kun toinen pitää itsestäänselvyytenä

mitä teidän mielestä pitäis tehdä jos toinen tuppaa unohtelemaan olevansa parisuhteessa tai pitää toista osapuolta itsestäänselvyytenä. nyt ei ole kyse pettämisestä vaan enemmänkin huomioimisesta. ei taida olla oikein mitään hienovaraista keinoa ilmaista asiaa?

Anna kenkää... Jos toinen ei osaa ottaa asioita vakavasti, eli suhteessa ollaan vain sen takia, "kun muillakin on joku.."
Säälittävää säätämistä tuollainen on - mitä tuollaisessa huonossa suhteessa kärvistelemään... Kiertoon vain ja ole mielumin vaikka hetki yksin kuin heti etsimässä "komeaa, trendikästä ja näyttävää " kumppania....

Jos parisuhteeseen aikoo asettua, siihen kannattaa kummankin satsata myos aikaa - kumppaniin tutustumiseen. Tuntuu olevan enemmänkin tällä hetkellä trendinä rynnätä suin päin suhteeseen ja viikon parin sisällä (viimeistään) ollaankin sitten tilanteessa, ettei siitä mitään tullut...

Aikaa, uhrauksia ja eteenkin kärsivällisyyttä ja kahdenkeskistä kommunikointia, jotta toiseen ehtisi tutustua riittävästi.

Paha merkki, johon voi olla monia syitä. Se kestävätkä syyt päivänvaloa tai ovatko selvitettävissä ja paraneeko tilanne tai voitko itse tehdä yhtään mitään on kokonaan toinen juttu.

Olen itse samassa tilanteessa. Tilanteessa, jota olen katsellut vuosia, koska olen romanttinen idiootti, joka haluaa uskoa hyvään. Kaikesta huolimatta :) Ja onhan sitä hvyääkin ollut, mutta myös tätä huomioimattomuutta, jota ei pitäisi parisuhteessa olla. Ei pysyvästi ja jatkuvasti.

Ei ole neuvoja. Itse yritin päästä lähemmäksi, kun tunsin toisen lipuvan pois. Ei parannusta. Ajoittain kokeilin myös etäisyyttä, joitain vaikutuksia, mutta ei pysyviä. Tai ehkä minun olisi pitänyt ottaa enemmän etäisyyttä? Mutta kuinka paljon etäisyyttä sitten pitäisi ottaa? Sillekin on rajansa. Jos on liikaa etäisyyttä ei se enää ole parisuhde ja minulla alkaa itselläni olla vaikeuksia pitää toista minään kumppanina ja suhdetta kasassa. En halua sellaista. En minäkään voi edetä toisen ehdoilla. Asia puhuttiin halki useaan kertaan väsymykseen saakka, päätyen lopulta aina siihen, että toinen piti minua vähintäänkin läheisriippuvaisena. Se ei ole totuus, enkä itseäni siitä tunnista, enemmänkin hänen omien pelkojensa heijastamista. Varmaan jokin minussa/meissä provosoi hänen käytöstään. Menneisyyden möröt hän itse sanoi usein syyksi ja se on minustakin ilmiselvää. Mutta se on lukko jonka vain hän itse voi avata.

Oleellista kai on ottaa itselleen rauhallinen tila ja miettiä tapahtumia taaksepäin ja eteenpäin. Kuinka paljon on valmis kestämään ja mitä itse haluaa. Kokemuksesta tiedän, että toiselta niitä vastauksia ei aina saa, tai teot voivat osoittaa aivan muuta.

Lepsuilu ei kannata. Pistä kova kovaa vastaan. Älä ole uhri ja sätkynukke kuten minä olen ollut. Rakkauteen ja parisuhteeseen kuuluvat myös ristiriidat. On täysi oikeus raivota. Ja kun voimat alkavat huveta jokainen vastaa lopulta vain itsestään.

Voi, itse on tullut monta kertaa itkettyä miehelleni, kuinka hän ei osoita enää rakkauttaan, kuinka suhdetta on alettu pitää itsestäänselvyytenä. Yhdessä silti vaan vuodesta toiseen. Jokaiseen suhteeseen tulee ajan myötä tasaisia vaiheita ja alamäkiä. Elämäntilanteet muuttuvat, puoliso ei aina ehdi olla se elämän ykkösasia, vaikka niin tietysti pitäisi kai olla. Parisuhde vaatii hoitamista, aktiivisuutta, se ei ole mikään ikiliikkuja.

Ehkä niin yksinkertainen asia kun tunteiden ilmaisu suhteessa...?! Vai onko niin ylipääsemätöntä kertoa kumpanilleen miltä sust tuntuu...

