Mitä tehdä kun ei vain kolahda?

Kävin parilla deiteillä erään mukavan miekkosen kanssa, johon olin tutustunut aiemmin netin välityksellä. Ulkonäkö oli oikein mieluinen, persoonamme toimi oikein hyvin yhdessä ja olimme kiinnostuneita samoista asioita.

Jostain syystä ei vain kolahtanut. En ole yhtään ihastunut, vaikka hän on minuun. Kyllä mielelläni tapaan uudestaan, mutta tämä toinen varmasti toivoo jo jotain enemmän kuin kahviseuraa :D. En haluaisi antaa väärää kuvaa siitä, missä mennään... mutta ei kai voi suoraankaan sanoa, etten vain ole vielä edes ihastunut (vaikka toinen on)? Ja mitä luulette, tuleeko tämä ihastus ajan kanssa? Vai pitäisikö sen toisen heti kolahtaa niin, että ei muuta enää osaa ajatellakaan... eli pitäisikö tuota tapailua jatkaa ihastusta odottaen vai lopettaa se jo ajoissa, jotta kenellekään ei ehdi tulemaan paha mieli.

Tarviiks siinä sillon jotain erityistä tehdä? Jos ei kolahda niin ei kolahda - so what? So must go on...

Mjaa. Jos sinusta nyt tuntuu siltä, ettei kolahda, niin tuskin kolahtaa myöhemminkään. Vaikka ei siitäkään voi koskaan olla ihan varma.

Sen perusteella mitä kerroit teistä voisi silti tulla hyvät kaverit. Melkein useammin tuollaiset treffit johtavat kaveruuteen kuin seurusteluun. Jos olette kiinnostuneita samoista asioista, yrittäisin sinuna jatkaa tapailua ja muuttaa suhdettanne kaveruuteen päin. Tietysti voi olla, että se toinen loukkaantuu tai jotain, kun et vastaakaan hänen kiinnostukseensa, eikä siksi halua tavata, varsinkin jos on myös vasta vähän päälle kaksikymppinen, mutta turha sellaisesta on huolehtia etukäteen. Lopputuloshan olisi vain sama kuin jos sinä lopettaisit tapailun, joten älä stressaa asiasta.

Jos haluat pitää hänet kaverina, yritä kohdella häntä niinkuin kavereitasi yleensä. Ole mukava, mutta älä liehittele, tapaile silloin tällöin, mutta ei liian usein, jne. Älä missään vaiheessa anna ymmärtää, että olisit kiinnostunut hänestä seksi- ai seurustelumielessä. On joitain keskustelunaiheita, jotka saattavat sammuttaa hänen kiinnostuksensa. Kerro arkisesti vaikka jalkasieniongelmastasi tms, mitä sinulla sitten sattuu olemaan. Tiedäthän, sellaisia asioita joista voisit puhua kaverille, mutta et puhuisi tyypille, josta olet kiinnostunut ja johon yrität tehdä vaikutuksen. Aika hyvä aihe olisi muut miehet, mutta se olisi ehkä sen verran suora viittaus, että jos hän on loukkaantuakseen, hän saattaisi loukkaantua siitäkin. Toisaalta sitäkin voi käyttää, jos sattuu sopiva tilaisuus.

Mutta kaikessa tapauksessa; elämässä tulee usein paha mieli. Tyyppi jota tapailet lienee aikuinen ihminen, joten jos hän ei ole vielä oppinut pettymään, hän tulee joka tapauksessa vielä oppimaan. Ei kannata lopettaa hänen tapailemistaan vain hänen suojelemisekseen pettymiseltä.

Kannattaa varmaankin mainita tuosta asiasta hänelle ihan suoraan. Tuulimyllyjä vastaan on kuitenkin turha taistella, joten saattaa olla fiksumpaa yrittää platonista ystävyyttä, kuten Melli sanoi.

