Sukupuolivähemmistöt psykiatreilla

Lähivuosina olen tutustunut lukuisiin gay ja bi-kundeihin. Jotenkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että aika suuri osa heistä on käyttänyt tai käyttää mielenterveydellisiä palveluja. Miksi? Ilmeisesti sopeutuminen homouteen on tässä yhteiskunnassa, työelämässä, ystaväpiirissä, perheissä jne niin vaikea prosessi, että se vaatii ammattiauttajien apua.

Itse olen bi-kundi ja olen jälleen kerran alkanut miettiä mikä oikein olen (bi vai gay) ja yritänkö kieltää omaa seksualisuuttani. Ammattiauttajia olen käyttänyt burn out:iin mutta nyt olen alkanut miettiä että pitäisikö hakeutua psylokogin/psykiatrin vastaanotolle selvittääkseni seksuaalista puoltani. Millaisia kokemuksia teillä on käytännössä terapioiden käytöstä seksualisen suuntautumiseen sopeutumisessa? Olivatko terapiat pitkiä (kustannukset kasvavat)? Saitteko KELAn korvauksen ja miten? Minkä terapiamuodon valitsitte? Entä ketkä ovat suositeltavia asiantuntevia terapeutteja Helsingissä ja Tampereella?

Yksi vaihtoehto olisi toki Setan bi-ryhmä mutta niitä ei taida olla muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

Jack

> Ilmeisesti sopeutuminen homouteen on tässä yhteiskunnassa,
> työelämässä, ystaväpiirissä, perheissä jne niin vaikea prosessi,

Pitänee monissa tapauksissa paikkansa. Erilaisuuden hyväksyminen itsessään voi olla hirvittävän hankala prosessi.

> Itse olen bi-kundi ja olen jälleen kerran alkanut miettiä mikä
> oikein olen (bi vai gay) ja yritänkö kieltää omaa seksualisuuttani.

Tähän tuskin tällä palstalla kukaan voi sanoa juuta eikä jaata, koska mahdollisen ammattiauttajan tarve vaatisi huomattavasti enemmän pohjatietoa. Haitaksi ammattiauttaja tuskin kuitenkaan on, jos se vain on pätevä.

> Olivatko terapiat pitkiä (kustannukset kasvavat)? Saitteko KELAn
> korvauksen ja miten? Minkä terapiamuodon valitsitte? Entä ketkä ovat
> suositeltavia asiantuntevia terapeutteja Helsingissä ja Tampereella?

Tampereelta tiedän ainakin TreSETA:n sosiaalisihteerin, jolla on terapeutin ja seksuaalineuvojan koulutus. Hän on siis juuri tälllaiseen tilanteeseen palkattu ammattiauttaja ja hänen palvelunsa ovat maksuttomia. Soita vaikkapa aluksi hänelle. Jäsenkorttia ei kysytä ja voit halutessasi keskustella myös nimettömänä.

Olen itse vuosi sitten ottanut häneen yhteyttä ja saanut todella hyvää apua. Eikä maksanut killinkiäkään ja pari itseni aikaansaamaa lukkoa avautuivat henkilökohtaisten käyntien aikana. Eikä kyseessä olw mikään SÊTA-propaganda -terapia, vaan aivan oikea ammattiapu. Yhteystiedot http://www.treseta.com/yhdistys.php

(Itse asun Tampereen lähellä, mutta oletettavasti Helsingistäkin löytyy vastaava palvelu? En osaa sanoa, Helsingissä asuvat voinevat valaista tätä?)

> Yksi vaihtoehto olisi toki Setan bi-ryhmä mutta niitä ei taida olla
> muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

Vertaistukiryhmät ovat myös hyvä vaihtoehto. Siellä ei ehkä kuitenkan henkilökohtaisiin ongelmiin ehditä niinkään perehtymään. Loistavia paikkoja kyllä nekin - niissä huomaa, ettei ole yksin.

Jack, ymmärrän hyvin sitä, että homo- ja bi-miehet käyttävät erilaisia mielenterveyspalveluja. Tämä yhteiskunta ja sen vääristyneet asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin nähden synnyttävät ristiriitaisia ajatuksia ja ahdistustakin joidenkin vähemmistöön kuuluvien päässä. Homo- ja bi-miehet ovat oivaltaneet, että nykyisin on OK hakea apua ammattiauttajalta. Yhteiskunta sitä jopa osin tukee.