Minä en enää oikein usko siihen, että puhumattomuus olisi ongelma pariuhteissa. Uskon, että jokainen kärsivä yrittää ottaa häiritsevät asiat jollain tapaa esiin. Näkin ongelman enemmän siinä, että se toinen ei reagoi näihin yrityksiin rakentavasti. Siksi koen kehotuksen "keskustelkaa asioista" loukkauksena. Keskusteluun tarvitaan kaksi.

"ei taida olla oikein mitään hienovaraista keinoa ilmaista asiaa"
Tuo lause antaa ainakin minun ymmärtää ettei asiasta ole keskusteltu. Ja jos on eikä se muutu mikskään, niin ei mielestäni ole enää mikään parisuhde vaan hyväksikäyttösuhde ja sellaset äijät pihalle, mielummin olen yksin kun itsekeskeisen, omia etujaan tavoittelevan BF:n kanssa. Jolta en saa muuta ku tyhjyyttä loppujen lopuks...

Toivoisin, että kommentoitaessa parisuhteita ja niistä pois lähtemistä muistettaisiin aina se, että pitkästä suhteesta ei lähdetä kuten mistä tahansa kapakasta! Useiden yhteisten vuosien jälkeen irtautuminen on pitkä ja vaivalloinen, erittäin stressaava prosessi, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kahden ihmisen elämään (homoilla harvemmin lapsia). On aivan tavallista, että eron yhteydessä työ- ja muu suorituskyky alenee ja tarvitaan jopa sairauslomaa. Terapia voisi olla hyväksi, mutta ystävien turvaverkko auttaa jo paljon. Ero pitkästä suhteesta ja siitä toipuminen ovat ihmisen elämässä niitä kaikkein raskaimpia asioita.

Olkoonkin, että lyhykäisyydessään vissyn viesti ilmaisi asian kuten se on, tosin rajusti yksinkertaistaen. Kokisin tärkeänä lisätä, että tilanteelle tulee antaa aikaa ja odottaa ja pyrkiä aktiivisesti saamaan parannusta. Sitten voi ja pitää lähteä, kun ei enää ole keinoja jäljellä ja mitään vaikutuksia ei ole nähtävissä. Passiivisena ei kannata odottaa parempaa huomista.

En kommentoi sen enempää ku nim. 7v tuollasessa suhdessa elänyt=yksin jäänyt...

Jos ainoa syy olla suhteessa on yhdessä nukkuminen ja seksi, niin on aika köyhää.

Toinen asia on se, että monilla homoilla seurustelukumppani voi olla se ainoa ystävä ja suhteesta tulee liian sisäänpäinlämpiävä ja symbioottinen. Olikohan oikea sana?

Sitten on valitettavasti niinkin, että suhteita ja tuttavuuksia muodostetaan homokapakoissa, joissa voi olla vapaasti oma itsensä, mutta vaarana on juoppous. Aika moni yksinäinen homo viettää aikansa kapakassa tai diskossa, joista tulee toinen "olohuone".

Se on kuvaavaa, että vain kapakassa voi olla rennosti oma itsensä ja muualla saa kyllä miettiä, miten käyttäytyy ja miten osoittaa kiinnostuksensa miehiin. Tässä mielessä DTM-kahvila on mukava yritys laajentaa "kontaktipintaa" ja tehdä asioista tavallisia.

No niin, myönnän olevani herkkänahkainen tässä asiassa. Kovin usein yliyksinkertaistetut letkaukset tuntuvat siltä, että arvostelukyvyn luultaisiin olevan täydellisesti kateissa. Ja kolauksiahan arvostelukyky on saanutkin, jos em. tilannetta on joutunut katselemaan.

Ei kuitenkaan liene mitään vedenpitävää neuvoa tia ohjetta miten ongelmat voitaisiin välttää tai ratkaista. Riskit kuuluvat elämään.

Vakinaamat vanhenevat vähintään kymmenen vuotta viidessä vuodessa tupakoinnin ja juopottelun takia. Se kirjaimellisesti näkyy naamasta.

Toi on muuten mielestäni totta, että nuo vanhentavat ihmistä. Vähän sama asia, kun joskus sanotaan että laihtuminen nuorentaa (ja auttaa samalla moneen eri sairauteen). Nämä ovat outoja mutta todellisia ilmiöitä. Mutta onko sillä sitten niin paljon merkitystä millainen on.

