Liikunnan aloittaminen
Heips.
Mietin tässä erästä asiaa, ja tahtoisin teiltä hieman kommenttia.
En ole harrastanut pariin vuoteen juuri minkäänlaista liikuntaa. En ole ikinä ollut kiinnostunut urheilusta tai liikkumisesta, mutta nyt pariin vuoteen en ole käynyt edes lenkillä, jota joskus hieman harrastelin.
Tämä kuulostaa joidenkin korvaan täysin käsittämättömältä asialta. Olen sen kokenut monesti... Itse en ymmärrä tuollaista reagointia.
Olen nyt kuitenkin ajatellut aloittaa liikkumisen, tunnin lenkillä voisin käydä vaikkapa kolmisen kertaa viikossa. Kyseessä on painostus liikkumaan, muiden taholta.
Ongelma on vain siinä, etten näe mitään pointtia koko hommassa! Tämä kuulostaa joidenkin mielestä typerältä, mutta minulle se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.
Olen kiireinen, ja kaikki vapaa-aika on erittäin tärkeää. Ei siis kauheasti huvita lähteä juoksentelemaan ulos, jos siitä ei ole mitään hyötyä. Noniin, mitkä ovat hyödyt?
Kunto nousee? Mitä minä hyvällä kunnolla teen, jos en kerran harrasta liikuntaa? Jos en urheile, miksi pitäisi pystyä juoksemaan pitkään... Myöskään esim. laihtumista ei tarvitse ajatella, sillä olen jo nyt hoikka.
Joillekin liikkuminen on itsestäänselvyys, joillekin ei... Minä tarvitsen vakuuttelua. Miksi aloittaa liikkuminen, kun kuntoa tuntuvat tarvitsevan vain ne, jotka liikkuvat. Olen pärjännyt hyvin nämä viimeiset kaksi vuotta ilman liikuntaa, erittäin mainiosti.
Olen kuullut paljon paskaa siitä, miksi pitäisi liikkua. En yhtään järkevää kommenttia. Ihan kuin liikkuminen vain olisi itsestäänselvyys, ja ihmiset kauhistelevat, jos ei liiku. Huh.
Eli lyhyesti... mitä hyötyjä liikkumisesta on? Onko se kaiken vaivan arvoista?
Älä ihmettele vaan ÄLÄ liiku, katsotaan missä kunnossa olet kun olet 50v.
Minkä ikäinen olet nyt? Ja älä unhoda syödä kunnolla, reilusti vaan ja jos et polta niin hyvä ihminen aloita miellummin heti.
Se on aika huvittavaa kun lehdissä ihmetellään miksi lapsi lihoo? Lihottaako rasva&sokeri? Onko koko ihmiskunta tullut yhtenä yönnä kertaheitolla tyhmemmäksi?
Jos ei halua liikkua niin sitten ei liiku, mitä sitä ihmettelelmään. Kyllä se oma elimistö kertoo sitten jos jokin on vialla, sama pätee jos joku miettii että mitäs jos joisi viinaa joka päivä mitä se tekee elimistölle...
Onnea sinun tulevalle tieteisprojektille, muistathan kertoa tuloksista.
Itse harrastan liikuntaa (kohtuullisesti, silloin kun siihen on hyvin aikaa, välillä voi joutua pitämään viikonkin paussin) siksi, että se on kivaa ja siitä jää itselle myös jälkeenpäin hyvä olo sekä fyysisesti että henkisesti. Harrastan uintia, kävelyä, pyöräilyä ja lähinnä talvisaikaan myös kuntosaliharjoittelua. Minusta liikunta ei missään nimessä ole pois vapaa-ajasta, päinvastoin. Parempaa vapaa-ajanviettotapaa ei voisi kuvitella.
Jos liikunta ei tunnu hyvältä, sitä ei pidä väkisin harrastaa. Silloin siitä ei varmasti olisi edes paljon hyötyä. Uskon kuitenkin, että ihminen on luotu liikkumaan, käyttämään lihaksiaan, keuhkojaan ja verenkiertoaan. Ellei työkalua käytä, se ruostuu tai ainakin pölyttyy, jäykistyy ja muuttuu vähitellen käyttökelvottomaksi. Tietysti yleisesti ottaen terveelliset elämäntavat, monipuolinen ravitsemus ja kohtuullinen nautintoaineiden käyttö sekä hyötyliikunta, kuten kävely bussin tai ratikan sijaan taikka portaitten valitseminen vaikka hissikin olisi, auttavat jo aika paljon.
Suhtautumista liikuntaan voi myös ajatella sijoituksena tulevaisuuteen. Nuorena tuntuu siltä, että minähän voin nyt aivan hyvin ilman liikuntaakin. Iän myötä kuitenkin liikkumattomuus alkaa näkyä ja tuntua. Ryhti muuttuu kumaraksi kun lihakset veltostuvat, askel lyhenee, maan vetovoima voittaa ja ihminen rupsahtaa ennen aikojaan. Varsinkin hoikilla ihmisillä vatsa alkaa työntyä esiin, kun vatsalihakset eivät pidä sitä kurissa eivätkä selkälihakset pidä selkää suorana. Myös vanhuusiän vaivat koettelevat paljon pahemmin ihmistä, joka ei ole pitänyt yllä lihaskuntoaan – mutta kukapa tällaisia nuorena pohtisi.