Eri juttu onkin sitten löytää oikein asennoitunut ja osaava ammattiauttaja. Minä voin suositella HeSetan sosiaalityöntekijää Anita Lähdettä, 09-681 25850, anita.lahde@heseta.fi, Vastaanottoaika 9:00-16:00. Hän voisi olla ensimmäinen keskustelukumppanisi. Hän osaa antaa vinkkejä, kuinka sinun olisi hyvä edetä. Hänellä on tietoa myös ryhmistä.

Heteromiehetkin olisivat myös joskus ammattiauttajan tarpeessa. Moni ei vain uskalla apua hakea, mikä on surullista. Jäisi kenties moni perhetragediakin tapahtumatta.

Terapian käyttö tulee yleistymään nykyisestään. Kaikki, jotka haluavat menestyä elämässään tulevat hakeutumaan yksilö tai ryhmäterapiaan. Taitavan terapeutin löytyminen on hankalaa, koska "hyvät" alkavat olla varattuja.

On turha olla sillä tavalla asenteellinen, että terapiassa käyminen on muka kamalaa tai täytyy olla paljon ongelmia. Suomi on tässä suhteessa takapajula eikä täällä tajuta yhtään terapian todellisista mahdollisuuksista. Yhteiskunta on pihalla kuin lumi-ukko, kun se pihtaa terapian rahallisesta tukemisesta, jota annetaan vain niille, jotka eivät siitä ehkä hyödy, vaan roikkuvat terapiasuhteessa kymmeniä vuosia.

Samaan aikaan valtio painottaa menestymistä ja kilpailua. Terapiassa käyminen avaa "sisäisiä esteitä" ja mahdollistaa omien mahdollisuuksien täysipainoisen käyttöön ottamisen.

Terapian avulla selkeyttää omia tilanteitaan. Terapia on vähän samanlaista kuin valmentaminen.

Tietenkin seksuaalisten vähemmistöjen edustajat käyttävät paljon terapiaa, koska heitä kiusataan, mikä tuo ahdistusta. Jos koko elämä menee siihen, että pitää salata oma seksuaalisuutensa, niin kai se rassaa mieltä, kun ei voi elää vapaasti. Toinen asia on elää avoimesti homona tai lesbona, mikä on toisella tavalla rankkaa. Heterot eristävät homot kaikella tavalla. Sitten on tämä väkivallan uhka, mikä tulee kasvamaan, mikäli muslimimaahanmuuttajia annetaan tulla rekkalasteittain Suomeen.

Tämä on vain minun mielipiteeni ja suosittelen sekä psykoanalyysiä että muita terapiamuotoja. Niistä hyötyy aina. Valitettavasti kallista. Minulla ei ole mahdollisuutta käyttää terapiaa taloudellisista seikoista johtuen, mutta menisisn heti, jos siihen olisi rahaa.

Outoa, olin pitkään kaapissa mutta ei se minulle aiheuttanut mitään traumoja. Sisäistin jo aikoja yhden säännön tässä elämässä.....seksuaalisuuteni on vain osa minun minä kuvaani.
Ja jos koko maailma ei tiedä ketä ajatuksisani hekumoin, big deal.
Elin ja nautin silti elämästäni ja sitten eräänä kauniina päivänä se `eräs´ saapui elämääni. Päätimme muuttaa yhteen asumaan sekä samalla kerroin osalle ihmisiä ketä ei viellä tiennyt.....and life goes on.
Minusta asioita ei kannata turhan paljon pyörittää päässään, yksinkertaistaa niitä hieman ja voilá!....ei tämä elämä nyt niin monimutkasita ole loppujenlopuksi, me ihmiset siitä teemme sellaisen, vatvomalla niitä turhaan.
Toisia pelkäämällä ei tässä elämässä saa kuin syylän otsaansa.
Se on eri jos on päättänyt lihottaa loppuelämänsä jonkun terapeutin lompakkoa.
Live your lifes.

