Turvallisempaa elää tutussa helvetissä

Pirkko Saisiota haastatteli toukokuun lopulla pastori Teemu Laajasalo ohjelmassa Krypta. Parisuhdeasiat, niin homo- kuin heterosellaiset, olivat keskustelun teema.

Saisio lainasi toimittaja Anna-Leena Härköstä, joka oli otsikoinut kolumninsa: "Erotkaa ihmiset enemmän". Keskustelu jatkui siitä, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita sietämään epäonnistunutta ja rajoittavaa liittoa, kuin että lopettaisivat liittonsa ja alkaisivat elää vapaampaa elämää. Ei vain ole rohkeutta erota, vaikka suhde syö ihmistä. Saisio totesi jonkun todenneen syyksi sen, että on on parempi elää tutussa helvetissä kuin tuntemattomassa helvetissä.

Sateenkaaripiireissä ei tunnu kovin sopivalta keskustella siitä, miten menetellä, kun kumppani on väkivaltainen, juoppo tai muuten vain vinksahtanut. Parisuhde hinnalla millä hyvänsä tuntuu olevan oikea suhtautuminen. Parisuhdettahan ei meille tässä yhteiskunnassa ole suotu, vaan se on pakko ottaa.

Muistan pariskunnan, jonka suhde oli lähinnä väkivaltaa ja henkien taistelua. Kerrankin kumppani lukitsi toisen yöksi ulos pakkaseen. Riittävän kauan sain kuulla ruikutusta, eikä minkäänlaisia ratkaisumalleja koskaan esitetty. Ehdotin kyllästyneenä tälle ruikuttajalle, että potkaisee kumppaninsa kadulle, koska omistaa kämpän ja toinen on täydellinen juoppo ja tyhjätasku.

Sain lausumastani raivokkaan ryöpytyksen, että miten minulla on otsaa esittää mitään noin julkeata. Oli helppo lopettaa sen jälkeen ruikutusten kuunteleminen ja ilmaisten neuvojen jakeleminen.

Olisiko epäonnisen liiton päättäminen sittenkin parempi ratkaisu kumpaisellekin osapuolelle, kuin siinä onnettomana roikkuminen? Toki asia mutkistuu tuntuvasti, jos lapsia on kuvassa mukana.

Juhani

Yhtä hyvin voisi kysyä sitä, eikö homofobisten vanhempien homolasten kannattaisi irtautua vanhemmistaan, eikä roikkua kuluttavassa suhteessa.

Juhani kirjoittaa asiaa, "Sateenkaaripiireissä ei tunnu kovin sopivalta keskustella siitä, miten menetellä, kun kumppani on väkivaltainen, juoppo tai muuten vain vinksahtanut. Parisuhde hinnalla millä hyvänsä tuntuu olevan oikea suhtautuminen... "

Olen itsekin törmännyt "tapauksiin", jotka roikkuvat toinen toisissaan kiinni - selvin päin kaikki hyvin, mutta kännissä touhu on veristä taistelua - ja siitä huolimatta toinen palaa toistuvasti takaisin väkivaltaisen kumppanin luo. Sitä kesti kuulemma siihen asti, kunnes lääkäri oli kyllästynyt selityksiin ja tehnyt vammojen perusteella rikosilmoituksen.

Valitettavasti tuo humalahakuisuus juomisessa on hiton yleistä niin heteroilla kuin homoillakin - ja tunnettuahan on, että mikäli kuoren alla on ihmisenä kypsymätön otus, niin ainoat tunteet joita näytetään ovat nimen omaan ne negatiiviset tunteet. Ja niidenkin ilmaisuun käytetään ainoaa osattavaa tapaa: nyrkkejä.

Lieneekö sitten kodin peruja tuollainen käyttäytyminen vai muualta opittua, minusta sellainen ei kuitenkaan (mihinkään) parisuhteeseen kuulu. Onneksi omalla kohdalla eivät ole periytyneet isäni tavat pitää puoliso kurissa...

Väkivallan parisuhteessa voi selittää pettymyksillä, mutta ilmaisutapa on vain väärä. Siinä missä pitäisi keskustella vakavasti, miten suhdetta jatketaan, ei nyrkkejä kannata ottaa avuksi. Perisuomalainen tapa tietysti on ratkoa ongelmat nyrkein, mutta siinä vaiheessa heikommankin osapuolen tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja viheltää peli poikki.
Väkivaltaisesti käyttäytyvä ei muuta ( lupauksistaan huolimatta) käyttäytymistää myöhemminkään - mihinkä seepra raidoistaan pääsisi. Joten ainoa järkevä ratkaisu on lähteä eri teille.