Tilanne on vähän sama kuin oman talouden hoidossa. Jos raha menee aina sitä mukaa kuin sitä tuleekin, vaikka välttämättömät menot eivät sitä edellyttäisi, jossain vaiheessa saattaa joutua pahaan pulaan. Säästäminen sukanvarteen tai vaikkapa maksamalla omaa asuntoa silloin kun siihen alkaa olla mahdollisuudet, voi tuntua tylsältä, kun tuloksista saa nauttia vasta vuosien päästä. Siinä vaiheessa voi kuitenkin onnitella itseään oltuaan kaukaa viisas, aivan kuten oivallettuaan ajoissa, miten tärkeää olisi huolehtia omasta fyysisestä kunnosta.
Kyse on myös paljon siitä, millä tavalla kukin liikuntaa harrastaa. Itse sain kouluaikana syvän, palavan vihan kaikkea sitä kohtaan, mitä koululiikunnassa tehtiin, eli lähinnä ikuista pallopelien peluuta plus pakkohiihtoa räntäsateessa. Vannoin etten koskaan liiku kun koulusta pääsen.
Enkä liikkunut, ja nuorena kroppa onkin kunnossa ihan itsestään. Kunnes vähän aikuisemmalla iällä tajusin että nautin pyöräilystä. Ajelin satoja kilometrejä kesässä koska se oli hauskaa, ja vasta jälkeenpäin tajusin että hei tämähän on liikuntaa. Siitä mä sitten keksin, että YKSIN liikkuminen on mun juttu, ei mikään pallonpeluu. Pyöräily, luistelu, sitten keksin kuntosalin. Mutta toisaalta juokseminen on mun mielestä aivan älyvapaata hommaa. Kokeilemalla voi löytyä sullekin oma juttu.
Heh, tuo edellinen viesti olisi voinut olla minun kirjoittama. Itsekaan en voinut (voi) sietaa pallopeleja, mutta pyorailya, rullaluistelua yms harrastan mielellani.
Kiireisen ihmisen kannattaa harrastaa ns. hyotyliikuntaa. Esimerkiksi jos mahdollista, kulkea tyomatkat pyoralla tai kavellen. Samoin kauppareissut yms. Ei ole mitaan jarkea istua autossa korotellen puolta tuntia, jos saman ajan ja matkan voi taittaa kuntoillen. Sita liikuntaa ei tarvi myoskaan harrastaa tuntia kerralla, pienetkin spurtit, esim rappusten kaytto hissin sijaan kerryttavat paivan kuntoilutilia tehokkaasti.
Itse kuulun myös niihin, jotka inhosivat koulun liikuntatunteja ja niiden iänikuista kilpailu- ja suoritusilmapiiriä.
Nuorempana hyötyliikunta tuli polkupyöräilyn kautta, kun se oli minulle ainoa tapa liikkua pitempiä matkoja julkisten kulkuvälineiden lisäksi ennen kuin sain ajokortin. Mopoa tai kevaria kun ei ollut. Sitten tuli lukion ja armeijan jälkeen pitkä aika, kun en liikkunut yhtään, ja maha kasvoi. Ja hengästyin herkästi pelkästä portaiden noususta. Kunnes sitten muutamia vuosia sitten keksin itselleni sopivan liikuntamuodon, joka ei aiheuta pahemmin lihassärkyä ja jossa ei ole missään vaiheessa hikinen olo, ja josta tullaan aina automaattisesti suihkunraikkaana pois: uinti. Samalla tulee saunottua ainakin kerran viikossa.
Aluksi aloin uida matkaa. Ensin 1000 metriä, sitten 2000 metriä kerran viikossa. Kevyesti rintauintia. Tästä tavoiteasenteesta tuli sitten pieni henkinen rasite. Sen lisäksi, että urakan puolivälissä menee usein matkalaskut sekaisin, voi tulla syyllinen olo, jos ei joku kerta ei oikein jaksaisikaan uida tavoitematkaa. Tulee alisuoriutujan tunne. Niinpä päätin alkaa uida aikaa, siis uin yhden tunnin kerrallaan. Kunhan pidän huolen, että matka taittuu enkä jää altaan päähän huilimaan liiaksi. Tuli matkaksi mitä tahansa. En edes tiedä kuinka paljon, kun en enää laske altaanmittoja. Ja tämä toimii, kun ei ole suorituspaineita ja voi samalla salaa ihailla nuorten harrastajauimarikundien treenattuja uimarinkroppia ;-)
Noin vuosi sitten löysin uimahallin kuntosalin ja sieltä kuntopyörän, pätevän soutulaitteen ja sopivat vatsalihas- ja selkälihastreenipenkit. Eikä maksa kuin euron enemmän kuin pelkkä uinti. Nyt käyn ensin kuntosalilla ottamassa kunnon hiet noin tunnin ajan, ja vasta sitten menen uimaan tuon tunnin. Ja nimenomaan näinpäin, jotta tuo suihkuttelu tulisi järkevässä järjestyksessä tehtyä.
