Mikä eteen?

Tajusin vasta 18-vuotiaana, että en ole normaali hetero. En pystynyt käsittelemään sitä. Suvun mielipiteet ja pienellä paikalla kasvaminen oli iskostanut pääkoppaani mielipiteet, mitkä saivat minut vihaamaan itseäni. Minulla oli ollut myös normaalin tuntuinen heteroseksuaalinen lapsuus. En leikkinyt nukeilla tai tyttöjen kanssa, olin sosiaalinen ja poikaporukoissa aikuisiälle saakka. Koin myös vilpitömän ja rajun rakastuminen tyttöön lukiossa, olin ikäisekseni mielestäni kypsä.

Mietin yhä, saatoinko kääntyä homoksi vain, koska tämä suuri rakkauteni ei antanut vastakaikua? Lisäksi minua kiusattiin väkivaltaisesti, kuten ehkä joitakin muitakin homoja.

Jatkoin elämää miettimättä asiaa, jättäen sen taka-alalle. Selvitin armeijat ja koulut loppuun, pääsin muuttamaan keskisuureen kaupunkiin, korkeakouluun. Vieläkään en uskaltanut tulla ulos kellekään. Yliopiston ilmapiiri ei tuntunut sen suvaitsevaisemmalta, vaan pikemminkin raadolliselta ja äärimmäisen kilpailuhenkiseltä.
Aloin urheilla aktiivisesti vapaa-ajalla (mitä ei ollut paljon), "maskuliininen" kuori tuntui turvalliselta.

Seurusteluyrityksiä naisiin on ollut. He kaikki ovat olleet hienoja ihmisiä, mutta en ole voinut koskettamisesta nauttia, seksistä puhumattakaan. Tapasin silti ihmisiä ja elin opiskelulle. Minulla oli valtavasti tuttavia ja työkavereita, muttei yhtään ystäviä. Olin mukamas liian "kiireinen". Toivoin "muuttuvani" heteroksi jotenkin, unohtamalla asian.

Lopulta "paketti" hajosi, ja jouduin psykiatriseen hoitoon mihin vanhempani pakottivat minut, koska ennen niin aktiivinen mies makasi ja tuijotti kattoon. Nyt olen ollut hoidossa pitkän aikaa, ja tuntuu ettei ulospääsyä ole.

Sanottakoon vielä, että en vihannut itseäni ennen 18-vuotiaana kokemaani oivallusta, ihmettelin vain, että miksi minua kiusataan niin paljon. Sukuni ei ole erityisen uskovaista, mutta äärimmäisen oikeistolaista ja maanpuolustusintoa uhkuvaa kylläkin, täynnä ammatilaisurheilijoita. Olen nyt siis 25, eikä minulla edelleenkään ole homoseksuaalisia kokemuksia tai kontakteja, koska välttelin niitä. Opiskelukaupunkini on melko pieni.

Ensinnäkin et ole mielestäni tehnyt mitään väärää tai väärin, mistä sinun tarvitsisi tuntea syyllisyyttä.

Tilanteesi ei ole sinun syy. Voimavarasi vain loppuivat.

On hyvä levätä.

Voit aloittaa tekemällä sellaisia asioita, mistä pidät. Voit aloittaa opiskelusi, jos ne ovat kesken sitten, kun jaksat ja asteittain. Voit myös alkaa liikkumaan. Otat vain rauhalliseti.

Olet vielä nuori eikä sinun tarvitse murehtia ikäsi puolesta mitään, sillä monet nelikymppiset ja vanhemmat aloittavat uuden opiskelun ja vaihtavat alaa.

Muista, että sinun on mahdollista kuntoutua. Itseasiassa depressiotuntemukset ovat homoilla tavallisia. Sen kanssa joutuu joskus vain elämään- voit ajatella, että se on tavallaan "henkilö", josta voi tulla ystäväsi, kunhan se ei pääse liikaa määräilemään kaikkea elämässäsi. Ei masennus ole katastrofi.

Usko itseesi. Ota itsesi sellaisena kuin olet ja ala pitämään itsestäsi. Voit itseasiassa tehdä siitä päätöksen. Se kaikki, mikä sinulla oli( kykysi, lahjakkuutesi jne), ovat sinulla vielä edelleen. Ne eivät katoa noin vain. Huomio hyvät puolesi ja ole niistä kiitollinen ja tyytyväinen. Tulet huomaamaan, että sinulla on paljon asioita ja ominaisuuksia, mistä voit olla ylpeä.