Tuo Juhanin kommentoima "tuttu helvetti" on osaltaan perua kotikasvatuksesta. Roikutaan kiinni siinä huonossa suhteessa kynsin hampain, ei osata / uskalleta katsoa totuutta silmiin - niinhän kotonakin oli. Kumpikaan ei osaa/uskalla myöntää heikkouttaan / kyvyttömyyttään käsitellä tunteitaan ja agressioiden syitä.

Yksi syy tietysti voi olla se, ettei meillä tässä kertakäyttöyhteiskunnassa ole aikaa tutustua toisiimme, vaan suhteeseenkin pitää rynnätä kiireellä, tutustumatta toiseen kunnolla ennen suhteen aloittamista. Ja sitten kun viat huomataan, onkin liian myöhäistä. Miksi muuten "bänät" tehdään nykyisin tekstiviestillä? Kas pelkästään siksi, ettei uskalleta katsoa toista silmiin, ottaa ITSE vastuuta päätöksestä ja sanoa: "Tästä ei tule mitään".

Minkähänlaisia "johtajia" työelämään tuleekaan näistä ihmisistä, jos he niin pitkälle pääsevät?

Liittyisikö tämä väkivaltaisessa suhteessa roikkuminen liialliseen kiltteyteen mikä on viime aikoina ollut esillä yhä enemmän? Ei sanota ei, koska pelätään sen johtavan hylkäämiseen ja sitten tilanteet kehittyy liian pitkälle. Ollaan riippuvaisia toisen mielipiteestä ja pelätään epäonnistumista (parisuhteessa). Perustana mm. huono omanarvontunto, joka taitaa olla monellekin homolle tuttu juttu, mm. minulle. Mutta siitä voi päästä irti.

Tuo yllä oleva ajatus liittyi Anna-Liisa Valtavaaran Kiltteydestä kipeät kirjaan liittyvään artikkeliin.

Joo, että eroon vain kun ensimmäiseen pieneen vastoinkäymiseen törmätään. Ja toiseksi, helppohan se ulkopuolisen on sanoa. Miten me voisimme toisen tunne-elämään hypätä ja sanoa, että joo heitä helvettiin koko tyyppi, sinulla on parempi ilman häntä?

Mielestäni Arkadas toi esille itse ongelman ytimen, että emme tässä kertakäyttöyhteiskunnassa anna aikaa tutustumiselle, vaan suhteeseen pitää rynnätä kiireellä. Niinhän se on. Kaikkien asioiden on tuotettava maksimaalista elämyksellisyyttä ja mielihyvää. Ei anneta itselle aikaa keskittyä siihen olennaiseen, vaan etsitään pinnallista mielihyvää. Siinä sivussa hukataan ne arjen pienet asiat mistä todellisuudessa löytyisi se hyvä elämä. Ihmiset elävät suuressa illuusiossa.

Kun tiede ei pysty antamaan vastausta elämän suureen tarkoitus-kysymykseen ja traditionaalisen uskonnollisuuden merkitys on hämärtynyt yhteiskunnan ja kulttuurin rationalisoitumisen myötä, on pakostakin turvauduttu uusiin keinoihin etsiä elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta.

Ruumiin estetiikka ja erotismi, esim. juuri Sinkkuelämää & Queer as Folk -sarjojen kaltaiset "huoraavat ikisinkut" (kultuurinen heijastuma), on juuri yhdenlainen esimerkki yksilöiden pyrkimyksestä hakea elämälleen mielekkyyttä ja merkitystä. Kun elämme maailmassa, joka tarjoaa alituisesti uutta informaatiovirtaa ja mahdollisuuksia uusiin elämyksiin, on pakostakin oltava valmiina siihen uuteen. Tämän voisi nähdä pätevän juuri parisuhteessa. Sitoumukset eivät saa olla liian vahvoja, sillä muutenhan ei voisi puolisoa vaihtaa halutessasi parempaan.

Ei voi muuta toivoa kuin sitä, että ihmiset ymmärtäisivät puhkaista tuon suuren illuusion kuplan ja pysähtyisivät hetkeksi OIKEASTI ajattelemaan sekä itseään että kumppaniaan.

