Money money money...

Näitä keskusteluja lukiessa on aika mielenkiintoista huomata, miten raha vaikuttaa ihmisen ajatusmaailmaan. Muutaman keskustelijan lähes jokaisessa puheenvuorossa tulee jollain tavalla ilmi raha, sen käyttö tai oikeastaan harvemmin sen puute. Jotenkin vaikuttaa siltä, että mitä enemmän rahaa on, sitä vaikeampi on silti olla onnellinen.

Ei kuitenkaan hurskastella, raha on tärkeää. Mutta ellei sen arvoa ymmärrä, ei sitä myöskään osaa käyttää ja suhteuttaa muihin arvoihin elämässä. Mikä merkitys rahalla on sinun elämässäsi? Meneekö kaikki aikasi rahan ansaitsemiseen, eikö sitä ole koskaan tarpeeksi ja kadehditko sellaisia, joilla ei ole koskaan rahahuolia?

Itse olen kotoisin kohtalaisesti toimeen tulevasta perheestä (sen ajan maaseutupitäjän mittapuun mukaan). Rahaa ei ollut juuri koskaan käytettävissä, ainakaan minkään mielijohteiden toteuttamiseen, mutta oikeasti puutettakaan ei ollut mistään. Lähtiessäni maailmalle kirjoitusten ja armeijan jälkeen en saanut mukaan juuri mitään; opintolaina oli elämistä varten.

Siitä eteenpäin onkin saanut rakentaa itse oman elämänsä. Välillä on ollut tiukempaa, toisinaan taas rahaa on voinut käyttää vapaammin. Pääasiassa raha merkitsee minulle kuitenkin keinoa saada välttämättömyyshyödykkeitä, kuten asunto, ruoka ja vaatteet. Vasta mahdollisesti yli jäävän osan voin harkita käyttäväni johonkin muuhun.

Nyt olen kiitollinen siitä, että olen saanut aikoinaan oppia nauttimaan sellaisistakin asioista elämässä, jotka eivät maksa mitään. Itse ansaitun rahan käyttäminen maksullisiin pikku ylellisyyksiin tuntuu kaikkein parhaalta. Itse asiassa minusta on jotenkin hölmöä edes ottaa toisinaan vastaan yritysten kustantamaa "ilmaista" kestitystä ja tarjoilua, kun tiedän, että joku ne loppujen lopuksi silti maksaa, ja maksuton tuntuu samalla jotenkin arvottomalta.

Mitä mieltä olette? Haluaisitteko kylpeä rahassa vai elää tavallista taviksen elämää?

Tavallinen taviksen elämä käy hyvin, mutta se tarkoita sitä ettenkö eläisi taloudellisesti turvatun tulevaisuuden toivossa. Meikäläisen koulutuksella on melkolailla turha haaveilla 40-tuntisesta työviikosta, teki sitten mitä tahansa, joten odotan saavani työpanoksestani kohtuullisen korvauksen. Eläkkeelle pääsyynkin kannattaa nykyään varautua ihan hyvissä ajoin, julkiset systeemit kun näyttää romahtavan käsiin.

Eli: tämä tavis tunnustaa kyllä juoksevansa rahan perässä hyvinkin usein. Johtuu varmaan siitä, että näin kotona mikä vaikutus sillä on kun ei tosiaankaan ole rahaa... tai tarkemmin sanottuna, kun ensin on rahaa ja sitten tulee konkurssi, jonka jälkeen ei ole rahaa. Siihen tilanteeseen en kerta kaikkiaan halua enää ikinä joutua.