Hei,

ei kai ole olemassa mitään yleisesti oikeaa käsitystä siitä, onko ihastuminen tärkeä asia vai ei. Jos esim. itse olisin tätä nykyä vastaavassa tilanteessa kuin sinä, en pohtisi kauheasti sitä, mihin suuntaan aivokemiani on juuri tuolla hetkellä kallellaan, vaan sitä, löytyisikö minulta kunnioitusta tätä ihmistä kohtaan jatkossa vai ei. Epäilen, että luottaisin harkintaani pikemminkin enemmän kuin vähemmän, jos en olisi elokuvamaisesta ihastuksesta tolaltani.

Ei minulla silti ole kanttia sanoa, että ihastumisilla ei pitäisi olla kenellekään mitään merkitystä. Joku tykkää mummosta, toinen tyttärestä, kolmas näiden päässään aiheuttamasta tunteesta, ja näihin kaikkiin mieltymyksiin on mielestäni ihmisillä oikeus.

On harvoin tyhmää vilpittömästi sanoa toiselle tämän olevan mukava ja viehättävä. Jos tällaisen pohjustuksen jälkeen joku ottaa ison herneen nenäänsä siitä, että et ole häneen ihastunut ja et voi luvata näin käyvänkään -- ja oman harkintasi mukaan kerrot mitä tämä tarkoittaa ihmissuhteenne kannalta --, eiköhän se ole tämän jonkun oma ongelma. Se on luultavasti kuitenkin pienempi ongelma kuin jos jättäisit kertomatta. Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa juuri sinä tunteellisempana osapuolena parisen vuotta sitten, ja kun asia oli puhuttu halki, ei maailmani siihen kaatunut -- nimenomaan siksi, että ystävyytemme perustui ja perustuu kunnioitukselle eikä omistamisen tai vapauden halujen ristiriidan välttelylle.

- Heikki

Hei!

Jos sinusta tuntuu ettei kolahda nyt niin sitä ei väkisinkään saa aikaiseksi. Ihan totta. Kerro hänelle, että et ole häneen ihastunut vaikka haluaisit olla. Sellaista elämä vain on..aina ei asiat mene niin kuin haluaisi. Tilanteesta ei varmastikaan selviä hyvillä mielin mutta se kuitenkin helpottaa teidän molempien oloa huomattavasti.

Itse yritin joskus itse sytyttää kiinnostustani väärään ihmiseen ja totesin sen olevan mahdotonta. Olin oikeassa ja onnellinen etten lähtenyt siihen. Jos esität kiinnostunutta ja yrität huijata itseäsi uskomaan "kiinnostumiseesi", ennen pitkää joudut ahdistumaan ja olet vielä saattanut itsesi syvemmälle ahdinkoon.

Vaikeaahan se on kun ei halua loukata toista mutta minkäs teet? Tsemppiä!

Hei,

"Jos sinusta tuntuu ettei kolahda nyt niin sitä ei väkisinkään saa aikaiseksi. Ihan totta."

tämän yleistyksen voin ainakin kumota empiirisellä evidenssillä -- siis omalla kokemuksellani. Ihmisiä on joka tapauksessa ajautunut tai ajettu parisuhteisiin ilman suuria edeltäviä tunnelatauksia historian sivu, ja olisi minusta vähän kohtuutonta sanoa, että joka ikinen näistä suhteista olisi ollut suuria fiaskoja.

En kannata sitä, että yhteiskunta pakottaisi ketään tai ihmiset itse itseäänkään tietyn tyyppisiin suhteisiin. Minusta on kuitenkin vain tämän suhteellisen looginen komplementti, että ympäristö ei sanele sitä, milloin ihminen ei saa edes harkita ryhtyvänsä johonkin suhteeseen (tai milloin suhde on pistettävä poikki, jotta voisi löytää jonkin uuden tai paremman). Melodramaattinen tunnesiirappi voi jollekulle olla suhteen ehdoton edellytys, toiselle se taas voi olla juuri sitä pikkuporvarillista turvallista parisuhde-elämää ilman suuria kuohuja. Minusta ihmisten pariutumisen ja parittelun edellytyksenä tulee olla oma vapaa tahto ja harkinta ilman ympäristön painostusta sekä keskinäinen kunnioitus.

Mun kokemuksen mukaan jos ei heti kolahda niin ei kolahda ollenkaan. Itse olen väkisin riutunut suhteissa ja koittanut pakottaa itseni ihastumaan ja..no lopputuloksena ei oel ollut mitään hyvää.