Kuntoutukseesi voi ottaa sitten mukaan, kun on sen aika, ja siitä kannattaisi keskustella hoitavan lääkärisi kanssa, itsenäisen asumisen harjoittelemisen. Olisi hyvä, että saisit harjoitella ja kokeilla tavallista elämää eli palata siihen itsenäisyyteen, missä olit ennen kuin uuvuit. Se on kaikki mahdollista ilman velvoitteita. Voisit vain asua jonkin aikaa itseksesi ja sitten sitä aikaa lisättäisiin ja lopuksi tapailisit tukihenkilöäsi silloin tällöin. Olisiko tämä hyvä asia sinulle? Mieti ainakin.

John Doe, sanoit vanhempasi pakottaneen sinut psykiatriseen hoitoon.

Kertomuksestasi jäi epäselväksi se, oletko maininnut identiteetistäsi terapeutillesi. Hoidon kannalta se olisi tärkeä asia hänen tietää.

Tsemppiä!

Juhani

Tuli vain mieleeni sellainen asia, että kannattaa olla ennakkoluuloton ja laittaa asioita joskus "ylösalaisin" ja tarkastella niitä sitten uudelleen.

Voit alkaa rakentamaan uutta sen vanhan päälle, mitä sinulla jo on eli mitä osaat ja hallitset. Ei sinun ole esim. mikään pakko jatkaa samalla korkeakoulu-uralla, tee jotakin muuta. Siinä tarvitaan suunnittelua.

Voisit tehdä vaikkapa lomamatkan jonnekin mukavalle paikalle ulkomailla? Lainaa vaikka vanhemmiltasi rahaa ja sano, että se on osa kuntoutustasi. Huijaa niitä vähän.

Minun mielilauseeni on seuraava:

" Aion etsiä tästä paskamaailmasta kauneutta ja jännitystä ja aion pitää helvetin hauskaa"

Ota jotkut asiat ihan vain huumorilla.

Kiitoksia paljon tuesta ja hyvistä neuvoista. Terapettini tietää, mutta hän sanoo, että ongelmani on että liioittelen homoihin kohdistuvaa väkivallan uhkaa, että olen kasvattanut siitä päässäni jättimäisen vainoharhan, millä on vähän todellisuuspohjaa. Itse taas en ymmärrä homoja jotka uskaltavat tulla laajalti julki, eivätkö he kohtaa väkivaltaa ja turvattomuutta kaduilla?

Itse taas en osannut tulla "vähin erin" julki, ajatus tuntui naiivilta ja lyhytnäköiseltä ja painostavalta, en kestänyt ajatusta että kohtaloni olisi tuttavieni vaitiolosta kiinni. Ainoa vaara jota koskaan mielestäni oli, oli väkivallan uhka. Sanallinen syrjintä olisi kaikunut kuuroille korville. Olin pätevä opiskelualallani aikanaan, minulle ei olisi kellään ollut varaa tulla naputtamaan työn laadusta tms.

Ongelmani onkin se, että keräsin tavallaan rohkeutta ja "näyttöjä" vuosia. Elin "suorituselämää", yritin haalia arvostusta työnteon kautta ja toivoin että jokin päivä uskaltaisin pudottaa leuat kerralla ja tulla ulos saranapuolelta ns. Sitä päivää ei vain tullut... Ja nyt tuntuu, että en enää koskaan pääse samanlaiseen "kliimaksiin", enkä varmasti pääsekään, opiskeluputki katkesi ja kurssikaverini menivät menojaan.

Olisi mielenkiintoista tietää missä päin asut koska niissä paikoissa, joissa minä olen asunut, en ole koskaan osannut kuvitella väkivallan uhkaa homoja kohtaan. Juuri nyt asun Vaasassa ja tämä kaupunki tuntuu aika suvaitsevaiselta ja vapaamieliseltä. Sen verran mitä kaduilla tapahtuu väkivaltaisuuksia niin niitä tapahtu ihan kenelle tahansa, ei erityisesti homoille.