Opiskelijana olen aika tarkkana rahapussini kanssa. Teen kahta duunia lukujen sivussa eli pystyn kustantamaan elämäni, eli asumiseen liittyvät menoerät, täyttämään ruokakaappini, hankkimaan tarpeen tullen uutta päälle ja asuntoon. Pieni osa harrastuksiin ja jopa tulevaa varten! En voi sanoa että olisin nuuka. En tupakoi, enkä juo, enkä käy usein ulkona, joten siinä säästyy monta euroa.
Tulen myös maalta. Vaikka kotini on ollut hyvin varakas, ei varakkuudella ole näytelty vaan eletty hyvin realistisesti. Kotona saimme hyväät opit miten pitää tulla toimeen rahan kanssa. Eikä meillä ollut viikkorahoja. Jos teimme hyvän duunin tai autoimme töissä enemmän kuin vanhemmat odottivat, saimme pienen palkkion.
Molemmat vanhemmat ovat opiskelleet, joten tietävät aika hyvin millaista on tämä opiskelijan elämä. Isän vanhemmat hankkivat aikoinaan hänelle oman asunnon, joka ollut nyt myöhemmin meidän lasten käytössä, nyt minulla. Eli en maksa vuokraa heille, vaan maksan itse sähkön, veden, muut kulut.
En ole koskaan kerjännyt vanhemmilta rahaa. Eivätkä kotikäynneilläni anna minulle kirjekuorta käteen (syntymäpäivänä, jouluna kyllä), vaan eväspussi (ruisleipää, mehupulloja, juustoa, voita, makeaa).
Opintojen jälkeen uskon saavani hyvän työpaikan ja tulevaisuus näyttää siltä osin ihan hyvältä. Vaikka tienaisin hyvin, uskon että elän myöhemminkin realistisesti varojen mukaan, ja säästän edellenkiin eli ihan tavallisen taviksen tapaan.
Jos voittaisin yhdessä rahapelissä, elelisin edelleenkin tavallisena taviksena. Hankkisin ehkä pienen 4-pyöräisen kärryn ja myöhemmin 2-pyöräisen motskun....

Länsimainen arvomaailma korostaa materiaa, ja rahan ja omaisuuden tavoittelu on itsestäänselvyys. Sitten kun on yksilöitä jotka arvostavat elämässä muita asioita, kuin juuri noita edellämainittuja, he ovat yhteiskuntakelvottomia luusereita.

Raha toki helpottaa elämistä, mutta yksilöiden tyytymättömyyden ja epäonnisten ihmiskohtaloiden takana on juuri se, kun ei osata arvostaa sitä mitä on. (tämä koskee parisuhteitakin) Elämältä odotetaan jotain ekstravaganttia, luksusta, etsitään sitä täydellistä, taivaallista kumppania jne. Itse asiassa kyse on vain illuusiosta missä postmoderni ihminen elää. Vaikka yksilö saavuttaisikin jotain "hienoa", aina on olemassa jotain parempaa.

Minusta tuntuu, että materialismista voi valitettavasti "herätä" ainoastaan tragedioiden kautta. Ne saavat yksilön vasta tajuamaan mikä elämässä on todellakin arvostettavaa ja tavoittelemisen arvoista.

Raha ei saa hallita elämää.

En mielelläni uhraisi kaikkea aikaani rahantekemiselle. Kuluttamiselle sen voisi uhrata. Mikä mielenkiintoinen ristiriita!

Aika vahalla rahalla tulee toimeen. Ainakin Suomessa. Onneksi - on paljon muutakin tekemista kuin rahan tekeminen.

Kyllä se raha vaikuttaa. Meillä molemmat tuovat osuutensa yhteisiin kuluihin (asuminen, sähkö, vakuutukset, matkat, ruoka yms). Joskus rahaa on enemmän, joskus vähemmän, mutta toimeen tullaan.
Jonkun verran riittää säästöönkin laitettavaksi ( tavoitesäästöä). Hiukan kun korjaa kulutustottumuksia, niin varmaan säästöön saisi enemmänkin.