Ja tässä vaiheessa en juurikaan edes koske painoihin, vaan homma keskittyy kuntopyörän polkemiseen ja soutamiseen. On jo sen verran kuntoa, että soudan 5000 metriä 21 minuutissa laitteen raskaimalla ilmavastuksella. Eikä puuskutus rupeaman jälkeen kestä kuin hetken. Ja raput kiipeän nykyisin ihan tosta noin vain, vaikka ei tuo maha ole kokonaan vielä hävinnyt! Laitteen ohjeissa sanotaan, että 20 minuuttia soutua, vaikka vähemmän ripeää, vahvistaa sydäntä. Siinä yksi syy miksi kannattaa liikkua. Toinen on se, että liikkuminen pitää ihmisen liikkuvat osat vetreinä. Ei se lihastreeni ole liikkumisessa itsetarkoitus. Olenkin tässä miettinyt, että mahtaako qwerty-sukupolven tulevilla vanhuksilla kuten minä esiintyä sormien reumatismia siinä määrin kuin nykyisillä vanhuksilla, jotka eivät nuoruudessaan näpytelleet näppäimistöjä näin paljon kuin mitä me nyt teemme? Kun sorminivelet liikkuvat koko ajan. Ihan huomaamatta.
Edellisille kirjoittajille: muistan jostain lukeneeni, että uinti on herrasmiesten laji, koska siinä ei tule hiki :)
Minullakin on samantapaiset kokemukset suomalaisen lukion hirvittävästä pallopelityrmäyksestä. Tulin ulkomailta Suomeen lukioon ja sain trauman, jonka korjaamiseen meni toistakymmentä vuotta kaikkine niine helvetin kori- ja jalkapallojen ja lätkien takia. Täysin ymmärtämätön maikka vei reippaalta nuorelta mieheltä, joka oli harrastanut aktiiviliikuntaa aiemmin, kaiken innon.
Itse asiassa tajusin vasta hiljan (20 vuotta ylioppilaskirjoitusten jälkeen, uskokaa tai älkää!), että minähän em. syistä lintsasin lukion ensimmäisen syksyn jälkeen kaikki voikkatunnit. Olin muka "lenkillä". Niin syvälle trauma oli mennyt, etten edes itse tajunnut lintsaavani.
Aiemmin olin harrastanut yksilö- tai parilajeja (tennistä yms) ja nyt sitten taas aikuisena hiihdän, laskettelen, pyöräilen ja käyn kuntosalilla.
"Edellisille kirjoittajille: muistan jostain lukeneeni, että uinti on herrasmiesten laji, koska siinä ei tule hiki :)"
:-D
Itse asiassa tässä nähdään kuinka pienestä liikunnan harrastaminen voi olla kiinni.
Ja itse asiassa, eipä ole harvinainen näky altaassa sekään, että miehet eivät kasta päätään veteen, jotta lakattu jakaus ei menisi sekaisin!
Kiitos asiallisista vastauksista!
Olen parikymppinen, joku kyseli... eli nuori vielä. Ilmeisesti liikunnan merkitys kasvaa huomattavasti vanhentuessa... Jep.
Voisin aloittaa kevyesti, käydä pari kertaa viikossa lenkillä ja alkaa käyttämään portaita hissin sijaan. Mutta ei minusta mitään himoliikkujaa saa. Eikä se ole tarpeenkaan, tietenkään. Katsoo nyt sitten, mitä teen.
Haluan myös lisätä tähän saman kokemuksen kuin monella muullakin näyttäisi olevan koululiikunnasta. Olen saanut siitä traumoja, jo ala-asteelta ja jatkuen yläasteen ja lukion.
Itselläni ei ole mitään pahaa sanottavaa liikunnanopettajistani. Sen sijaan, oppilaat ne siinä perseestä olivat, aina. En ole koskaan pärjännyt joukkuepeleissä, ja arvatkaa millaisia suorituspaineita niistä tuli? Ei ne suorituspaineet vielä mitään, mutta muiden reaktiot...
Olen kärsinyt koko ala- ja yläasteen ajan koulukiusaamisesta. Alussa kaikki meni aina hyvin (ala-asteen alussa, yläasteen alussa). Mutta kun liikuntatunneilla nämä muut huomasivat, että olen suoraan sanottuna aivan perseestä koripallossa, jalkapallossa yms... jouduin silmätikuksi. Aina. Ja sitä jatkui vuosia, aina uusissa paikoissakin.
Olisin tarvinnut vain kannustavan ilmapiirin, niin mitään tuollaista ei olisi sattunut. Nuo joukkuepelit näyttäisivät olleen tärkeä asia muiden hyväksynnän saavuttamisesta. En ollut hyvä tyyppi, koska minulla ei ollut pelisilmää.
Tuo oli rasittava noidankehä. En osaa pelata -> minulle ei syötetä palloa -> en opi koskaan lisää -> en osaa pelata. Ja ne harvat kerrat kun sain pallon, joku kokenut vei sen hetkessä, ja sain vain haukut päälleni... jotka jatkuivat myös muilla oppitunneilla... välitunneilla... ja jopa koulun jälkeen. Aika rankkaa oli, mutta onneksi lukiossa oli jo sen verran aikuismaisempaa porukkaa, että ymmärsivät, ettei kaikki ole hyviä pelaajia.