Toisilla ihmisillä vain on taipumus tuijottaa omaan napaansa,
ja omat jutut koetaan niin tärkeäksi, että toisen isotkin
asiat tuntuvat pieniltä.
Tämmöisä egoisteja on varsinkin taiteilijoissa - joka sinänsä
on aika ymmärrettävää, sillä jos haluat antaa kaiken taiteellesi, niin siinä kyllä muut asiat kärsivät.
Minusta tuo yksi kommentti menneisyyden möröistä on
myös tärkeä.
Oma kumppanini on viitannut jatkuvasti pettymyksiin aikaisemmissa suhteissaan, tarkentamatta kuitenkaan, että
mistä on ollut kyse. Tämä taas on herättänyt minussa
hirmuisesti epävarmuutta.
Kertoa - ja olla kertomatta, on kaikkein pahinta.
Kun vielä toinen asuu tällä hetkellä toisella paikkakunnalla,
eikä haluakaan antaa viitettä siitä, missä aikoo opiskella
ja miten sitten suhteemme etenee, on miusta pahimman
laatuista toisen aliarvioimista.
Jos suhde ei ole tasavetainen ja vain toisen jutut merkitsevät, niin ei siinä enää rakkauskaan juuri auta.

Rakkaus on yliarvostettu juttu. Se on tärkeää ja oleellista, mutta toimivaan parisuhteeseen tarvitaan paljon muutakin. Kuten vaikka avoimuutta ja aitoa halua panostaa suhteeseen ja yhteiseen elämään.

Tämä on minun mielipiteeni nyt kun toinen pitkä suhde on kriisissä. Rakkautta oli viime kerralla loppuun saakka ja on tässäkin, mutta toiselta puolelta ei halua jatkaa tunnu löytyvän. Se on epätoivoista kun ei itse pysty tekemään mitään. Tuntee itsensä huijatuksikin. Onneksi siitä selviää hengissä ja elämä jatkuu.

Pelottaa vain ajatus elämästä sarjana muutaman vuoden pituisia suhteita, en tahdo sellaista. Mutta ei sitä voi etukäteen koskaan tietää. Siksi sitä ei kannata ajatella. Parasta vain antaa itselleen lupa rakastaa. Ja lupa lähteä kun voi suhteessa pahoin, eikä toinen pysty tai halua tilannetta korjata. En kyllä enää ihmettele, miksi joistakin tulee kyynisiä tai juopoja.

Mikä ihme tämä Sir Jenkins oikein on joka hilluu
joka palstalla ja puhuu puuta heinää?

"Rakkaus on yliarvostettu juttu. Se on tärkeää ja oleellista, mutta toimivaan parisuhteeseen tarvitaan paljon muutakin. Kuten vaikka avoimuutta ja aitoa halua panostaa suhteeseen ja yhteiseen elämään"

Herra Jenkins puhuu täyttä asiaa. Mielestäni kuitenkin alkuhuumaan kuuluva intohimo on yliarvostettua, ei rakkaus sinänsä. Rakkaus muuttaa ajan myötä muotoaan, joka ilmenee luottamuksena, kumppanin ja tämän tarpeiden arvostuksena sekä hyvänolon tunteena, kun toinen on siinä vieressä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö myös intohimolla olisi tilaa suhteen kypsyttyä. Tällainen rakkaus on liimana paristuhteen karikkoisinakin aikoina.

Kestävä rakkauden hoitamiseen tarvitaan ponnisteluja, uhrauksia ja kompromisseja molemmilta osapuolilta sekä kykyä antaa/pyytää anteeksi. Myös empatiakyky on tärkeää.

Onkin aivan eri asia kuka pystyy, tai pitäisikö sanoa HALUAA, ottaa nämä haasteet vastaan.

"Mikä ihme tämä Sir Jenkins oikein on joka hilluu
joka palstalla ja puhuu puuta heinää?"

Tuomas hyvä,
Ymmärsitkös nyt Sir Jenkinsin viestin väärin?

kiitoksia paljoista vastauksista. asiasta on puhuttu eikä niin kauhean 'hienovaraisesti', mikä on tietysti myös hyvä asia. Lopputulos oli täysin positiivinen ja toivottavasti pysyy myös näin :)

Siis TE olette puhuneet? Erittäin hienoa! Ei puhumisesta haittaa pitänyt ollakaan :)

Minulla sen sijaan ei ole enää mitään uskoa suhteeseeni jäljellä. Lähinnä pohdin viimeisiä sanoja joilla pistän poikki. Sillä mitä voi enää tehdä, kun toinen haluaa pitää yllä viestipimentoa? Odottaa ikuisesti luottaen toisen hurskaaseen mieleen ja sieveään sieluun? Yeah, my ass!