No jaa, jos vaikka pari kertaa terapeutilla käymällä estää oman itsemurhansa niin minusta se on ihan hyvä vaihtoehto. Se että sinä et tarvinnut terapeuttia ei tarkoita sitä etteikö joku muu tarvitsisi. Terapeutilla käymisessä on myös kyse siitä, että ei vatvo asioita omassa päässään, vaan puhuu niistä ja selvittää ne, niin etteivät ne jää vaivaamaan mieltä. Tuo sinun "älä mieti sitä" kuulostaa vähän samalta jos käskisit depressiosta kärsivää piristymään.

Mikäli terapiaan hakeutuu, niin kannattaa heti alussa terapeuttia valitessa tosi tarkkaan tsekata mitä hän ajattelee seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvistä asioista.

Tämä on erittäin keskeistä mikäli lähtee seikkailemaan analyytikkojen pariin. Valitettavasti nuo vedet ovat vaarallisia, joten kannattaa väistellä karikoita. En halua analyytikkojen koko ammattikuntaa tässä leimata, mutta asiakkaan täytyy tiedostaa myös nuo vaarat!

Asiakas valitsee terapeutin siinä missä minkä tahansa muunkin palveluntuottajan: autokorjaajan, putkimiehen tai parturin. Otetaan siis selvää mitä ammattilainen ajattelee keskeisestä työskentelyn kohteena olevasta asiasta ja sitten päätellään kannattaako hänet pestata hommaan vai ei.

Hiljattain kuulin analyytikosta, joka ei homoasiakkaalleen tämän kysymyksistä huolimatta ole suostunut sanomaan mitä itse ajattelee homoseksuaalisuudesta ilmiönä. Tämä jo kertonee jotakin. Siinäpä on asiakkaan kiva istua analyysissä, kun ei tiedä patologisoiko terapeutti homouden. (Tosin analyytikon rooliin kuuluu ylipäänsä tuo, että kaikki asiakkaan kysymykset ja kommentit "valuvat kuin vesi sorsan selästä".)

Olen pahoillani green, totta kai jos meinaa suudella piipun päätä kannattaa ennen käydä juttelemassa ammattiauttajan kanssa.
Minä en ole koskaan harkinnut itsemurhaa vaihtoehtona, koen että elämäni on turhan arvokas lopetattavaksi oman käden kautta.

Tarkoitin että monesti ihan maalaisjärjellä saa asioihin tolkkua kun rohkeasti järkeilee asioita päässään.
Tämä elämä on monesti tasan niin vaikea kun sen itse sen haluaa. Elämä vaati henk.koht rohkeutta ja rutkasti, sen kynnyksen kun pääse yli, moni asia helpotuu sen jälkeen.
Tällä tarkoitan nyt kaapista ulos tuloa, ihmissuhteen aloittamista jne...

Joo, kyllä sitä voi elää ilman ammattiauttajaa. Itselle ei oo tullut mieleenkään mennä psykiatrille. Tärkeintä olis saada ystäviä sekä heteroista että homo/bi-ihmisistä.
Periaatteessa se ei kuulu kenellekään, millainen on seksuaalinen suuntautuneisuus.

Totta, ystävättöyys saa aikaan mielenterveydellisiä ongelmia.

Jos minä olisin analyytikko, en katsoisi, että minun suhtautumisellani homouteen olisi ratkaiseva merkitys enkä kertoisi sitä . Oleellista olisi hyvä ja toimiva hoitosuhde ja oma etiikkani.

Terapeutin tehtävänä ei ole tyrkyttää omia mielipiteitään tai käsityksiään, vaan tukea asiakkaan voimavaroja.

Kiva kun kaikkialla nykyään tuputetaan että homot/lesbot on "kaikki" vähintäänkin hermoheikkoja, käyvät terapiassa ja vetävät pillereitä jne..

Minkälaisen ihmeellisen porukan "aika suuri osa heistä on käyttänyt tai käyttää mielenterveydellisiä palveluja" olet läpikäynyt? Minä tunnen tavallisia homoja, enkä yhtään noita palveluita käyttävää..

Suomessa asuessani törmäsin valitettavan usein kyllä miehiin jotka olivat käyttäneet, käyttivät sillä hetkellä tai olivat sen tarpeessa juuri sillä hetkellä........siis terapian.
Eräälle mies ihmetteli kovin miten olin selvinnyt homoudestani ilman terpaiaa, kaikki hänen tuntemat olivat kokeneet romahduksen jne.
Ehkä monet ongelmat johtuvat ihmisluonteen arkuudesta, Suomlaiset ovat monesti hyvin arkoja ihmisiä.
Minua se ei ole koskaa pahemmin vaivannut ja lapsena sain jopa kärsiä siitä....