Suurin mahdollinen parannus koululiikuntaan olisi tasoryhmät: tehdään erikseen joukkueet hieman huonommille ja kokeneemmille. Oppilaat saisivat itse mennä siihen, kumman näkevät aiheelliseksi. Silloin huonot eivät pilaisi hyvien pelihenkeä, eikä hyvätkään menisi huonojen kanssa koskaan pelaamaan, koska hyvillä pelaajilla on paremmat pelit. Armeijassa kuitenkin oli jonkin verran pallopelejä, ja siellä sai taas täristä pelosta.... myös siitä, että joutuuko silmätikuksi sen vuoksi.
Nyt mentiin vähän ohi aiheen. Mutta kuitenkaan tuo koululiikunta ei liikuntaa kohtaan ole pahempia traumoja luonut, ainoastaan joukkuepelejä kohtaan. Liikunnasta en vain koskaan ole pitänyt, ja hyvin pärjännyt ilman sitä. Mutta kuten joku sanoi, se on myös sijoitus tulevaisuuteen. Kyllähän noita yksilölajeja voisi koittaa, aloittaa nyt jollain kevyellä ja helpolla.
Ihmisillä on erilaisia lahjakkuusrakenteita. Kineettinen lahjakkuus on vanhemmilta periytyvä kyky muiden joukossa. Jos epäurheilullinen ja kineettisesti lahjaton yrittää pärjätä urheilussa, KUKAAN EI VOI EDELLYTTÄÄ häneltä samaa kuin lahjakkailta ikätovereiltaan.
Valitettavasti juuri lapsena ja teini-iässä liikunta on pääasiallinen tapa hankkia hyväksyntää ja sosiaalista asemaa. Urheilulliset pojat ovat yleensä "kingejä", joita ei kukaan kiusaa välitunnilla ja tytöt (miksei pojatkin:) huokailevat heidän peräänsä.
Lukiossa jo monet arvostavat älyllisiä/taiteellisia piirteitä ja normi "sporttipojat" saattavat vaikuttaa jopa tylsiltä tai ovat menneet amikseen.
Itse kuuluin kouluaikana tähän ryhmään joka huudettiin viimeisenä joukkueeseen liikuntatunnilla ja se oli nöyryyttävää. Monet vuodet vihasin liikuntaa.
Aikuisena kuitenkin opiskelin ja työskentelen nykyisin luovalla, älyllisellä ja teknisellä alalla. Rakastan työtäni, mutta se on sisätyötä näytön ääressä. Vastapainoksi TARVITSEN LIIKUNTAA! Armeijassa siihen jäin koukkuun, koska siellä pakotettiin juoksemaan eikä voinut lintsata.
Lopulta en olisi enää lintsannut mistään hinnasta, tänä vuonnakin Helsinki City Marathon tähtäimessä!
Liikunta tuo:
- Parantuneen työkyvyn
- Virkistää ja tehostaa älyllistä kapasiteettia
- Parantaa keskittymiskykyä
- Vähentää fyysisiä jännittämisen oireita (tärinä, hikoilu, punoitus, kahvikuppineuroosit)
- Kovasta suorituksesta saatu hetkellinen endorfiinilataus tuntuu samalta kuin alkoholista saatu nousuhumala, tosin ilman heikentynyttä reaktiokykyä ja krapulaa.
- Ulkonäkö paranee, lihaksikas tai solakka kroppa, riippuen lajista.
- Lisää elinvuosia ja terveyttä
- Usein esim. rasvaiset ruoat alkavat tuntua vastenmielisiltä, ja ruokavalio muuttuu terveellisemmäksi
- Uusia ystäviä
- Onnistumisen ja itsensä voittamisen elämyksiä
- TEHOSTUNUT TOIMINTAKYKY itseasiassa lisää vapaa-aikaa eikä vähennä sitä, koska saat samat työt tehtyä nopeammin kuin ennen!
Jos on kineettisesti lahjaton, suosittelen lajeja kuten:
- Juoksu
- Pyöräily
- Uinti
- Soutaminen
- Kuntosaliharjoittelu
- Bodaaminen
- Sähly
Näissä ei lahjoja vaadita, vaan pelkkää omaa halua liikkua, hikoilla ja vahvistaa itseään. Oman tasoisessaan seurassa voi toki harrastaa mitä tahansa joukkuelajia. Ylös ulos ja lenkille!!!
Siispä pulahda altaaseen!
Tiedän tuon kertomuksesi joukkuepelin ihanuuksista. Olinhan aina se viimeinen, joka liikuntatunneilla valittiin joukkueisiin. Minulla ei ollut eikä ole vieläkään mitään motivaatiota juosta pallon perässä. Tai juosta rataa ympäri. Tosin uinti edes takaisin allasta ei tästä kovinkaan paljon eroa, mutta silti.
Kun olet vielä noin nuori ja just intistä tullut, kevyt liikunta on sinulle ihan tarpeeksi. Ja jos pidät sitä yllä, sellaisena se myös pysyy pitkän aikaa.