Mikä mielenkiintoinen aihe. Söin juuri ruhtinaallisen aterian: makaronia ketsupilla mikä kertoo varmaan taloudellisesta tilanteestani. ;)

Olen opiskelija ja tämä on toivottavasti vihoviimeinen opiskeluvuoteni. Oma valintani on ollut, että teen töitä vain loma-aikoina ja lukukaudet opiskelen. En halua edes harkita työntekoa opiskelun ohessa. Se olisi liian raskasta ja jompi kumpi kärsisi. Olen katsonut erästä ystävääni joka istuu päivät koulussa ja illat töissä. Eipä siinä muuta jääkään sitten. Hän on aina väsynyt ja ärtynyt eikä jaksa oikein mitään. Muutamalla muulla taas opiskelut ovat hidastuneet tai junnaavat paikoillaan työnteon takia. Minä elän talvet säästöillä ja opintotuella ja yleensä opintolainan aika koittaa keväällä. Vanhempani avustavat minua myös silloin tällöin mikä on erittäin tervetullutta ja nöyränä otan avun vastaan.

Olen väsynyt tähän ainaiseen penninvenytykseen, vai pitäisikö nykyään sanoa sentinvenytykseen. En silti vaadi mahdottomia. Tavallinen toimeentulo riittää, että saa vuokran/asuntolainan maksettua, ruokaa ja jos jäisi vaikka vähän jotain ylimääräistäkin. Tämän kaiken saan toivottavasti melko pian sen jälkeen kun valmistun. En jaksaisi enää vuottakaan opiskelijaelämää kun se on taloudellisesti niin tiukkaa.

En ole rahan perään mutta raja se on ainaisella kituutuksellakin. Toisaalta en valita sen enempää, koska olen kerran itse valinnut nykyisen osani. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, jos siinä ei ole muuta kuin työnteko ja opiskelu. Mutta usein opiskelua jotenkin aliarvoidaan. Se on täysipäiväistä työtä sekin.

Suomessa pärjää hyvin jos on vanhaa rahaa tai voittaa lotossa. Muuten joutuu tekeen älyttömästi töitä tai laukkaamaan sossun luukulla -- siis noin kärjistäen. Yrittämällä on tietenkin mahdollisuus, mutta riskit ovat hyvin isot ja jos ne toteutuvat niin siinäpä se loppuelämä sit meneekin.

Ei raha ratkaise eikä tee onnelliseksi, mutta kyllä se helpottaa he**etisti elämää. Ja totta se on sekin vanha sanonta, että mieluummin itken Jaguarissa kuin ruuhkabussissa.

Jos lotossa tulisi riittävän iso potti, lopettaisin työnteon elannonhankintamielessä ja alkaisin etsiä itseäni. En tarkoita, että muuttaisin Espanjan gayghettoon drinksuja siemailemaan, vaan ryhtyisin yrittäjäksi ja selvittäisin mihinkä rahkeeni riittäisivät. Tällä hetkellä kiinnostuksenkohteeni ovat sellaisia, ettei palkansaajana niitä ei ole mahdollista toteuttaa.

No, kun sen lottopotin saamisen todennäköisyys on mitä on, niin olen minäkin lopulta liittynyt säästäjien joukkoon. Paljoa ei säästöön jää, mutta kiinteä summa kuukaudessa kuitenkin. Tulee oltua vähän tarkempi rahan kanssa, kun täytyy varoa, ettei käyttötilin saldo pääse miinukselle. Aiemmin elämäntilanne ja tulot vaihtelivat siinä määrin, ettei säästöjä juuri päässyt kertymään. Valmistuin aikoinaan juuri 90-luvun laman alettua ja tulin ryhtyneeksi untuvikkona yrittäjäksi. Menestys ei ollut kaksista. Normaalin kokopäivätoimisen palkkatyön makuun pääsin vasta 90-luvun lopussa. Vuosituhannen vaihteessa innostuin taas opiskelusta ja irrottauduin vakiduunista huomatakseni, että kulutustaso ja vaatimukseni olivat oleellisesti muuttuneet nuoruudesta, ja piti lisätä työssäkäyntiä. Mistä toki opiskelu on kärsinyt. Toisaalta oma opiskelumotivaatiokin on ajautunut hakusalle, kun tulotaso ei valmistumisesta paljoakaan nousisi ja työnteolta jäävän ajan tulee mieluummin käyttäneeksi akkujen lataamiseen kuin tenttikirjojen parissa ahertamiseen...

