä oma elämäni vuodesta toiseen johtaneista vaikeuksista ja sairaalareissuista on kasvattanut minusta kovan. meinaan, että olen toisaalta niin herkkä kuin kukaan voi olla ja toisaalta kumminkin niin vihainen koko ihmikunnalle. tuohonkin on syynä minun omaksumat elämäntapani, joka aiheuttaa inhoa "sivistysvaltioita" kohtaan. haluaisin niin kovasti olla, ei tarvitsisi miettiä milloin räjähdän taas, milloin koko päivän hymyilen, milloin itken, saisi vaan olla ja nauttia. rakkaani nukkuu olkkarin sohvalla (klo2yöllä) ja mietin että en halua mennä nukkumaan, ei väsytä iltalääkkeet, unilääkkeitä en halua ottaa. ylipäätään minua v....... mennä nukkumaan, koska aamulla täytää taas taistella sen kanssa milloin jaksaa nousta sängystä, klo10 tai 12. mielenterveyskuntoutujan omaisen ei ole pakko jaksaa, kannattaa tehdä pelisäännöt selviksi. meillä kun otettiin nuo säänöt niin elämämme on ollut ihanempaa kuin aikoihin. ja jos sitten kumppanin sairaus pahenee niin tue niin kuin jaksat, sano sitten kun mitta on täynnä. todellakin on parempi että talossa on yksi kuntoutuja kuin toinenkin joka rupeaa repeilee. meidän elämä vaikka kuntoutujia on kaksi, on tasapuolista vaikka sairaudet on eri, pystymme kumminkin tukemaan toisiamme. tärkein pointti on kuitenki siinä että molemmat käy omalla hoitajalla psypolilla, siellä saa puhua asioita vielä syvemmin. varsinkin sellaisten asioiden puhuminen siellä on tarkeää mitä ei halua/pysty rakkaalekkaan kertoa. se on meidän ja muiden miekkujen henkireikä. jos omainen ei jaksa yksin, hanelläkin on mahdollista saada apua.. tiedän että psypoleilta ei taho saada aikoja, kannattaa kokeilla silti. entä paras ystävä? välitetään toisistamme, hymyillään, vaikka sen tuottaminen on välillä vaikeaa. ei me niin liian iloisia ole että se jotakuta vahingoittaisi, jos niin tekee: on aika mennä peilin eteen!
Kuten täällä aikaisemmin todettiin, julkisen sektorin avohoitoon on suuria vaikeuksia päästä ja yksityinen hoito on useimmille liian kallista. Tähän tilanteeseen on syhtynyt eräänlaista psyykkista ensiapua ja vertaistukea, jota tarjoavat eri mielenterveysyhdistykset eri puolilla Suomea.
Niiden kansallinen yhteenliittymä on Mielenterveyden keskusliitto, joka on tärkeä vaikuttaja ja vertaisavun tuottaja:
http://www.mtkl.fi/uutta/kesa05.htm
Pääkaupunkiseudulla toimii myös useita mielenterveysyhdistyksiä, jotka antavat tietoa ja vertaistukea. Yksi näistä on Helsingin mielenterveysyhdistys Helmi, jonka kotisivulta on linkkejä muihin pääkaupunkiseudun vertaistukijärjestöihin.
http://www.mielenterveyshelmi.fi/?yhdistys
Siellä on vertaiskeskustelupalsta (osio Keskustelu) ja linkkejä muihin järjestöihin ja tietolähteisiin (osio Linkkejä)