Eli kyll omiin tunteisiin kannattaa luottaa, alusta alkaen :)

Corpus kirjoitti: "Mun kokemuksen mukaan jos ei heti kolahda niin ei kolahda ollenkaan."

Eli jos minä pidän nallekarkeista, kaikki muutkin pitävät? Jos minä pitäisin suhteista naisten kanssa, pätisikö tämä kaikkii muuhunkin?

Toistan itseäni kuin jumiutunut levysoitin, mutta minusta yksilöillä on oikeus tehdä sellaisiakin valintoja, jotka saattavat itsestäni tuntua oudoilta, jopa irvokkailta. Se saattaa heidän kannaltaan olla suorastaan järkevää ja tehdä heidän ja läheistensä olon hyväksi.

Kaikki suhteet ei tietysti perustu rakkaudelle ja jokainen on vapaa hakemaan sen perustan parisuhteelleen mitä pitää itselleen oikeana. Luin vielä ensimmäisen viestin uudestaan ja sain sen käsityksen, että ketjun aloittaja haluaisi olla vähintään ihastunut mieheen, jonka kanssa aloittaa suhteen. Minusta ihan terve ajatus.

Aloittaja esitti kaksi kysymystä:
Jos ei kolahda heti, niin kolahtaako myöhemmin?
Mitä teen kun toisen oletuksena on, että tapailusta edetään suhteeseen?

Jos et ihastu mieskandidaattiin muutaman viikon sisällä, niin et tee sitä todennäköisesti myöhemminkään. Näin minun ja aika monen kaverini kokemuksella. Mutta anna kandidaatillesi nyt ainakin muutama viikko aikaa ennen kuin vedät johtopäätöksiä.
Ja ole rehellinen, jos alkaa tosiaan tuntua siltä että järki sanoo kyllä mutta tunteet ei. Järjellä on suhteen aloittamisessa aika pieni rooli (ainakin minulla) mutta sen jatkamisessa sitäkin suurempi.

Tuossa hekon sanomassa on sen verran perää, että jos katsotaan taaksepäin vain noin parisataa vuotta, valtaosa avioliitoista oli järjestettyjä järkiavioliittoja. Tärkeämpää kuin rakkaus oli omaisuus, ja muut erilaiset hyödyt mitä avioliitosta saatiin, kuten ehkä sosiaaliset suhteet, ja tietysti perilliset. Silti rakkaus saattoi tulla myöhemminkin, vaikka sitä ei ensi silmäyksellä ehkä olisi ollutkaan. Olen toki myös sitä mieltä, ettei tämä ollut nykyistä parempi järjestelmä, mutta todistaa kuitenkin, että rakkautta voi syntyä myös myöhemmin.

Nykyisempiä esimerkkejä löytyy toisenlaisissa tilanteissa. Eräs tuntemani pariskunta ei tavatessaan ollut mitenkään kiinnostunut toisistaan, ja toinen heistä seurustelikin tahollaan. Kun he sitten tapasivat uudestaan vuosia myöhemmin, he rakastuivat toisiinsa nopeasti, ja ovat nykyään naimisissa. Siis sama ihminen, joka ei nyt kiinnosta, saattaa toisena aikana, toisessa elämäntilanteessa kiinnostaakin. Tästä johtuu, että on niitä homoja, jotka vuosia myöhemmin valittelevat, että "voi voi, miksi en tajunnut ottaa Anttia silloin seitsemän vuotta sitten kun hän vielä halusi minut eikä ollut vielä varattu?" Mutta sitäkään kun ei voi ennakoida, kiinnostuuko toisesta sitten seitsemän vuoden päästä vai ei.

Alkuperäinen neuvoni Rockboy82:lle pätee; turha huolehtia etukäteen, mitä seuraa. Ota rennosti, äläkä murehdi liikoja siitä mihin juttu johtaa, mutta ole myös rehellinen ja avoin äläkä anna ymmärtää tuntevasi enemmän kuin tunnet.

Kyseessä oli kyllä vain ja ainoastaan mun oma mielipiteeni, ei sen tartte päteä eikä pädekään kaikkiin muihin!