Meidän perheessä on sellainen tyyli, että niin kauan kuin kehitän itseäni, opiskelen ja parannan tulevaisuuttani, vanhempani ovat avokätisesti rahoittaneet elämäni.

Isoäitini tapasi sanoa: "Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot."

Lausahduksen "Suu säkkiä myöten." kuulin myös usein hänen huuliltaan.

Vanhempani ovat tavallisia duunareita, mutta itse opiskelen yliopistossa ja vaikka saankin opintotukea, niin olen saanut aina vanhemmiltani enemmän tai vähemmän rahaa. Vanhemmillani on hyvä taloudellinen tilanne: asunto, kesämökki ja auto on maksettu, lainaa ei ole. En voisi kuvitella löytäväni työpaikkaa ennen valmistumista ja kaikki sen tietävät, että nykyisin työpaikat ovat kiven alla, vaikka taskussa olisi kahdetkin paperit yliopistosta. Opintolaina on se vihoviimeinen oljenkorsi, mihin ei tarvitse turvautua toivottavasti koskaan – varsinkin kun se on nykyään markkinakorkoista.

Minun mieltäni on kuitenkin jäänyt hiukan askarruttamaan nämä väitteet 101% omillaan tulemisesta. Nimittäin suurin osa opiskelijatutuistani täällä yliopistossa on akateemisista perheistä ja lähes poikkeuksetta myös erittäin hyvintoimeentulevista perheistä. Puheiden perusteella vaikuttaa aina siltä, että perheet ovat pihejä, mitä en oikein jaksa uskoa, sillä tutkinto on investointi tulevaisuuteen ja paras lahja, mitä lapselleen voi koskaan antaa. Yhdysvalloissa aloitetaan säästäminen omien lasten koulutukseen jo lapsen ollessa pieni: edes siellä kukaan ei oleta, että nuori itse kustantaisi oman (yliopisto)koulutuksensa. Sitten ovat tietysti nämä ”epäsuorat vaikutuskanavat” vai pitäisikö puhua ”epäsuorista tulonsiirroista”: joista esimerkkinä se, että vanhemmat hankkivat lapsilleen työpaikat omilla suhteillaan.

Mielenkiintoista nyt vain on se, että tästä ei puhuta. Pari esimerkkitapausta tulee heti mieleen: Eräs tuttuni pääsi tekniikanalan firmaan töihin, myöhemmin kävi ilmi, että samainen yritys oli ollut tehnyt suuren kaupan ystäväni äidin omistaman firman kanssa. Tuolla kesätyöpaikalla oli taas ratkaiseva merkitys sille, että kaverini pääsi suoraan kunnon oman alan töihin seuraavana kesänä, kun me muut tappelimme vielä rupisista työharjoittelupaikoista. Sillä että äidin firma oli tilannut tuosta toisesta firmasta tavaraa ei ollut vaikutusta, eihän?

Toinen tapaus asuu kivassa yksiössä esikaupungissa – eikä maksa muuta kuin nimellistä vuokraa: vesi- ja lämmityskustannukset ovat pieni murto-osa tuollaisen kämpän vuokrasta. Suku omistaa asunnon, jossa on asunut aikaisemmin serkku, isoveli ja –sisko, jotka kaikki ovat opiskeluaikanaan käyttäneet tuota asuntoa.