Minä olen kohdannut väkivaltaa. Turpaan on tullut useasti. Se ei ole mikään harha. Homon kannattaa miettiä missä liikkuu yksin. Mut on ryöstettykin varmaan kolme kertaa. Mieluummin väistää, kun ottaa turpiinsa. Suurissa kaupungeissa on totuttu homomiehiin, joten siellä ei enää välitetä, mutta on se aika paljon asuinalueestakin kiinni. Kannattaa välttää alueita, joilla on sosiaalisia ongelmia, koska ne ihmiset eivät ole normaaleja.

Jep kylläpä vaan tuo miesmiehen näkemys kuulostaa surullisen realistiselta. Itse olen kerran saanut pahasti turpaani ao. kaupungissa (6-7 iskua kasvoihin ja potkuja kehoon maassa), vaikkei homoudesta mitään tietoa varmasti ollut lyöjälä, eihän hän tiennyt kuka olin. Satuin vaan väärään paikkaan väärään aikaan.

Kurjaa jos teille molemmille on käynyt noin. Pahoitteluni. Olen ehdottomasti kaikkea väkivaltaa vastaan itse enkä suvaitse sitä ollenkaan.

Mutta ymmärsinkö oikein nyt, että tämä kokemasi väkivalta ei johtunut homoudesta? Entä miesmiehellä? Onko sinut hakattu nimenomaan siksi, että olet homo? Väkivalta ylipäätään on suomalaisessa kulttuurissa suuri ongelma. Sitä ihannoidaan ja pidetään jotenkin miehekkäänä ja mies joka ei lyö takaisin on jotenkin nössö. Tai toivottavasti sellaiset asenteet alkavat olla jo vähemmistössä. Mutta minusta väkivaltaisuus on jo itsessään ongelma, ei se, että homoihin kohdistuu väkivaltaa. Ja kaikki muita hakkaavat ihmiset veisin hoitoon pikimmiten.

Eli siis pointtini on: turpaan saattaa tulla joka tapauksessa, oli homo tai ei.

Ehkä kannattaa miettiä myös sitä kuinka paljon väkivaltaa oikeasti on ja kuinka paljon me oletamme/pelkäämme/luulemme sitä olevan.
Usein todellisuus on hieman erilainen kuin "mediatotuus".

Juhani

Ajatusketjuni onkin se... että kun minua lapsena hakattiin, vaikka olin hetero. Ja aikuisenakin... vaikka olen todella "heteronoloinen". Niin mitä sitten jos tunnustan itselleni identiteettini ja alan elää sen mukaan, muutunko neitimäisemmäksi? Olen kuullut että kaapista tulevat usein muuttuvat neitimäisemmäksi. Tuskin se ainakaan väkivallan riskiä vähentää. Minusta kyllä homo mieluummin hakataan, kuin ns. "tavalinen ihminen". Suomessa nyt riittää turpaansaamisen syyksi vaikka vääränlainen vaatetus, vääränlainen naama tai väärät poliittiset ajatukset.

Hyvä John D.

Ei kaapista ulostulo ketään sen neitimäisemmäksi tee ellei hänellä ole siihen tarvetta. Itse ainakin uskon selkäni suoristuneen, ryhtini parantuneen ja itsevarmuuteni kohentuneen ulostuloni jälkeen (tosin olin tuolloin intissä duunissa, joten niitä kaikkia oli jo ennestään aika paljon, mutta silti...)
Jos oma olemuksesi on itsevarma, valpas ja ulospäinsuuntautuva (jopa pienessä kännissä ollessasi), voit olla aika varma siitä, että jos tulee tilanne jossa joku persjalkainen örveltäjä vielä uskaltaa tulla kyselemään: "Ootsä joku homo vai?", voit sanoa että :"Joo. Haluutsä nussia mua vai?", tyyppi yleensä pakenee nolona pois. Hölmöt etsivät heikkoja. Ellei, kävele rauhallisesti, tilanteen halliten pois paikalta. Ellei onnistu, potkaise polvella ensin munille, sitten nenään, ja tilanteesta riippuen poistu joko kävellen tai juosten...
Vaikuttaa kärjistetyltä, mutta itselläni on toiminut, enkä ole mikään mustan vyön herra ties mikä dani. Koskaan ei ole tarvinnut ensimmäistä, verbaalista vaihetta pidemmälle mennä.

Hyvä Pete.

Rohkaisevan kuuloisia neuvoja!