Henkistä tai ruummiillista väkivaltaa sisältävässä suhteessa elämään suostuva ihminen ei usein itsekään ole ihan terve. Osa tällaisista ihmisistä nauttii kumppaninsa luomasta "sikakontrastista" ja omasta marttyyrin-roolistaan. On niin ihana valittaa ja esittää kärsivää osapuolta ympäristölle ja ystäville. Totuushan on se, että terveen itsetunnon omaava yksilö, ei suostu kenekään kynnysmatoksi tai potkupussiksi missään olosuhteissa. Siis sairaita molemmat ja kenenkään on turha ottaa tällaista parisuhdetta tai siinä makaavaa ihmistä omaksi ristikseen - sitä ristiä saat kantaa ihan varmaan hautaasi asti. Jollei ihminen itse halua muutosta elämäänsä ja tajua, että potkiminen on pahasta, turhaa sitä on kenenkään kertatoisensa jälkeen tälle kuutiopäälle hokea tai alkaa hyysätä tätä "onnetonta". Tässäkin tapauksessa turha sääli on tyhmää ellei sitten jopa sairautta.
Ja tuolle älykölle joka vertasi vanhempien ja lasten suhdetta, siis homofobisten vanhempiensa suhdetta lapsiinsa -VOI RÄKÄ mikä nauta olet ! Empä ole juuri tollompaa asennetta tavannut. No sulla ei ole lapsia ja todennäköisesti omat vanhempasi ovat melkoisia paskiaisia. Onneksi olkoon vaan - tuollainen paska kannattas pitää omana tietonaan.

Rakkaudettomassa suhteessa eläminen tuottaa turhaumia. Hakkasin itse päätäni betoniin, kun en saanut suhteesta itselleni hyvää oloa, vaan otin liikaa vastuuta suhteen onnistumisesta ihan kuin se olisi ollut vain minun vastuullani. Ero oli vaikeata yksin senkin takia, koska silloinen miesystäväni manipuloi minua kybällä eli sanoi rakastavansa, mutta ei sitten tekojen tasolla toteuttanut sanomisiaan. Olin odottavalla kannalla ja itse asiassa minut sysättiin hyvin feminiiseen rooliin, mitä vastustin. Halusin tasavertaista parisuhdetta, jossa huomioiminen olisi ollut molemminpuolista. Olin hienotunteinen ja kiltti. Olin kärsivällinen, koska minä oikeasti halusin rakastaa sitä miestä. Aina törmäsin siihen, ettei minulle ollut aikaa: kaikki muu meni minun edelleni: perhe, työ, vapaa-aika, kaikki. Minä olin jonon hännillä ja meidän yhteinen aika oli gaypaikoissa: kapakka-elämää. Se kuvasti juuri sitä, mihin homot on sysätty tässä yhteiskunnassa: ainoa paikka, jossa voi olla, on homopaikat. Kaikki muu on heteronormittettua ja jos aiot menestyä elämässä ja luoda uraa, se menee just niin, että gay-puolesi jää sinne jonnekin näkymättömiin ja se näkyy myös seurustelusuhteessa.

Uskoin silloin oikeasti, että homopari on tasa-arvoinen heteroparien kanssa, mutta se ei ole niin. Yritin niin helvetisti, että suhde onnistuisi, mutta hävisin ja tunsin sen myös nahoissani. Olen erittäin vastuuntuntoinen ihminen kaikessa, mitä teen, mutta silloinen parisuhteeni oli puhtaasti arviointivirhe. Annoin niin paljon anteeksi hänen sikamaisuuksiaan, että menetin itsekunnioitukseni ja itsetuntoni ja jälkeenpäin ajattelin, että ihan kuin olisin ollut nyljetty henkisesti. Olin sisäiseti pahoinpidelty ja mustelmilla.

Turhautumat tuovat suhteeseen väkivaltaa. Itsekkäät ihmiset provosoivat ristiriitoja, koska ei toisia voi kohdella esineinä tai välikappaleina, koska se koetaan vääränä ja moraalittomana ilman, että se kupla puhkeaa ja vaaditaan inhimillisyyttä.

Homomiehissä on tunteettomia tyyppejä, joille ihmissuhteet eivät ole sitä, mitä keskivertokansalaisille, vaan he imevät niistä itselleen jonkinlaista hyötyä. He ovat luonteeltaan kuin varkaat ja he eivät piittaa yleisistä normeista ja käyttäytymistavoista tai laeista, vaan manipuloivat koko ajan ympäristöään ja vaikenevat pelottavan usein oikeista teoistaan.