Sinänsä se, paljonko vanhemmat auttavat lapsiaan, ei kiinnosta minua, paitsi tuo turha jeesustelu asian ympärillä tyyliin: ”Rahaa en ole saanut, mutta kunnon eväät elämään”, ”Kotona on opetettu rahakäyttöä”, ”Ei ne tulot vaan menot” ja läpy, läpy, läpy... Ketä kiinnostaa, ihan oikeasti? Ja vastaus alkuperäiseen kysymykseen: kyllä se elämä ilman rahaa, tai vähillä rahoilla, vain on hirveää. Ja ikävä kyllä asiaa pyrkivät romantisoimaan juuri ne, jotka eivät ole koskaan ikuista rahapulaa (= köyhyyttä) kokeneet.

Itse opiskelin pari vuotta, jonkin verran sain rahaa vanhemmilta, muuten elelin pelkällä opintotuella, eka syksynä tein osa-aikatöitä, jotka aika pian lopetin, aikaa ei jäänyt, kun piti opiskella ja järjestöissä palloilla - nämä asetin prioriteeteiksi rahan sijaan. Viime lukuvuotena nostin myös lainaa ja nyt olenkin sivarissa päässyt rahan makuun:)

Pari vuotta vielä opiskeluja, ja sitten töihin toivottavasti.

Rahan tärkeys korostuu kyllä välillä omassa mielessä liikaakin. Oon nyt alkuvuonna joutunu tuskailemaan, kun ei oo rahat riittäny aleostoksiin, joita olen tottunut tekemään. Aleostoksilla vuoden alussa törsääminen on sitten yleensä säästäny suuremmilta vaatehankinnoilta myöhemmin.

Toisaalta olen melko säästeliäs, mutta välillä tuntuu että säästän kyllä väärästä päästä, eli biletykseen rahaa kyllä uhraan, mut ruokaan en sitten niinkään :D

Joku mainitsi että voisi voittaa lotossa, että saisi sitten toteuttaa itseänsä vaikka yrittäjänä. Se olisi kyllä tosi hyvä juttu. Toisaalta, olen kyllä opiskelija, mutta opiskelen kyllä sellaista alaa, jossa ei vielä ainakaan rahoiksi lyödä, mutta yksityisyrittäjänä saattaisi tehdäkin rahaa. En kuitenkaan jättäisi mitään koulua kesken, jos nyt taivaasta rahaa sataisi, vaan jatkaisin itseni kehittämistä, mutta lopettaisin kyl opiskelun ohessa työnteon, koska sellainen ristiriita vähän hankaloittaa mun elämääni, vaikka ihan hyvin olenkin sopeutunut.

Nyt mua harmittaa myös yhden opintolainan otto, koska se nyt vaan kasvaa korkoa ja rupee kummittelemaan mulle enemmän myöhemmin. En ois edes juuri silloin niin kipeästi opintolainaa tarvinnut, mutta säästän kyllä rahaa, jotta pääsisin siitä eroon.

Meidän suvussa ollaan korostettu aina omillaan pärjäämistä ja kaikenlainen "sossupummiminen" on ihan täysi kauhistus, hyvä jos opintotukea kehtaa hakea, ettei vaan tule suvun vihoja niskaan. Suku auttaa aika paljon, ettei nyt ihan köyhyysrajalla tarvi elää, mutta apu on lähinnä hyödykemuotoista, ei niinkään elinkustannusstipendinä.

Mua kans ärsyttää yhteiskunnan nykyinen jatkuva kilpailuhenkisyys. Sun koko ihmisarvo melkein riippuu siitä, kuinka paljon rahaa sä saat ja kuinka menestynyt sä olet. Mä en taas itse ole niin kunnianhimoinen, että mua hirveästi edes kiinnostais olla universumin menestynein tai rikkain ihminen, kunhan on terve, ystäviä löytyy, perhesuhteet on kondikses ja läheiset kunnos, sekä työ josta pitää ja sellaiset tulot, ettei nyt ehkä tarvi sitä kaks päivää vanhaa leipää aina ostaa.

Vaatimattomuus kuulemma kaunistaa, mut ei se kyllä nykymaailmassa ihan siltä tunnu.