Mutta intissä töissä? Miten saatoit tulla kaapista? Itse olin varusmieskersantti homofobisen kouluttajan alaisuudessa, enkä ikipäivänä olisi voinut tulla ulos edes palveluskavereilleni saatika alaisille. Vai oliko mulla sitten vain sellainen tunne. Olin kuitenkin ns. käytännön johtohommissa, en paperi- tms. töissä. Olin vähän myös "urheilusankarin" maineessa, hyvin kovassa kunnossa. (fyysinen kuntoni olisi riittänyt kevyesti laskuvarjojääkärikoulun pääsykokeissa)
Auktoriteettini olisi tuhoutunut?

Kaksi kerroista oli nimenomaan homouden takia ja kaksi kerran ryöstetty nimenomaan siksi, että olin tullut homoravintolasta( toinen kerta jäi yritykseksi ). Homoja saatetaan seurata kapakasta lähdön jälkeen ja sama on, kun lähdet jostakin ulkomaalaisten suosimasta ravintolasta.

Olisi hyvä, jos homokapakan edessä olisi taksipylväs, niin ei tarvitsisi kävellä kovin kauas.

miesmies kirjoitti: "Kaksi kerroista oli nimenomaan homouden takia ja kaksi kerran ryöstetty nimenomaan siksi, että olin tullut homoravintolasta( toinen kerta jäi yritykseksi ). Homoja saatetaan seurata kapakasta lähdön jälkeen ja sama on, kun lähdet jostakin ulkomaalaisten suosimasta ravintolasta."

Jaa ah, toisilla tuntuu olevan leima otsassa "Olen homo, en juokse karkuu -saa lyödä". Ainakin siltä tuo tuntuu - anteeksi nyt vain "miesmies".
Olen enemmän tai vähemmän aina 70-luvun lopulta asti tullut homokapakoista ulos, joskus seurassa, joskus yksin. Joskus niin juovuksissa, ettei katu tahdo riittää, siitä huolimatta en ole joutunut uhkailujen, ryöstön tai pahoinpitelyn uhriksi. Liekö syy siinä, että naama näyttää petolinnun ahterilta, vaiko siinä, etten muista heiluttaa ranteita tarpeeksi löysästi. En kuitenkaan ole jäänyt "kulmille norkoilemaan", vaan poistunut päättäväisen näköisenä haluamaani suuntaan. Periaatteessahan vika - jos turpaan tulee - on liian hitaissa jaloissa tai huonoissa reflekseissä (pitää ehtiä lyömään ensin jos tilanne niin vaatii), toki puutteita voi olla myös diplomatiassa. Pahoinpitelyjä tapahtuu vielä enemmän heteroiden keskuudessa, joten yleistäminen siitä, että homot joutuisivat heteroita useammin pahoinpitelyjen kohteeksi on jo mielestäni ennakkoasenteen kylvämistä...


Mitä tulee noihin taksitolppiin homokuppiloiden edessä: a) aina voi pyytää henkilökuntaa tilaamaan taksin tai b) soittaa itse sen taksin paikalle... Taksijonoissahan tunnetusti ravintoloiden sulkemisaikaan tulee jos jonkinlaista trabelia. Ja useinmiten sellaisen päätteeksi jollakulla on nenä kipeänä.

John Doe, vaitan etta terapeuttisi on jotakuinkin oikeassa.
ME homot elamme elamiamme siina kuin muutkin - tuskin turpiin tulee useammin kuin, hm, muillekaan ihmisille.

Arkadas-ystavaisen kommentissa on varmasti paljon totta - mutta tietty patee enemman silloin, kun ne ranneliikeet pysyvat umpihumalassakin "luonnostaan" vahempina. U know what I mean.
Sitten voi tietty liikkua tassa maailmassa myos mentaliteetilla "olen homo, en juokse karkuun - lyon takaisin". Tai ainakin valmis moiseen - niinkuin tassa ajoittain ihan minkalaiselle ihmiselle tahansa ikavassa maailmassa pitaa joskus olla valmis.

Ja alkaas ignoroiko kommenttejani, vaikka naama ei olekaan kuin Arkadas kuvailee omaansa (heh), on tata tahkoa jonkunkin verran tallattu. Siita kasvaa ajan ja seikkilujen mittaan se mystinen juttu, jota tavataan kutsua kokemukseksi.
John Doe: uskalla.

Ystavallisimmin, -R