Minulla on ketjun aloittajan kanssa sama ongelma. Liikunta liikunnan vuoksi tuntuu todella tylsältä ja kaiken lisäksi siitä ei tule minulle edes mitenkään hyvä olo toisin kuin joka paikassa väitetään. Päinvastoin: hikinen, väsynyt, hengästynyt, tylsistynyt ja ärtynyt eikä mitään muuta.
Tiedän alkavani tässä kolmenkymmenen lähestyessä kohta lihoa törkeästi, kuolevani nuorena sydänkohtaukseen tai vähintäänkin joutuvani sairaseläkkeelle nelikymppisenä selkävaivojen takia, mutta siitä huolimatta "liikunta" jo sanana tuntuu vastenmieliseltä. :(
Ettäkö liikunnasta saatu "endorfiinilataus" tuntuu samalta kuin nousuhumala... pientä rajaa sentään!
Harrastan nykyään liikuntaa kuten ylempänä kirjoittelin, mutta tuo endorfiinijuttu on mulle kyllä arvoitus. En ole koskaan saanut mistään liikuntasuorituksesta minkäänlaista fyysistä hyvänolontunnetta. Muut hyödyt kyllä huomaan, ja psyykkisesti nautin siitä.
Niin että onkohan tämä paljon mainostettu endorfiinijuttu ihan varmasti totta...
Minutkin valittiin pallopeleihin viimeisten joukossa, en kuitenkaan saanut siitä mitään traumaa. Olin mukana urheiluseuran eri harjoituksissa, ja pikkuhiljaa opin pelaamaan. Nykyään pelit jopa sujuvat välillä jopa hyvin.
Endorfiini humala on ihan tosi. Kunnon treenin tai pelin jälkeen olo on fyysisesti ihan poikki, mutta muuten olotila on loistava. Suosittelen. Itsepelaan n4x/vko sulkista, lentopalloa, sählyä ym, sen lisäksi satunnaisesti uintia, lenkkiä, kävelyä.
Endorfiini - katso tietosanakirjasta.
Kyllä se on ihan tosi. Ehkä se nyt ei ole 1:1 "samanlainen" tunne kuin nousuhumala, mutta paljon todellisempi ja positiivisempi minulle. Pointti on myös siinä, että ei sitä saa ennenkuin treenaa tosissaan ja rankasti. Kaikella on hintansa.
Ja naurettavaa sanoa, että tulee hikinen, hengästynyt, väsynyt etc. olo ja pitää sitä negatiivisena. Liikunnasta nauttiminen on sitä, että OPETTELEE nauttimaan noista asioista. Se on mahdollista, mutta vaatii tietyn kynnyksen ylittämistä.
"Mikään hyvä ei tule helposti."
> Ja naurettavaa sanoa, että tulee hikinen, hengästynyt,
> väsynyt etc. olo ja pitää sitä negatiivisena.
Jos ne ovat ainoita asioita mitä toinen kokee liikunnasta saavansa, niin minusta on pikemminkin naurettavaa ehdottaa opettelemaan nauttimaan niistä.
Endorfiinista, jostain saavutuksentunteestaa tms. voi epäilemättä nauttiakin, mutta jos liikunta ei vain tuo niitä niin ainoa kannustin on terveyden ylläpito. Silloin koko touhu on samaa tasoa kalanmaksaöljyn juomisen kanssa paitsi että se vie paljon enemmän aikaa ja aiheuttaa noista ym. syistä vielä ikävämmän olon, ainakin minulle.
Jos itse pitää liikkumisesta niin varmaan on vaikea kuvitella, että jotkut eivät opi pitämään siitä monen yrityksenkään jälkeen. Pistää vähän vihaksi kun sitten nimitellään laiskaksi ja lyhytjänteiseksi.
Yks tärkeä pointti on sanomatta: Kun alkaa harrastaa jotain liikuntamuotoa vähän enemmän, huomaa että hei, mähän oon tässä itseasiassa aika hyvä, parempi kuin useimmat.
Se vahvistaa itsetuntoa ja akkamainen kieroilu vähenee omassa persoonassa.
Suunnistus (iltarastit) on eräs mukavia liikuntamuotoja.
Ala kuntoilemaan ystävän kanssa. Yleensä kynnys ylläpitää liikuntaharrastusta pienenee huomattavasti. Lenkillä voi sitten vaikka parantaa mailmaa jne. Syke pysyy myös sopivalla tasolla.
Buffataan vielä lisää! :D Jos treenin suunnitteleminen & toteuttaminen tuntuu hankalata, niin ryhmäliikuntatunneilta saa revittyä kokonaisvaltaisen treenin. Innostavat ohjaajat ja seura tekevät harjoittelun yllättävän paljon helpommaksi. Monen kuntosalin liittymisetuhin sisältyy myös saliohjelman teko.
Jos rahaa löytyy, niin aina voi palkata Personal Trainerin. Silloin ainakin tulee ohjeistusta tarpeeksi...