Siksi käytän suosittelen monelle: Turha arkuus pois, tämä on vain elämää. Uskaltakaa elää. Kyllä tässä elämässä saa kaikkia `nuoleskelemaan´ jos sitä alkaa harrastamaan. Minä en tee sitä kuin omasta halusta...hehehhhe :) ja omalle kullalleni.

Kun polveen sattuu mennään fysioterapeutille ja kun sydämeen sattuu mennään psykoterapeutille. Terapia on vain terapiaa: jumppaohjeita kivuttomampaan elämään. No big deal.

Minä olen vuosikauisa ihmetellyt vaativamman tason terapiapalveluiden olemattomuutta homoille. Yhteiskunnalta saadut julkiset varat on käytetty lähinnä ratkaisukeskeiseen, lyhytkestoiseen "ensiapuun", jolla harvoin tavoitetaan yksilön syvätason problematiikkaa. Miten tällaisten palveluiden saatavuus turvattaisiin ja miten ne tulisi organisoida vai onko edelleen 2000- luvulla niin, että yksilö on itse vastuussa avun etsimisestä, suurelta osin kustannuksista jne.

Mielestäni itse homous ei ole useinkaan syy terapiassa käymiseen. Yhteiskunnan kovat asenteet sen tekevät. On aivan selvää, että väheksyntä, pilkkaaminen, kiusaaminen, silmätikkuna eläminen jne kuormittavat henkisiä voimavaroja. Homot syyllistävät liikaa itseään.

Täytyy muistaa, että monesti heterot pitävät pystyssä kulisseja viimeiseen asti. Muistan, kun olin kerran kauan sitten DTM jonossa, jossa nainen kiskoi biseksuaalia miesystäväänsä hihasta, ettei tämä menisi sisään ja jankutti yhtä lausetta itkuisesti: "Miksi haluat mennä sinne?" Se ei mennyt sen naisen kaaliin ollenkaan, että hänen miehensä oli kiinnostunut miehistä. Siinä kaatui tämän naisen unelmat ja harhat rytinällä.

Ei homojen tarvitse olla pönkittämässä heterojen harhanomaista maailmaa pikku perusperheestä, jonka onnellisuutta uhkaavat milloin mitkäkin asiat, kun useinhan se on päinvastoin, että juuri nämä heterot kiusaavat erilaisia eivätkä salli, että heidän pakkoneuroottista maailmaansa horjutetaan. Heidän maailmmankuvansa on niin kapea ja se pysyy pystyssä juuri henkisen ja fyysisen väkivallan avulla.

Emme me homot voi sille mitään, mitä me olemme. Ei sen takia tarvitse tuntea syyllisyyttä. Se on vain tosiasia. Ei se oikeuta ympäristöä kiusaamiseen. Kaikki väkivalta on pahuutta tulee se missä muodossa tahansa. Jokaisella homolla on oikeus ihmisarvoiseen elämään ja oikeus antaa panoksensa yhteiskuntamme rakentamiseen. Jokaisella homolla on oikeus elää rauhassa.

Mielenkiintoinen keskustelu. "Oikean" terapeutin valinta on varmasti tärkeä ja vaikea tehtävä. Oikeastaan vinkit siihen olivat yksi tavoite kun tänne kirjoitin. Siihen tulikin ihan alussa hyvät vinkit mistä lähteä liikkeelle.

Pätevyys koostuu koulutuksesta (hyvä huomio tuo seksuaaliterapeutin koulutus), kokemuksesta ja varmasti myös esille tuomastanne asenteesta. Esimerkkinä voin sanoa, että minulla on kokemusta burn outin yhteydessä koulukunnista joista toinen lähti siitä että ollaan työssä koko ajan ja toinen koulukunta joka lähti siitä että otetaan etäisyyttä työhön loman muodossa. Valitsemalla terapeutin valitsit samalla selkeästi koulukunnan.