Itselleni kulutus on vähän liikaakin kompensaatiota työstä. Palkitsen itseäni kaiken aikaa lähinnä vaatteilla, levyillä, kirjoilla ja DVD-bokseilla sun muilla jutuilla, ja välillä kyllä tulee ihan "oopiumia kansalle" -olo. Eli viihde on kuin huumetta, jolla jaksaa rankan arkisen aherruksen. Välillä olen ajatellut, pitäisikö vain tehdä vähemmän töitä, jotta ei tarvitsisi hakea koko ajan pikahelpotusta jostain kulutuksesta vaan voisi yrittää kehittää muutakin. No, kyllähän tietysti muutakin teen elämässäni, mutta kyllä kulutus on aika hallitseva osa sitä.

Minä ainakin haluaisin paljon rahaa: mitä enemmän, sen parempi. Kaikki on paljoin helpompaa ja elää kauemmin, mikä on todistettu tutkimuksilla. Köyhyys sairastuttaa ja vie aikaisin hautaan. Köyhyys tuo myös mielenterveysongelmia. Sääli, että Itä - Helsingistä on haluttu tehdä slummi.

Vaikka köyhät keskimäärin elävät lyhemmin kuin rikkaat, se tuskin johtuu siitä itse köyhyydestä. Enemmänkin työttömyydestä tässä "luterilaisen" työkulttuurin maassa, jossa työttömyys on monelle häpeä, työttömyyden aikana saattaa menettää elämänhallinnan, alkoholisoitua, menettää parisuhteen jne. Toisaalta sitten pienituloisilla on monesti matalaa koulutusta vaativa työ, joka ei välttämättä ole niin palkitsevaa, kuin akateeminen työ. Työ saattaa myös olla terveydelle haitallista, joskin tämä lienee enemmän legendaa, kuin totta.

Kyllähän se niin on,että raha pyörittää tätä maailmaa.Se vanha sananlasku,että raha ei tee onnelliseksi, mutta se kummasti rauhoittaa (helpottaa elämää), pitää edelleen paikkaansa. Ennen minä eläisin suuremman rahan kanssa kuin aina puutetta kärsisin.Ja kyllä sen onnenkin on usein helpompi tulla rahakkaan luokse kuin tyhjätaskun. Rahan puutteen ja puolikurjuuden romantisointi on aika tyypillistä monille niille, joilla sitä rahaa sattuu olemaan.Todellisuus onkin sitten aivan muuta.Onnikin on tässä kohdin vähän suhteellinen asia.

Lopetetaan porukalla tämä köyhtyminen ja aletaan rikastumaan, niin ei tarvitse kurjuutta kummemmin katsella =D

Juu kyllä minä kanssa alan heti nyt sitten säästämään. Minulla on harrastusten puolesta listalla muutama pikku juttu kun pitää sitten ostaa:

-liikkumisen iloon pyörän parannus:
Canondale Team Replica 4-Cross

-kameran parannus:
Canon EOS-1Ds Mark II + superlaajakulma ja piiitkä obiska

-liikkumiseen milloin ei pyörällä jaksa:
Audi TT Roadster (väriä en ole vielä päättänyt. pitää olla joku semmoinen pirtsakka väri)

Jos minulla olisi riittävästi rahaa, voisin syödä terveellisesti. Täyttä puppua marttakerhojen marttakerhojen tiedotteet, joita silloin tällöin ilmestyy "Kolmella eurolla päivässä voi syödä terveellistä ja monipuolista ruokaa...".

Pitäisi ostaa monenlaisia kalliita hedelmiä ja kasvihuoneissa kasvatettuja vihanneksia ja stadilaisena autottamana ei juuri ole mahdollisuutta käydä lähimetsästä noukkimassa huipputerveellisiä marjoja, varsinkin kun ei ole pakastinta.

Sipulia, perunaa, seitä. Halpoja ovat joo.