Itse liikunnan aloittamiseen tarvitaan jokin motivaatio ja sitä nyt valitettavasti ei voi ostaa mistään. Liikunnan ei tarvitse olla tylsää, mekaanista ja jäykkää. Jostain se ilo on löydettävä. Liikunta on loppupeleissä varsin luovaa ja keholla voi ilmaista niin paljon...
Ja "endorfiinihumalasta" vielä. Kyllä omaa elämänlaatuani liikunta parantaa huomattavasti. Päivällä voi olla hyvinkin kärttyinen ja väsynyt -illalla tuntien jälkeen olo taas on pirteä ja rauhallinen. Toisaalta taas liikunta aamulla herättää ja pistää aineenvaihdunnan kunnolla liikkeelle. Ei ole oikeastaan parempaa starttia päivälle. Mut joo, kaikki tämä taas on niin subjektiivista.
Liikkumisia kaikille.
Vain pienet lapset ajattelevat noin.
Kipu ja koettelemukset kuuluvat olennaisena osana mielekkääseen elämään. Niistä todellinen onnellisuus ammennetaan.
Eikä moderni ihminen koe fyysisiä haasteita ellei niitä itselleen järjestä. Fyysisyys kuitenkin on yksi olennainen osa ihmisyyttä ja jos sen laiminlyö, laiminlyö osan ihmisyydestään.
Valitan. Tämä on fakta. Moderni urbaaani ihminen voi jättää kehonsa kivikautteen (seksuaalisuutta lukuunottamatta) mutta tämä ei tatkoita että se olisi välttämätöntä tai suositeltavaa.
Ei pidä välittää siitä tunteesta, että urheilu ja homofobia liittyvät toisiinsa. Siinä tekee karhunpalveluksen itselleen.
Tämä siis nimimerkille "Hapatus". Tallaaja oli oikeassa.
Ehkä nyt kuitenkin annamme itse kullekin oikeuden löytää omat faktansa ihan omista lähtökohdistaan ja päättää, pitääkö kivusta vai ei ja mille aikakaudelle fysiikkansa ja psyykensä haluaa sijoittaa. Fyysisyys on niin henkilökohtainen ja yksilöllinen kokemus, ettei sitä voi mennä toiselle ihmiselle opettamaan.
Ja kuten monet ovat jo todenneet, koululiikunta on tehnyt (tekee?) paljon hallaa elämäntavoille, jos urheilutunneilla on tarjottavanaan vain negatiivisia kokemuksia ja ainaista huonommuuden tunnetta. Itsekään en koskaan pitänyt koululiikunnasta, vaikka fyysisesti oli aivan yhtä vahva kuin muutkin. Yleisurheilulajeista olisin jopa pitänyt, mutta niitä harrastettiin aivan liian harvoin.
Juuri joukkuepelit saivat kaiken maistumaan puulta, kun en ollut mielestäni riittävän vikkelä ja aggressiivinen siihen touhuun. Ne eivät kerta kaikkiaan kiinnostaneet ja edelleenkin harrastan liikuntaa kaikkein mieluiten yksin. Ja tämä ei todellakaan liity mitenkään homouteen. Samassa veneessä meitä oli muitakin, joista tietääkseni kukaan muu ei ole tietääkseni jälkeenpäin homoksi osoittautunut.
> Ala kuntoilemaan ystävän kanssa. Yleensä kynnys
> ylläpitää liikuntaharrastusta pienenee huomattavasti.
> Lenkillä voi sitten vaikka parantaa mailmaa jne.
Tuo on järkevä ehdotus. Päämäärättömän toiston, kuten lenkkipolun tai uima-altaan loputtoman kiertämisen, kestää paljon helpommin jos saa tehtyä samalla jotain muuta.
Täällä joidenkin ilmeisesti itseisarvona(!) ja jopa onnen lähteenä(!!) pitämää kipua ja kärsimystä olen kyllä tottunut kestämään, mutta vain silloin kun sillä saavutetaan jotain muutakin kuin sama ovi tai altaan pääty josta lähdettiin liikkeelle. Sama pätee kilpailuun jonkun pallon siirtämiseksi mielivaltaisesti päätettyyn paikkaan ja teräskiekkojen nosteluun ylös alas. Tarpeeton kilpailu on mielestäni suorastaan alhaista ja isoilla lihaksillakaan ei nyky-yhteiskunnassa tee yhtään mitään.
Oikeasti tavoitteellinen hyötyliikunta olisi mielekkäintä: lehtien haravointi, halon hakkuu, puutarhan hoitaminen, remontointi yms. Pääkaupunkiseudulla kerrostalossa asuminen ja toimistotyö vain vähän rajoittavat niiden tarvetta. Kivikautinen ihminen muuten tuskin tarvitsi ylimääräistä liikuntaa.
Erityisesti ala-asteen koululiikunta sai aikanaan minutkin menettämään kiinnostuksen liikuntaan. Hiihtämistä rupesin jopa vihaamaan. Joukkuepelitkään eivät innostaneet, sillä rauhallinen ja pohtiva tapani reagoida tilanteisiin ei ollut omiaan nopeita reaktioita vaativissa peleissä. Fillarointi on sentään koko ajan seurannut mukana, milloin enemmän, milloin vähemmän.