Samoin on varmasti suhtautumisessa homouteen eroja. Jos terapeutti ei sisimmässään voi homoja/bissejä hyväksyä niin varmasti se terapiassa vaikuttaa vaikka näin ei ammatillisessa mielessä saisi olla. Toisaalta terapeutti jolla on omakohtaista kokemusta aihepiiristä voi olla helpompi ymmärtää mitä toinen todella sisällään tuntee. No tuo puoltaisi hakeutumista vertaistukiryhmään.

Joku kirjoitti ettei "terapeutti saa tyrkyttää vaan tukea". Tuossa lienee kyse terapiamuotojen eroista. Analyyttisen terapian sijaan kognitiivisessa terapiassa asiakkaalle tarjotaan enemmän ratkaisuvaihtoehtoja ym. eli ammattilaisen rooli on merkittävästi aktiivisempi. Toisille tuo sopii ja toisille ei.

Yhteiskunnan tukemana (=Kela) pitkäkestoinen terapia on toki kallista yhteiskunnalle mutta myös asiakkaalle itselleen. Mutta jos vastapainona on tasapainoinen ihminen niin luulisi kustannusten tulevan takaisin monin tavoin. Monissa maissa homoilla ei ole ihmisoikeuksia ja heitä suljetaan vankilaan tai tapetaan. Amnesty tekee arvokasta työtä tuon korjaamiseen. Uskon Setan taas vaikuttavan suomalaisessa yhteiskunnassa siihen suuntaan, että riittävät mielenterveydelliset palvelut ovat saatavilla myös homouteen/bisseyteen liittyen.

Pakko vielä kirjoittaa, että bissejen mielenterveydelliset ongelmat saattavat olla monin tavoin erilaiset kuin homojen. Enemmän taiteilua eri maailmojen välissä kuin selkeä valintatilanne tai ...

Mutta mieluusti kuulisin vielä kokemuksia siitä kuinka pitkäkestoinenkin terapia on auttanut ja jopa vinkkejä hyvistä terapeuteista??

Jack

Terapeutit voivat tehdä työtään kai miten haluavat. Ei kai sitä kukaan millään tavalla valvo. Miten he pysyvät ajan tasalla?

Voihan sitä istua tunti toisensa perään vaikka puhumatta mitään, jos on väsynyt. Entä jos on leipääntynyt tai burn-out?

Surullista, että olen joutunut toteamaan niin, että suurimmalla osalla on jokin ongelma. Jotenkin minusta tuntuu, että jotkut tekevät oikean ongelman pikkujutusta, joka taas johtaa lääkekierteisiin jne.

Välillä tuntuu, että olen ainoa vähemmistöihin kuuluva, joka ei tarvitse elääkseen psykofarmakologian tietoja tai terapiassa juoksemista. Hyvä niin... Olen miettinyt omia selviytymiskeinojani ja ne ovat lähinnä omista asioista puhumista.

Minusta on mukavaa, että olen saanut olla monien luottamuksen arvoinen. Minusta on mukava välittää muista ja yrittää kannustaa elämässään.

Hmm.... vaan mistähän löytyisi se miesystävä, joka oikeasti haluaa minut ja jonka minä haluan? Ja miten sanon itselleni sen, etten tekisi rakkaussuhteessa väärin muita kohtaan?

Asiassa on tietty monta puolta. Yksi tärkeä on se mistä Schlager kirjoittaa. Asioita voi toki medikalisoita liikaa, eli ajatella, että joka asiassa kannattaa mennä kallonkutistajalle. Olen varma, että niiden tarve vähenisi melkoisesti, jos jokaisella olisi yksi tai muutama tosi läheinen ystävä, jolle voisi ja haluaisi avautua täysin tietäen silti tulevansa hyväksytyksi. Joidenkin tutkimusten mukaan (en nyt muista luin niistä) hyvin monella suomalaisella miehellä ei ole sellaista. Siinä ei eroteltu tietenkään homoja ja heteroja, mutta voi hyvinkin olla, että homoilla on edelleenkin vaikeampi löytää sellaisia ystäviä.

Sellaisia ystäviä ei välttämättä ole helppo löytää, varsinkin jos ei kuulu muutenkaan homojen valtavirtaan. Jotkut kaverit yrittävät haalia porukkaa kaveripiiriin, "homoystävälliseen vertaisryhmään", tuossa viereisellä palstalla. Minusta se voisi olla ihan hyvä idis. Se tietty edellyttää, että mahdollisimman moni siinä ryhmässä löytäisi jonkun "soul maten".