Tämä salaaminen ja valehtelu ja vaikeneminen ovat tyypillisiä piirteitä, mitkä hämäävät parisuhteen toista osapuolta. Hän ei näe totuutta, vaan on hyväuskoinen, koska onhan se niin, että rakastettuun luotetaan ja hänen sanoihinsa uskotaan. Ex-mieheni jokaikisessä miessuhteessaan on ollut samoja ristiriitoja kuin, mitä meillä oli. Hän järkytti monien mielenrauhaa ja mielenterveyttä.

Nyt näen, että olin moraaliseti paljon korkeammalla tasolla kuin se mies. Olin kaikessa sitä. Olin hyvä mies ja se koko aika meni minulta hukkaan.Ihan kuin olisin vetänyt wc-pöntöstä alas kaikki ne vuodet.

Minulla oli oikeasti paljon rakkautta, jota halusin antaa. Rakastin tekojen tasolla.

"Annoin niin paljon anteeksi hänen sikamaisuuksiaan, että menetin itsekunnioitukseni ja itsetuntoni ja jälkeenpäin ajattelin, että ihan kuin olisin ollut nyljetty henkisesti. Olin sisäiseti pahoinpidelty ja mustelmilla."

Tuota samaa sairasta dynamiikkaa löytyy kaikista myrkyttyneistä perhesuhteista. Moni homomies hakee ikänsä turhaan vanhempiensa hyväksyntää. Välirikko olisi usein paras ratkaisu.

...tuli mieleen että 'miesmies' ja mä ollaan varmaan varmaankin oltu saman miehen kanssa (siis eri aikaan tietty)... :D

Keskustelun pätkä kadulla. Kekustelijoina kaksi naista, alle kolmenkymmenen. Toinen kertoo toiselle: "Kyllä mulla näitä väkivaltaisia ukkoja on ennenkin ollut, mutta tää vie voiton kaikista..."


Ihan tuon lauseen (ja muutamien tuntemieni ihmisten) perusteella tuli mieleen ajatus siitä, kuinka moni ihastuu/ rakastuu silmittömästi ihmiseen, jonkun suhteen kannalta epäoleellisen asian ( ulkonäkö, raha, asema) takia, ja joutuu toteamaan silmät mustan "rakkauden kiihkeyden".

Nyt joku tietysti tarttuu tuohon rahaan ja ulkönäköön ja repii siitä herneet nenäänsä. Siitä vaan, mutta eihän ulkonäkö ole suhteen kannalta oleellisin asia. Olellisin asia on se mitä ihmisen pääkopassa liikkuu ja miten ne ajatukset toimivat toisen osapuolen ajatusten kanssa yhteen.

Ja homojen elämä ei toki ole miesmiehen kuvaamaa ravintolaelämää - itsellänikin on ollut tuollainen litrahuuli kumppanina, tosin emme käyneet yhdessä gaypaikoissa - ihan lähiön omat 6 ravintolaa riitti.
Sellaisesta ei jää kuin riidanaiheet ja paha morkkis - onneksi tajusin ottaa lopulta tavarani ja hakeutua hoitoon... unettomuuden, ahdistuksen ja paniikkihäiriöiden takia.

En ole absolutisti huonojen kokemusteni jälkeen, mutta en myöskään ole lähtenyt niitä hukuttamaan viinaankaan.

Chiron - onneksi vielä löytyy ihmisiä, joilla on korvien välissä muutakin kuin median syöttämää mielikuvaa. Ihmisiä, jotka kyseenalaistavat helpot ratkaisut.

Meillä on toki vapaus valita, mutta yleensä (ihmissuhteissakin) pääsee helpoimmin siitä, missä aita on matalin. Ei jakseta nähdä vaivaa oman ja kumppanin henkisen hyvinvoinnin kannalta. Taloudellinen hyvinvointi on tietysti tavoiteltavissa, mutta sen saa kohdalleen, kun henkinen puoli on kunnossa. Eihän talojakaan rakenneta heikolle pohjalle, miksi siis parisuhteen peruskivet ovat hatarat?

Siinä suhteessa olen vanhollinen, että mielummin pitkä tutustuminen ja seurustelu ennen vakavaa suhdetta. Ainakin ehtii oppia tuntemaan toisen ihmisen ja opettelemaan ottamaan vastuuta hänestä - yhtä lailla kuin itsestäänkin. Ja samalla miettimään onko suhteella tulevaisuutta.

Jokainen suhde kokee kriisinsä, eikä kukaan koskaan ole väittänyt, että ihmissuhde olisi yksinkertainen ja helppo asia. Helppoa on vain paeta vastuuta ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa eteen - paeta todellisuutta.