Näin jälkikäteen ajateltuna jatkuva kilpailuasetelman rakentaminen oppilaiden välille ei ainakaan minulle ollut positiivinen kannustin minkäänlaiseen fyysiseen toimintaan. Erilaiset puolipakolliset maastojuoksu-, hiihto- ja rastinetsintäkilpailut liikuntatunneilla muistuvat edelleen mieleen epämiellyttävinä yksityiskohtina aina, kun koululiikunnasta tulee puhe.
Itse olen löytänyt oman liikuntamuotoni lähinnä fillaroinnista ja kävelystä (osittain hyötyliikuntana), ajoittain mukana on ollut myös voimistelua ja käsipainojen nostoa - lähinnä vetreyttämään työn jumiuttamia paikkoja. Tietokoneella työskentely vaatii voimistelua, sillä parhaatkaan työtuolit eivät riitä aina pitämään niskaa ja selkää kunnossa.
Onhan se totta että juokseminen tms. on äkkiä ajatellen päämärätöntä idioottien hommaa. Ei ole helppoa muuttaa asennoitumistaan koululiikunnan traumojen jälkeen.
Kuntoilusta voi kuitenkin saada voimavaroja, joita ei äkkiäajatellen oivaltaisi.
Juoksemista monet harrastavat aivan intohimoisesti, vaikka tuskin kaikilla on sen kummempia liikunnallisia lahjoja. Ainoastaan halu pysyä terveenä ja virkeänä. Juokseminen ei vaadi sen kummempaa taitoa tai edes rahaa. Kunhan pistää lenkkaria toisen eteen ja nauttii maisemista, musiikista tai kaverin seurasta. Kyllä se rasituksesta nauttiminenkin tulee mukaan myöhemmin, mutta ei alussa tarvitse rehkiä itseään kipeäksi.
Minusta kilpailuhenkisyys ei ole aina huono juttu. Joka elämän alueelle ulottuessaan se tekee ihmisen onnettomaksi, mutta sopivassa määrin se on elämän suola.
Juoksemisessa on vaarana, että nivelet kuluvat niin että vanhana särkee lonkkia, polvia ym. Pyöräilykin on parempi.
No joo.... pyöräily on hyvä mutta harva ajaa kuitenkaan niin kovaa ja pitkiä matkoja, että se kehittää kuntoa. Se on myös välineurheilua, toisin kuin juoksu.
Tässä on nyt puhuttu, että juokseminen on idioottien hommaa, ja muuta sellaista. Käytännössä siis juokseminen onkin hyvin tylsä laji. Jos haluaa viihtyisää urheilua, kannattaa valita jokin muu...
Mutta itse en nauti urheilemisesta, joten minulle on aivan sama, että onko se liikkumiseni yksitoikkoista vai mielenkiintoista, nopeatempoista vaiko hidasta ja rauhallista. Pääasia on se, että se hoitaa hommansa: parantaa kuntoa, terveyttä, yms. Ja juokseminen tekee sitä.
Jos liikkumisesta nauttii, on täysin ymmärrettävää, että haluaa harrastaa sitä monipuolisesti ja viihdyttävästi. Itse en nauti, vaan teen sen lähinnä pakon vuoksi... joten juoksu kelpaa minulle ihan hyvin.
Näin juuri. Urheilusta nauttiminen on tällaista:
1) Ensin vituttaa ja ahdistaa, hiki menee silmiin, henkeä pakottaa ja heikottaa. Itseä kidutetaan intensiteetillä x.
2) Sitten mennään suihkuun ja istutaan onnellisena sohvassa mehulasi kädessä. Hymyn leveys on suhteessa x:n määrään.
En siis ole ainoa, jolle koululiikunta aiheutti traumoja. *halit kaikille kärsineille* Minulle tuli huonoja muistoja varsinkin tanssimisen ja hiihdon suhteen. Tanssin suhteen siksi, että paritansseissa minä olin aina se, joka jäi ilman paria (ja peleissä se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä). Hiihtoa harrastin vielä ala-asteen varhaisina vuosina vapaa-ajallakin, nykyään minulla on lähes neuroottinen pelko ja inho hiihtämistä kohtaan. Voi ihanaa. X(
Lempiurheilulajejani ovat nykyään:
- Kävely, paljolti hyötyliikuntana, koska kävelen yleensä joka paikkaan, mutta pidän myös pitkistä iltakävelyistä.
- Uinti, koska se nyt vain on niin ihanaa. Eikä rasita pahasti niveliä (polveni kipeytyy ainakin juostessa herkästi).
- Sulkapallo, ihana peli.
- Keilaaminen, ei ehkä varsinaisesti liikuntaa, mutta tosi hauska laji. =)
Pyöräily on myös mukavaa ja hyvä tapa päästä paikasta toiseen, mutta silti pidän jostain syystä enemmän kävelystä. Lisäksi minulla on lähes päivittäin tapana tanssia kotonani, jotain nopeaa musiikkia soimaan ja nupit kaakkoon ja riehumaan välittämättä siitä, miten naurettavalta tanssini oikeastaan näyttää. Puolessa tunnissa hengästyy jo oikein hyvin, tunnin jälkeen suunnilleen ui hiessä. Sen jälkeen tuntee todella liikkuneensa ja suihku tuntuu hyvältä. =)
Voimistelu on myös varsin mukavaa, ja kuntosalilla huhkiminen.