Terapiaahan tällainen ryhmä ei varsinaisesti korvaa. Minustakin tuntuisi hyödylliseltä jutella ainakin muutaman kerran asiantuntijan kanssa omista ympyröistään, jos vain löytäisin sopivan. Olen kuullut, että olisi tärkeätä, että terapeutti ja potilas olsivat "samalla aaltopituudella", muuten ei saavuteta hyviä tuloksia. Mutta mistä sellaisen löytää?

Toisaalta kallonkutistajakaan ei korvaa läheistä ystävää, eikä ehkä yksi ystävä laajempaa kaveripiiriä.

Pystyäkseen elämään todella täyspainoista elämää, aika monien ehtojen pitäisi toteutua.

Sitä sanotaan, että meillä suomalaisilla on vaikeempaa kuin muilla, koska olemme sulkeentuneempia.

Sekin on jo hyvä, että on olemassa tällainen keskustelupalsta, jossa voi homotkin keskustella vakavasti.

Jos on vähänkään tekemisissä niiden kavereiden kanssa, jotka asuvat muualla Euroopassa, niin voisihan sitä kritisoida monia asioita Suomessa.

Mielestäni parisuhteen rekisteröiminen koskee ennenkaikkea yksityiselämää. Sama asia ovat hedelmöityshoidot naispareilla. Kaikki tämä, mistä homot niin "paukuttavat" koskee ennenkaikkea suurempia kaupunkeja. Eihän tarvitse kuin mennä Dtm.fi chattiin ja keskustella, miten muualla maassa on. Sitten näkee sen todellisuuden, että joillekin chatti on ainoa mahdollisuus luoda kontakteja...siellä ei ole mitään! On pakko lähteä pois kotipaikkakunnaltaan, jos haluaa elämänlaatunsa paranevan.

Toinen asia on yksinäisyys, joka koskettaa monia. Sama asia on, jos olet hiv-positiivinen. Homona eläminen on stigmatisoitu ja se näkyy esim. vaikeutena ottaa kontaktia. Siksi parisuhde on asetettu arvoon arvaamattomaan.

Minä en ymmärrä, miksi joidenkin tahojen on vaikea antaa homoseksuaalien olla ja elää rauhassa. Mitä esim. jollekin uskovaiselle kuuluu, mitä me teemme? Pitäisivät huolta omista asioistaan! Ne, jotka eniten "ulvovat" jostakin homoudesta, ovat itse jollakin tavalla siihen sekaantuneet(esim. heitä kiinnostaa seksi miesten kanssa?). Voi olla niinkin, että sitten on ainakin yksi asia, josta voi "vaahdota", kun muuten on itsellä tyhjä olo. On ainakin yksi "skandaalinomainen" asia tai "suuri vääryys", joka yhdistää toisiin samanmielisiin ja sitä kautta saa myös tarvitsemansa huomion (kohottaa omaa itseään ja omaa merkityksellisyyttään). Taustalla on itsekkyys ja oma etu eikä yhteinen hyvä, mutta se naamioidaan taitavasti. Voihan sitä rakentaa omaa uraansa esim. politiikassa tällä tavalla.

Useimmat homot/bit/seksuaalisen identiteettinsä kanssa kamppailevat EIVÄT TARVITSISI MIELENTERVEYSPALVELUJA, jos tajuaisivat tai uskaltaisivat tutustua toisiin kaltaisiinsa ja saisivat - voi, miten teknisen hienoo! - VERTAISTUKEA. Siis selkosuomeksi MUITA SAMANLAISIA.

Monelta varmasti putoaisi kivi sydämeltä ja avautuisi uusia näköaloja elämään.

Jos ei avautuisi, olisi syytä turvautua psykiatriseen ammattiapuunkin.

Asia sinällään on selvä, mutta kuinkas saat homon/lesbon vaikkapa setalaisten piiriin, jos hän ei jaksa tai uskalla viedä enää edes roskia ulos (kärjistäen). ..

Tämän sanoin homotsydeemejä mitenkään glorifioimatta! Mutta kun vaihtoehto usein on vieläkin surkeampi.