Minä olin liian sitoutunut siihen huonoon suhteeseen, koska olin sisäistänyt haluni elää avioliitonomaisessa suhteessa, koska se oli tavoiteltava asia ystäväpiirissäni. En sitten hevillä luovuttanut siitä, koska olisi pitänyt alkaa uuden suhteen etsiminen, mikä voi olla henkisesti väsyttävää.

Minusta yksinäisyys voi olla kärsimystä.

Yksinäisyys masentaa ja tuo turvattomuuden tunteita. Siksihän monilla homomiehillä on pakonomainen tarve välttää yksinäisiä tilanteita elämässään. Voi olla, että takana on pitkä kausi yksinäisyyttä ja opiskelun kautta löytää itsensäkaltaisia ystäviä eli vasta aikuisiällä.

Yksinäisyyden poistamiseen vaaditaan usein muuttaminen suurempaan kaupunkiin, koska vähemmistökulttuuri keskittyy niihin eli on paikkoja ja tapahtumia. Yhdistyselämä tuo myös ystäviä.

miesmies... Yksinäisyys ei ole ahdistavaa välttämättä. Huomasin itse kokemusteni kautta, että yksin ollessani opin "kuuntelemaan itseäni" - minulla oli aikaa käydä läpi omat toiveeni ja haluni. Samoin kuin miettiä sitä, minkälainen on se ihminen tulee kanssani toimeen, ilman että siitä tulee kummallekaan ongelmia. Kypsyyttä on tunnustaa omat virheensä - ei haudata tai ohittaa olan kohautuksella. Samoin on yksinäisyyden laita, miksi ihmeessä valittaa yksinäisyyttä, jos toisaalta ei ole valmis kohtaamaan suhteessa ongelmia? Miksi valittaa yksinäisyyttä, jos on valmis unhotamaan rakkaansa hetkeksi, vaikkapa satunnaisen panon merkeissä ? Onko omat mielihalut tärkeämpiä kuin mahdollinen kestävä ja hyvä suhde.
Lukekaa muuten hyvät ihmiset mitä olette kirjoittaneet tänne itse eri keskusteluihin. Joidenkin jutuissa ei ole mitään logiikkaa. Yhdessä keskustelussa "itketään yksinäisyyttä", toisessa ollaan puolustamassa oikeuksia satunnaisiin seksiakteihin "kumppanin" luvalla, kolmannessa haukutaan exä ihmiseksi, jolla ei ollut kuin oma napa mielessä - mutta yhdessäkään ei myönnetä omaa ajattelemattomuutta. Sellaisilla ajatuksillako suhteesta saisi jotain onnellista syntymään - huonot ovat lähtökohdat, jos "kaikki muut ovat väärässä, mutta en minä".

Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, elämme kertakäyttökulttuurissa. Miksi sitten vähätellä itseään ja rynnätä suin päin suhteeseen vain siksi, ettei ole kiva olla yksin, tai että "kaikilla muillakin on joku". Mitä ihmeen syitä ne ovat seurustella? Ne ovat vain tekosyitä takertua toiseen ihmiseen, hakea hyväksyntää toisilta. Ei edes pieni paikkakunta periaatteessa ole kuin tekosyy. Me ajattelemme koko ajan liikaa sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Mielistelemme. Miksi?

miesmies kuvasi tuossa edellä yhtä tapaa kerjätä verta nenästään:"Minä olin liian sitoutunut siihen huonoon suhteeseen, koska olin sisäistänyt haluni elää avioliitonomaisessa suhteessa, koska se oli tavoiteltava asia ystäväpiirissäni. En sitten hevillä luovuttanut siitä, koska olisi pitänyt alkaa uuden suhteen etsiminen, mikä voi olla henkisesti väsyttävää."
Tulitko ajatelleeksi (tai ajatteletko), kuinka tuollainen suhteessa riippuminen on vaikuttanut nykyseen elämääsi, ja oletko ottanut vanhoista virheistä oppia? Tuskin meistä kukaan tarkoituksellisesti toistaa virheitään, mutta ihmissuhteissa tuntuu olevan usein niin, että toisilla meistä on vain taipumus päätyä toistuvasti huonoihin suhteisiin.

Ottakaa ihmiset vastuuta itsestänne ja kumppanistanne - ei se Juhanin mainitsema "tuttu helvetti" tarvitse kiirastuli olla. Siitä pääsee pois, ja toivottavasti viisastuneena. Pelimiehet tietävät, ettei ilman riskejä saavuta tuloksia. Kyllä se sama pätee ihmissuhteissakin. Pienillä panoksilla saa vain pienen ilon.