Ja endorfiiniannos on faktaa. =D
Nyt huomasin, että edellinen viestini antaa kuvan todella sporttisesta ihmisestä. Ehei, en niin hirveän sporttinen ole. Oikeastaan säännöllisesti harrastan noista vain kävelyä ja "tanssimista". Olen laiska, se on faktaa. En kuitenkaan inhoa liikuntaa, se ihan oikeasti tuntuu hyvältä. Silloin kun viitsin poistua kirjan tai tietokoneen äärestä. X)
Mä motkottaisin edelleen sitä endorfiinia vastaan... minkä minä sille teen, jos se minulta puuttuu urheilun yhteydessä. Myöskin olen aina kapinoinut edellä esitettyä ideaa "ensin kärsimys - sitten on kiva loikoa sohvalla" -ajatusta vastaan. Onhan toki paljon mukavampaa lojua alunperinkin sohvalla!!
Silti urheilen. Kuntosaliharrastus on minulle lähes täysin ulkonäköön liittyvää - miksi sitten pidän myös luistelun ja pyöräilyn kaltaisesta kestävyysurheilusta, en edes tiedä. Ehkä sekin on vain lihavuuskammoa.
Eniten joka tapauksessa pidän gin tonicien ja dry martinien nauttimisesta sohvalla hyvän elokuvan seurassa, useimmiten vielä yksin.
Minä en mene uimahalliin enkä mihinkään yleisiin saunatiloihin, koska minulla on rumentavia arpia leikkauksien jälkeen. Tällainenkin asia voi olla jonkin liikuntaharrastuksen esteenä. Se voi joistakin tuntua naurettavalta asialta.
Minulla on vain sellainen mielikuva, että homoilla on juuri tämä "kehonpalvonta" aika tärkeä asia. On olemassa ihannetyyppejä. Tietenkin niitä on aika erilaisia ja melkein joka lähtöön, mutta homot ilmeisesti kammoavat kaikkea, mikä viittaa sairauteen ja kuolemaan... Entä kun et mahdukaan siihen muottiin? Voi se ainakin vähän masentaa.
Hyvin suuri osa ihmisistä kammoaa kaikkea sellaista, mikä liittyy sairauteen tai kuolemaan. Ei tämä ole mikään homojen erityisominaisuus. Voi olla, että keskiverto homomies pitää ulkonäöstään parempaa huolta kuin keskiverto heteromies, ja tästä syystä myös rima on ulkonäön suhteen homomaailmassa korkeammalla. Tai sitten voi yksinkertaisesti olla niin, että miehet ovat pinnallisempia kuin naiset. :)
Jos ei tule endorfiinia, niin ei ole yrittänyt tosissaan.
Se ei ole yksilökohtaista, vaan yhtä luonnollinen ilmiö kuin hengittäminen. Endorfiinia tuottavaa elintä ei voi huijata, eli jos et treenaa oman sietokykysi rajalla, euforista fiilistä on turha odottaa. Jää vaan sinne sohvaas makaamaan loppuiäkses.
No voi hellanlettat! Että mun endorfiineistäkin voi joku vetää herneen nenään. Onko tämäkään nyt ihan noin vakava juttu...
Toivon sulle "No voi äiti" _oikein_ rentouttavaa jussia ja erityisen runsaita endorfiiniannoksia!!
Näin se vaan on että: No Pain,No Game!
Olen sitä mieltä että NE jotka eivät halua rähkiä pysykööt sängyn pohjilla ja ne jotka ovat motivoituneita liikumiselle...antaa palaa vaan.
Kyllä se jokaiselle osapuolelle valkenee ennemmin tai myöhemmin oliko oikea valinta minkä itse teki,piste.
Luin juuri liikuntaan liittyvät yli 30 viestiä ja kerron muutamalla rivillä omani. Olen aina harrastanut liikuntaa jossain määrin sekä sohvalta käsin että itse suorittavana. Elämäni aikana olen juossut 12 maratonia sekä Suomessa että ulkomailla. Lenkille lähtö kunnon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei ole läheskään aina miellyttävää, mutta suorituksen jälkeen olo on useinmiten todella hyvä.
Lenkkeilyn lisäksi olen pelannut aikoinaan squassia, mutta se on nyt jäänyt pelikaverin puuttumisen vuoksi. Haluja kyllä senkin harrastamiseen olisi.
Kesäaikaan pyöräilen jonkin verran myöskin työmatkoja vaikka työmatka on lähes 20 km suuntaan.
Hiihdän myös jonkin verran vaikka käsivoimani tuntuvat loppuvan jo muutaman kilometrin jälkeen.
Yhteenvetona sanon, että kyllä liikuntaa kannattaa harrastaa. Osittain liikunnan ansioksi katsoisin, että esim. flunssaan en ole potenut tosissaan moneen vuoteen ja työstä poissaolo päiviä en muista olleen ainakaa viiteen vuoteen. Painokin on pysynyt kurissa, noin 55 kilossa.