Hei, kerronpa omista kokemuksistani. Olen käynyt terapiassa yli 2o vuotta samalla psykoanalyytikolla, psykiatrilla. Terapeuttini on auttanut minua suuresti ymmärtämään itseäni ja omaa seksuaalisuuttani. Hän ei ole vaatinut minua mihinkään muottiin vaan on tukenut minua. Siis kokemukseni ovat hyvin myönteisiä. Minulla oli hyvin vaikeaa aikanaan, mutta nyt minulla on paljon parermpi olo. Suosittelen terapiaa, jos Teillä on paha olo, ainakin minulle se avasi uuden elämän.

Yhdet soittavat siihen käyttöohjeessa olevaan palvelunumeroon jo ennen kuin laittavat sen töpselin seinään. Toiset menevät lääkäriin kun kurkku on vähän kipeä. Kolmannet terapiaan, kun joku on sanonut pahasti.

Tuossa pari pykälää aiemmin suositeltiin terapiaa, jos on paha olo. Siis vaikka sunnuntaiaamuna,- edellisen raskaan ryyppyillan jälkeen? Mitäs varten sinne terapiaan pitää ensisijaisesti tunkea? Kaiketi siksi, että se myt vain sattuu olemaan niin kerta kaikkisen muodikasta. Kuuluu käydä terapiassa. Jos et käy, olet juntti. Juntti, jolla ei ole ongelmia oman minuutensa kanssa. Mikä luojan onni tuo tsunami siellä kaukoidässä olikaan. Nyt voi sanoa, että ahdistaa, ei nukuta, ei maistu ruoka, tai jos maistuu, niin sitten liikaa!
Oman aikani hullujen parissa työskennelleenä olen oppinut sanomaan asiat niin kuin ne ovat. Sallin kyllä tekosairauden sellaiselle, jolla on varaa sen hoito itse kustantaa. Mutta se, että ollaan vaatimassa kelan korvausta ja hoitoa tavanomaiselle, jokaista ihmistä jossakin elämän vaiheessa kohtaavalle alakuloisuudelle, se menee jo yli kohtuuden.
Myönnän, että pienelle ihmiselle pienetkin asiat ja vastoinkäymiset ovat suuria, mutta suurentelu, etenkin omien vaikeuksien, ei anna kovinkaan kummoista kuvaa kyseisen yksilön moraalista ja niistä arvoista, joille hän elämäänsä yrittää rakentaa. Pänsilittäjiä tänä päivänä löytyy kyllä liikaakin. Itse sanon mitä asiasta ajattelen hyvin tietäen, ettei se sananlasku, jossa mainitaan totuuden puhujan yösijan saannin vaikeudesta, ole mitenkään menettänyt merkitystään tänäkään päivänä!

Möttönen on näköjään onnistunut kehittelemään objektiivisen mittarin ihmisten henkilökohtaiselle kärsimykselle. Loistavaa.

Näitä, jotka "sanoo miten asiat oikeasti on" näköjään riittää aina. Ollaan niin reteetä ja varmoja siitä, että se oma pienen mielen tuottama mielipide on Totuus. Möttösen kirjoitus oli jälleen kerran oiva osoitus täydellisestä tietämättömyydestä, sydämen kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ominaisuuksista, joilla nykypäivän saneeraus-Suomessa päästään ilmeisestikin pitkälle. Rehvasteleva ja toisten ongelmia vähättelevä tyyli oli tietysti tarkoitettukin provokaatioksi, mutta sillekin voi yrittää asettaa joitain rajoja, että mitä joutavuuksia näppäimistöllään näytölle naputtelee vain saadakseen kieroutunutta tyydytystä toisten provosoitumisesta.

Jos Möttönen itse jossain elämänsä vaiheessa ajautuu sellaiseen tilanteeseen, että ammattiapu olisi paikallaan, niin toivotaan, että hänen kohdalleen osuu yhtä lämpimiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä kuin Möttönen itse on.

Kiitos, Päänsilittäjä, minulle tuottamastasi onnistumisen ilosta!

Hyvä Jack. Kokeile kumpi sukupuoli tuottaa enemmän kicksejä! Ei siihen mitää kallista terapeuttia tarvita. Ihminen on tullut toimeen tuhansia vuosia ilman kallonkutistajia.

Mene siihen suuntaan mihin muna näyttää ja lopeta yhteiskunnan siivellä eläminen!

Olen pitkälle samaa mieltä kuin Möttönen. Ymmärrän, että psykiatria ja psykoterapia ovat kiinteä osa nykyajan kulttuurista diskurssia, mutta yhteiskunnan psykiatrisoituminen ja terapioituminen hermostuttaa minua. Sitä ei pidä tulkita kylmyydeksi tai välinpitämättömyydeksi niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti avun tarpeessa. Se on vain turhautumista tiettyihin nykykulttuurin piirteisiin, jotka ikään kuin kiteytyvät terapiakulttuurissa. En ymmärrä miksi nykyihminen on luovuttanut niin suuren osan omaa elämäänsä koskevasta määrittelyvallasta erilaisille asiantuntijuuksille.

Minulla on lähipiirissä pari naishenkilöä, joille terapia, lääkitys ja ylipäätään kaikenlainen ammattimainen kädestä pitäminen ovat kuin elinehtoja. Ilman niitä ei tapahdu mitään, vaan he jäävät mieluummin vaikka maahan makaamaan kuin tekevät tai ajattelevat itse. He kokevat, että kaikkien yhdentekevienkin mieleen juolahtaneiden asioiden raportoiminen lääkärille, psykiatrille, terapeutille tai sosiaalityöntekijälle on elämänhallinnan kulmakivi. Jossain määrin voi ollakin kyse oikeasta avuntarpeesta, mutta mietin usein, miten suuressa määrin se on vain nykyihmisen nk. opittua avuttomuutta.

Tälle ajalle on luonteenomaista tavallisen arkielämän lääketieteellistyminen ja psykiatrisoituminen. Kaikki määrittyy lääketieteellisesti ja psykiatrisesti. On varsin ironista, että ennen niin kaameana ongelmana pidetty homoseksuaalisuus on nykyään niitä viimeisiä asioita, joita lääkärit eivät ole vielä keksineet, tai uskaltaneet, määritellä hoitoa vaativiksi tiloiksi. Kaikki muu alkaa olla kartoitettuna, jalkojen heiluttelusta (ADHD) tietokirjojen lukemiseen (Asperger). Yksilöllisyyttä ja vapautta korostava demokraattinen kulttuuri on kehittänyt sisälleen outoja yhdenmukaistamismekanismeja.

Jotenkin minua vain tympäisee tämä länsimaisen kulttuurin piirre, että elämä tulee aina vain hienojakoisemman "hallinnan" (management) kohteeksi. Nielaiseeko institutionalisoitu elämänhallinta lopulta koko ihmisen? Onko yksilöllä lopulta enää omaa liikkumatilaa tai mahdollisuutta määritellä itse omaa elämäntotuuttaan?

harvemmin ketään kuitenkaan pakotetaan terapiaan, itselleni vuosia sitten suositeltiin kongitiivista terapiaa, pidin sitä humpuukina, mutta kyllä se on mua ainakin auttanut. terapiassa yrittetty kehittää mulle toimintamalleja erilaisiin tilanteisiin, itselläni on terapeuttini mukaan ahdistusherkkyys paljon enemmän ja voimakkaammin kuin normaalilla ihmisellä. mikä pitää paikkansa varmaan kaikkien mielestä jotka on tietoisia miten olen toiminut ahdistuneena...

itse olen jutellut myös seksuaalisuudestani, itselleni tosin asia on niin selvä että asiaan liittyvä keskustelu on enemmän siitä että miten siihen muut suhtautuvat ja missä asiasta kannattaa puhua, sekä tietenkin kumppanin löytäminen....

Kyllä nykyään voidaan passittaa mielenterveystoimistoon vaikka työvoimatoimistosta, eli karenssin uhalla. Kun olen kuunnellut muutamia kertomuksia näistä kohtaamisista mt-hoitajien ja psykiatrien kanssa, niin eipä pahemmin innosta siihen rumbaan heittäytyminen.

tollaset karenssilla uhkaamiset on kyllä ihmisoikeusloukkauksia.

1100e indeksiin sidottu perustulo niin valinnanvapautta ei voi niinhelposti riistää.